Kun tietokone päättää, mitä juot

viinikupla
February 19, 2017

Alko voi olla pelottava paikka kokemattomalle kuluttajalle. Hyllymetreittäin tuotteita, joiden eroista ei ole hajuakaan. Ainoa navigointiapu on jaottelu maittain. Jos Argentiina herättää hyviä viboja, voi kuluttaja hakeutua oikean kyltin eteen, mutta senkin jälkeen vastassa on aivan liian paljon vaihtoehtoja. “Voinko auttaa”, saattaa myyjä tiedustella iloisesti, mutta mitä apua hänestä on, jos ei kykene selittämään tarkasti tarpeitaan ja toiveitaan? Minulle rautakaupat ovat tällaisia paikkoja, mutta muistan hyvin vielä ne ajat, kun viinikauppa herätti saman ahdistuksen. Kun ei osannut muotoilla sanoiksi sitä, mitä viiniltä halusi, oli uuden tuotteen kokeileminen sokkopeliä.

Virtuaalisessa viinikaupassa on aivan sama ongelma. Siellä tottumatonta asiakasta voidaan auttaa myös kertomalla viinigurujen, kaupan henkilökunnan tai asiakkaiden arvioita viineistä. On silti aivan yhtä vaikeaa tietää, pitääkö jonkin viinin tyylistä vaikka moni muu onkin siihen ihastunut. Kokeilupaketit, joihin kauppa on valikoinut hyväksi katsomansa tuotteet, on helppo lähestymistapa. Moni uusi asiakas tarttuu niihin, varsinkin jos paketti on alennuksessa. Jos sisältö on kuraa, ei asiakas palaa enää sivustolle. Tykkään yhä edelleen kokeilupaketeista, vaikka osaankin jo liikkua viinien maailmassa paljon keskivertokuluttajaa suvereenimmin. Äskettäin tilasin kuuden punaviinin setin verkkokaupasta, jossa myynnissä on vain saksalaisia viinejä. Muutoin olisi pitänyt tilata kuusi pulloa yhdeltä tuottajalta ja se tuntui liian riskialttiilta, kun halusi testata uusia tuottajia mutta ei voinut etukäteen tietää pitäisikö niiden tyylistä.

Amerikassa kuluttajalähtöisyys on viety kertaluokkaa pitemmälle. Olen törmännyt jo pariin verkkokauppaan, jotka toimivat kuin kirjakerho: jäsenyyttä ja tiettyä kuukausisummaa vastaan saa tietyn määrän kaupan valitsemia viinejä kotiin. Ei siinä vielä mitään, mutta viinien valinta perustuu asiakkaan mieltymyksiin. Yhdessä firmassa mieltymykset selvitetään siten, että asiakas saa aluksi kotiin kuuden minipullon setin. Kun hän on täyttänyt netissä arvionsa niistä, saa hän sen perusteella valikoidut seuraavat pullot. Mitä ahkerammin asiakas kommentoi saamiaan viinejä, sen tarkemmaksi maun kartoittaminen käy. Toisessa firmassa alkukartoitus tapahtuu nettikyselyn avulla, mutta sen jälkeen hommaa kalibroidaan tarkemmaksi asiakkaan palautteen perusteella. Algoritmit siis ohjaavat viinikauppaa. Periaate on sama kuin vaikkapa Netflixissä, joka ehdottelee yksilöllisesti lisää katsottavaa aiemman käyttäytymisen perusteella. Netflixin ehdotukset ovat varsin osuvia. Jos se toimii elokuvamaun kohdalla, miksei myös viinimaun?

Kokematon kuluttaja voi huokaista helpotuksesta. Valinnan vaikeus on ulkoistettu, joku muu tietää minua paremmin mistä pidän. Asetelmassa arveluttaa kuitenkin se, että ohjataanko kuluttaja vakiintuneisiin uomiin? Miten voi koskaan kohdata uusia elämyksiä viinin parissa, joka on täysin toisenlainen kuin aiemmin suosimat ja maistamat jos algoritmien mukaan sitä ei kannata edes tarjota? Toisaalta se, joka aina poimii hyllystä jonkin chileläisen alle kympin punkun, tulee varmasti tätä myötä testanneeksi viinejä paljon laajemmalla skaalalla kuin mihin oma-aloitteisesti olisi viinikaupassa ryhtynyt. Omistautunut viiniharrastaja ei tarvitse sitä, että kone arpoo hänen makunsa mukaiset viinit. Hän kyllä osaa itsekin löytää ne. Mutta aika iso osa kuluttajista, jotka eivät tiedä miten päin seisoisivat viinihyllyn edessä, varmasti tervehtisivät ilolla tällaista palvelua. Jos se vaan toimii. Näistä kahdesta firmasta nimittäin löytyy niin paljon tyrmääviä arvosteluja, että hyvä idea ei ole tainnut jalostua kuitenkaan käytännön tasolle niin kuin piti.

Toistaiseksi kustomoitu viinimyynti toimii vain Atlantin takana. Kuka Euroopassa ottaa kopin? Vai pitäisikö edes?

Viinibloggaajien flash mob: Travaglini Gattinara 2011

viinikupla
February 15, 2017

Viinibloggaajien yhteispostaus

Barolo on kuninkaiden viini ja viinien kuningas, kuuluu sanonta. Ainakin Barolo on Barbarescon ohella kiistattomasti Piemonten kallein viini ja rypälelajikkeensa Nebbiolon nimekkäin edustaja. Piemonte on Nebbiolon synnyinseutua eikä tuota rypälettä oikeastaan kasvateta onnistuneesti missään muualla. Piemontessa Nebbioloa on arvostettu jo keskiajalta lähtien siinä määrin, että Nebbiolo-köynnöksen irtileikanneille langetettiin kova sakko – ja rikoksen uusimiseen syyllistyneet saatettiin jopa hirttää. Nykyään lajikkeen arvostus näkyy sen kasvatukseen liittyvissä säännöissä: Nebbioloa saa viljellä vain tarkoin rajoitetuilla alueilla ja sille on varattu parhaat rinteet. Määriltään tästä rypälelajikkeesta valmistetut viinit muodostavat vain pienen vähemmistön Piemonten koko viinintuotannosta, 3%.

Barolon ja Barbarescon ohella Piemontessa on muitakin Nebbiolosta tehtyjä appellaatioita. Näistä kenties parasta hinta-laatusuhdetta tarjoaa Gattinara, joka itse asiassa 1800-luvulla hinnoiteltiin Baroloa ja Barbarescoa korkeammalle. Myöhemmin osat vaihtuivat ja Gattinara kulki alamäkeä, kunnes se 1990-luvulla saavutti DOCG-statuksen. Gattinaran rinteillä maaperä on vulkaanista ja ilmasto viileämpää kuin Barolon ja Barbarescon tuotantoalueilla. Siksi viinit ovat intensiteetiltään hieman Baroloa ja Barbarescoa kevyempiä. Tanniinit ovat pehmeämpiä, mutta hapokkuuden puolesta viinit vaativat pitkää kypsytystä saavuttaakseen tasapainon. Säädösten mukaan Gattinaraa pitää kypsyttää vähintään kolme vuotta ennen myyntiin laskemista ja siitä kaksi vuotta tynnyrissä.

Gattinaran tuottajista satavuotias Travaglini on suurin ja taatusti helpoiten saatavilla eri maissa. Tilan tavaramerkki on erikoisenmallinen pullo, jonka kurvit on kuulema suunniteltu siten, että sakka jäisi pulloon viiniä kaadettaessa. Tilasin viinin saksalaisesta nettikaupasta, jossa hinta oli vain parisen euroa Alkon hintaa (23,99 eur) edullisempi. Tällä kertaa siis Alkon hinnoittelu on varsin kohdillaan.

Viini on väriltään hailakan ja tiilenpunaiseen taittuva. Punaviinit menettävät ikääntyessään pigmenttiä ja värisävy taittuu oranssimpaan suuntaan. Nebbiolo on siitä pirullinen rypäle, että jo nuorena sillä on nämät ominaisuudet, mikä saattaa hämätä viiniä sokkona arvioitaessa.

Tuoksussa on kirsikkaa, vadelmaa, voimakasta yrttisyyttä ja sammaleista metsää. Maku jatkaa samoilla linjoilla: vadelmaa, karpaloa, mutta ennen kaikkea jotain, josta englanniksi käyttäisin termiä savory (mikä olisi paras vastine suomeksi??). Heti avaamisen jälkeen tanniinit tuntuivat turhan ärhäköiltä, mutta saatuaan ilmaa lasissa (=raivokasta hölskyttelyä) viini muuttui pian oikein miellyttäväksi. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti dekantointia jos olet meitä suunnitelmallisempi tai kärsivällisempi. Itse saavuin kotiin suoraan töistä vasta iltayhdeksältä ja istuin saman tien ruokapöytään. Mies kantoi eteen kukkoa viinissä ja avasi vasta siinä vaiheessa pyytämäni pullon. Ihanaa ruokaa ja ihanaa viiniä, jotka yhdessä muodostivat aivan mahtavan parin. Ja ennen kaikkea ihana mies, joka osaa kokata ja jonka kanssa on kiva jakaa viinipullo. Pus hänelle näin ystävänpäivän jälkitunnelmissa!

Käy toki lukemassa muidenkin viinibloggaajien ajatukset samasta viinistä. Kaikki postaukset ovat ilmestyneet samalla kellonlyömällä.
Copatinto
Loppasuut
Pullon henki
Rypäleistä viis

Viinihullun päiväkirja
Viinikartta
Wine and Finland

Viinitorstai: Greco di Tufo

Italia Roomasta alaspäin on minulle tuntematonta vyöhykettä. Matkani saapasmaahan ovat aina suuntautuneet joko pääkaupunkiin tai pohjoisiin osiin. Rooman lisäksi tutuksi ovat tulleet Venetsia, Milano, Bergamo, Verona, Bologna, Padova ja muutamat Toskanan pikkukaupungit. Myös viinien suhteen monet ikisuosikkini löytyvät akselilta Veneto-Piemonte-Toskana. Etelää kohti mentäessä alkaa lyödä tyhjää. Toki opiskeluvuosina tuli osteltua edullisia Puglian ja Sisilian punkkuja. Ne eivät ole jättäneet erityisen positiivista muistijälkeä ja siksi olen (epäreilusti) sivuuttanut tyystin eteläisen Italian viinitarjonnan. Ensimmäinen hapuileva yritykseni tutustua Etelä-Italian klassikoihin on ollut Aglianico, voimakas mutta tyylikäs punaviini. Entäpä sitten valkoiset? Etelä on tunnetumpi puna- kuin valkoviineistään, mutta joitakin poikkeuksiakin löytyy. Kampanian viinialueella valmistetaan nimekkäitä valkoviinejä Greco Bianco- ja Fiano-nimisistä alkuperäislajikkeista. Arvostetuimmat appellaatiot ovat Greco di Tufo DOCG ja Fiano di Avellino DOCG, joista edellinen tulee – yllätys yllätys – Tufon kylän liepeiltä ja jälkimmäinen Avellinosta.

Greco tarkoittaa kreikkalaista, sillä rypäleen oletetaan olevan alun perin Kreikasta. Nykyisellään se kuitenkin kasvaa nimenomaan eteläisessä Italiassa. Parhaat Greco di Tufo -viinit valmistetaan hieman korkeammilla kukkuloilla (~500 metriä) kasvaneista rypäleistä. Kampanian auringon paahteisuutta lieventää hieman korkeampi ilmanala ja korkea päivä- ja yölämpötilan vaihtelu. Se auttaa rypäleitä säilyttämään hapokkuuden muuten kuumissa kasvuolosuhteissa. Greco di Tufo sisältää vähintään 85% Greco-rypälettä, loput voi olla Coda di Volpe di Biancaa.

Nettishoppailin jotain aivan muuta viiniä, kun silmiini osui Pietracupan Greco di Tufo 2015. Kyseessä on yksi alueen kehuttuja tuottajia, jonka viinien sanotaan ikääntyvän hyvin. Tämä yksilö oli nuori, mutta varsin miellyttävä. Siihen on käytetty pelkästään Greco di Biancoa ja kypsytys on tapahtunut kahdeksan kuukauden ajan terästankissa. Väriltään viini oli intensiivisen kullankeltainen. Tuoksu oli lupaavan hedelmäinen, mausteinen ja mineraalinen. Rodukkaasssa viinissä oli ryhdikäs hapokkuus ja runsas hedelmäisyys sekä jotakin omintakeista, jota en osannut sanoittaa. Monien mukaan näissä viineissä maistuu vulkaaninen maaperä. Jotakin suolaisuutta tai mineraalisuutta siis, joka toi hienon säväyksen. Unohdin viinin avattuna jääkaappiin, mutta se ei ollut siitä moksiskaan, vaan oli yhtä nautittava seuraavana iltana. Erinomainen tuttavuus, joka kasvatti kiinnostusta eteläisemmän Italian muita viinejä kohtaan.

Millaista on suorittaa WSET 3 -viinikurssi?

viinikupla
February 1, 2017

Tähän on tultu, että ihminen haluaa viettää lomaviikkonsa koulunpenkillä. Mutta jos opintojen aihepiiri on viini ja opiskeluympäristö Lontoo, ei lomaansa oikeastaan voisi paremmin viettää. Moni on ollut utelias kurssin sisällöstä: mitä viikon mittaisella viinikurssilla oikein tehdään ja opitaan? Valotan siis päiväkirjamaisesti sitä, millaista on suorittaa WSET 3-tason kurssi intensiiviopintoina. Kurssia järjestetään ympäri maailmaa, myös Suomessa. Lontooseen päädyin lähinnä siksi, että hieman yllättäen kurssin hinta itse pääkallopaikalla oli paljon alhaisempi kuin vaikkapa Saksassa. Englanti sujuu minulta edelleen saksaa paremmin, joten myös kielikysymys oli ratkaiseva. Ja kun vielä Lontoossa on vanhoja ystäviä, joilta heltiää katto pään päälle, on viikon oleilu muuten kalliissa kaupungissa mahdollista.

Maanantai
WSET:n keskustoimisto sijaitsee muutaman minuutin päästä London Bridgen asemalta. Siis jos osaa kävellä suoraa reittiä, minä en osannut ensimmäisenä aamuna. Astun luokkaan ja vilkuilen uteliaana ympärilleni. Ryhmässämme on 23 opiskelijaa, osa selvästi minua nuorempia, mutta muutama mies taas selvästi vanhempi. Sukupuolijakauma on melko tasainen. Valitsen paikan ja avaan laatikon, jossa odottaa kuuden maistelulasin setti. Sylkykuppi piti tuoda itse, mutta lasit saimme talon puolesta. Niiden pesemisestä ja kuivaamisesta pitää itse huolehtia ja sitä tuleekin tehtyä monen monta kertaa viikon aikana.

Ensimmäinen opettaja aloittaa suoraan asialla eikä esittelykierrosta pidetä. Niin ollen jää mysteeriksi, keiden kanssa istun koko viikon luokassa. Suurimmalla osalla on brittiaksentti, mutta ainakin yksi tunnustautuu italialaiseksi ja yhden argentiinalaisen viinintekijän käyntikortin saan loppukokeessa. Aamupäivällä käymme läpi viininkasvatuksen periaatteita: ilmasto, viinitarhan sijainti, sääolosuhteet, taudit, viiniköynnösten käsittely. Iltapäivällä opettajamme vaihtuu ja pänttäämme viinintekijän osuutta viiniin, siis viininvalmistusmenetelmiä. Päivän aikana maistamme kahdeksaa viiniä ja kaikkia sokkona, niin että saamme tietää vasta jälkikäteen mitkä viinit ovat kyseessä. Meidät siis heitetään heti kylmään veteen ja katsotaan osaammeko uida eli kuvailla viinejä vaadittavan taulukon mukaisesti. Olo on varsin epävarma.

Päivän päätteeksi suuntaan yhden kurssilaisen kanssa yhteen London Bridgen viinibaareista. Tilaamme lasilliset mysteeriviiniä: viinin saa ilmaiseksi jos osaa paikantaa rypälelajikkeen, maan ja alueen. Pieleen menee meillä molemmilla. Eteläafrikkalainen Sauvignon Blanc on niin ovelasti naamioitu tammella ja malolaktisella käymisellä, että tuskin monikaan osasi sitä tunnistaa. Päädyn illalliselle perinteiseen brittipubiin ja tilaan suosiolla olutta.

Tiistai
Hajoilen Lontoon maanalaisen aamuruuhkaan jo toisena päivänä. Mutta kun on pusertautunut ulos sillipurkista ja kävellyt muutaman sata metriä, on yhtäkkiä rauhallisilla hipsteriseuduilla. Tänään päästään kunnolla viininmaistelun makuun. Päivän aikana maistamme yhteensä 18 viiniä, kuusi viiniä kunkin session aikana. Päivät ovat pitkiä, meillä on vain yksi tauko aamupäivän aikana sekä myöhäinen lounastauko, muuten opiskelemme yhdeksästä viiteen. Lounaalle reippailin Borough Marketiin, jossa on itkettävän mahtava valikoima street food -kojuja.

Päivän aiheena ovat valkoviinit Saksasta, Itävallasta ja Ranskasta. Opettajanamme tänään on iäkkäämpi herrasmies Michael Buriak, johon ihastun heti. Hän oli ehdottomasti viikon valovoimaisin ja kiinnostavin opettaja. Michael kertoo opettaneensa myös Suomessa WSET-diplomikursseja, mutta nykyään maassamme on omasta takaa riittävän päteviä opettajia. Käymme läpi keskisen Euroopan maiden erityispiirteitä ja tyypillisimpiä rypälelajikkeita ja kirjaamme vihkoomme maistelumuistiinpanoja. Tältä päivältä omaan vihkooni kertyy eniten huutomerkkejä viinimuistiinpanojen viereen merkiksi siitä, että pidin kyseisestä viinistä erityisen paljon. Viinit oli huolella valittu ja monien hinta pyöri 30-40 punnan tuntumassa, joten ei ihmekään että ne olivat tajuntaaräjäyttäviä. Mieleenpainuvin yksittäinen viini taisi olla Tokaji. Olen maistellut sitä useinkin kymmenisen vuotta sitten kun veljeni asui Unkarissa, mutta en silloin osannut arvostaa. Nyt osasin. (kenties kyseessä oli myös hieman eri hintaluokan Tokaji kuin aikoinaan…) Iltapäivän viimeisessä sessiossa päädyimme jo punaisten puolelle lähtien liikkeelle Loiresta ja Bordeaux’sta. Malbec Cahorsista oli miellyttävä uusi tuttavuus.

Keskiviikko
Opettajamme vaihtui jälleen, mutta tämänkertainen (Angela Bawtree) pysyi mukanamme loppuviikon. Päivän aikana reippailimme läpi Beaujolais’n, Burgundin, Rhonen, etelä-Ranskan, Espanjan ja pohjois-Italian, jälleen 18 viinin maistelun verran. Voisi luulla, että makuaisti turtuisi, mutta tahti oli sen verran verkkainen, että jälleen kerran huolella valittuja viinejä osasi arvostaa. Maailmassa on niin paljon merkittäviä viinialueita, joiden tuotantoa en ole vielä päässyt maistamaan. Jo tähän mennessä viinikurssi on tarjonnut kattavan läpileikkauksen. Tähtenä nousi tänään esiin Cote-Rotie ja Condrieu sekä Priorat. Maistamamme Priorat (Mas La Mola La Vinyeta Vella 2009) oli niin upea, että sen jälkeen olin pitkään aivan omissa maailmoissani.

Iltapäivän lopussa harjoittelimme loppukokeen avokysymyksiin vastaamista. Se ei ollutkaan aivan helppo homma. Avokysymyksissä vaaditaan ovelasti sekä nippelitiedon hallitsemista että kykyä yhdistellä asioita kirjan eri luvuista.

Päivän päätteeksi halusin – tietenkin – maistaa lisää viiniä. Suuntasin yhteen kaupungin kehutuimmista viinibaareista nimeltä Noble Rot. Paikka oli niin suosittu, että jouduin jonottamaan jonkin aikaa pelkästään baaritiskille istumaan päästäkseni. Halusin ehdottomasti kokeilla brittikuoharia. Hambledon oli juuri niin puhdas, raikas ja kirpeä kuin odotinkin. Sen perään piti vielä testata pikkuannos valkoista Riojaa, josta äsken kirjoitinkin.

Torstai
Aamu alkoi loppukokeen sokkomaisteluosuuden simuloimisella. Saimme eteemme yhden valko- ja punaviinin ja meillä oli puoli tuntia aikaa kirjoittaa niistä muistiinpanot. Tarkoitus ei ole arvailla rypälelajikkeita tai viinin alkuperää, vaan kyetä analysoimaan viinin ominaisuudet riittävän tarkasti vetämättä niistä johtopäätöksiä. Viineistä ei kerrota meille mitään taustatietoja, ettemme lähtisi kuvailemaan niitä vain yleisen rypälelajikkeen tietämyksen valossa. Kuvailussa tulee seurata WSET:n taulukkoa, joka on pitänyt opetella ulkoa. Viinistä pitää kuvailla väri (intensiteetti ja sävy), tuoksu (intensiteetti, vähintään viisi aromia, kehitysaste) sekä maku (makeusaste, hapot, tanniinit, alkoholi, täyteläisyys, vähintään kolme makuvivahdetta, intensiteetti ja jälkimaun pituus). Lopuksi pitää vielä arvioida viinin laatu (kelvollinen, hyvä, erittäin hyvä, erinomainen) ja ikääntymispotentiaali. Monissa kategorioissa skaala vaihteli vielä asteikolla low – medium(-) – medium – medium(+) – high. Huh huh. Kun saimme vastauksemme arvosteltuina takaisin ennen lounastaukoa, oli luokassa hiljaista porukkaa. Minä olin saanut pisteitä 23/41, mikä tarkoitti nipin napin läpi, sillä vähintään puolet on saatava oikein läpäistäkseen osuuden. Jos olin aiemmin ollut epävarma kokeen maisteluosuudesta, nyt olin sitä entistäkin enemmän. Lisäksi luokassa esiintyi yleistä napinaa arviointien subjektiivisuudesta. Lähes kaikki olivat arvioineen valkoviinin olevan väriltään medium lemon, mutta arvostelijan mielestä viini oli pale lemon eikä pistettä silloin herunut.

Matka maailman ympäri jatkui kiihtyvällä tahdilla. Aamun (shokki)sokkoherätyksen jälkeen kävimme läpi keski- ja etelä-Italian sekä Portugalin, hyppäsimme Australian, Uuden-Seelannin ja USAn parempien punaviinien pariin ja lopuksi tutustuimme vielä uuden maailman premium-kategorian valkoviineihin. Vihdoinkin tuli maistettua sellaisia klassikoita kuin Napa Cabernet tai Hunter Valley Semillon. Jälkimmäinen oli muuten hyvin erilainen kuin viikon muut valkoviinit, omalaatuinen tuoksu. En ollut aivan varma pidinkö siitä. Mutta nyt tiedän, että haluan ehdottomasti maistaa Semillonia ikääntyneempänä, jotta näen mihin suuntaan tuo outo viini muuttuu ajan kuluessa.

Tänäänkin jatkoi maistelua vielä kurssin jälkeenkin. Islingtonissa sijaitsee The Sampler -niminen baari, jossa on maisteltavana vaihtuva valikoima kaupan viinejä, aina 80 erilaista. Testasin pienen lirauksen verran Pinot Noiria Yarra Valleysta, tredikästä Xinomavrosta Kreikasta sekä parikymmentä vuotta vanhaa premier cru -tason Burgundin punaista ja yhtä vanhaa Baroloa. Tajunnanräjäyttävää.

Perjantai
Viimeisen kurssipäivän aiheena olivat kuohuviinit ja väkevät viinit. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun syljin pois vintage-samppanjaa. Kertasimme kuohuviinien valmistusmenetelmiä, mutta eniten opittavaa minulla kuitenkin oli väkevien viinien valmistuksessa ja tyyleissä, sillä en koskaan ole ollut niistä innostunut enkä siis niihin perehtynyt. Tai no, olen käynyt Portossa ja vieraillut parilla portviinitilalla, mutta en sielläkään osannut arvostaa talon tuotteita. Mieleenpainuvinta oli vertailla kolmea erityylistä sherryä. Miten omintakeinen viini! Mutta myös taatusti mielipiteitä jakava.

Kas, sitten kurssi jo päättyikin. En edelleenkään tiennyt kurssikavereideni nimiä, joskin oli selvinnyt että yksi heistä sijoittaa en primeur Bordeaux’n viineihin ja useampi on maistanut Chateau d’Yquemia. Taidamme liikkua hieman eri piireissä. Viikko oli ollut rautainen tietopaketti, mutta monia asioita ehdittiin silti käsitellä vain pintapuolisesti. Elämässä monienkin asioiden suhteen on sama juttu: mitä enemmän oppii, sitä paremmin tajuaa miten vähän oikeastaan tietääkään. Haluan ehdottomasti jatkaa viiniopintoja diplomikurssille, jos vain elämäntilanne ja budjetti antaa myöten.

Lauantai
23 hermostunutta kurssilaista kokoontui aamulla puoli yhdeksältä luokkaan, jossa kokeen alkamisajan lähestyessä oltiin erityisen jäykkiä ja muodollisia. Joustamattomuus näkyy vaikkapa siinä, että kurssillamme ollut sokea opiskelija joutui hänkin arvioimaan sokkomaisteluosuudessa viinin väriä. Kun kokeen muoto ja arvostelu seuraa kansainvälisiä standardeja, on niistä pidettävä kiinni yksityiskohtia myöten. Kuulin muuten opettajan ohjeistavan tätä sokeaa opiskelijaa, että jos laitat valkoviinin kohdalle pale lemon ja punaviinin kohdalle medium ruby, niin todennäköisyys oikeaan osumiselle on varsin suuri.

Koe sisälsi 50 monivalintakysymystä sekä yllättävän monta avokysymystä. Teoriaosuus oli haastava, mutta olin sen verran hyvin valmistautunut että tiedän selvittäneeni sen kirkkaasti. Sokkomaistelun suhteen täytyy vain pitää sormia ristissä, että riittävän moni detalji molemmista viineistä oli osunut kohdalleen, että tämä osuus menisi läpi. Sen saan tietää vasta kymmenen viikon kuluttua, kun kokeen tulokset postitetaan meille.

Viinitorstai: valkoinen Rioja

viinikupla
January 26, 2017

Poden lievää tammikammoa valkoviinien suhteen. Tammen tuoma boosti ja aromit sopivat yleensä kivasti punaviiniin, vaikka ylilyöntejä löytyykin niin uudesta maailmasta kuin täältä Saksastakin. Sen sijaan valkoviinilasista leijaileva tamminen tuoksu on minulle yleensä selkeä nou-nou. Olen silti aina valmis kokeilemaan uutta. Piipahdin Lontoossa loistavassa viinibaarissa nimeltä Noble Rot ja laseittain tarjoiltavien viinien listalta bongasin Lopez de Heredian Vina Gravonia Blancon 2006. En ole koskaan maistanut valkoista Riojaa, joten johan oli aikakin. Tiesin, että luvassa olisi jotain hyvin erilaista kuin raikkaat ja mineraaliset viileän ilmaston valkkarit, joihin olen tottunut.

Suuri yleisö tietää kyllä Riojan punaviinien maineen – jopa äitini, joka maistaa viiniä noin kerran vuodessa -, mutta harvempi on tutustunut alueen valkoviineihin, joita vielä muutama vuosikymmen sitten tuotettiin Riojassa punaviinejä enemmän. Nykyään suhdeluku on 10% valkoista ja 90% punaista. Tärkein valkoinen rypäle on Viura, joka muualla Espanjassa tunnetaan nimellä Macabeo. Viura on varsin muuntautumiskykyinen riippuen viljelytekniikasta ja sadonkorjuun ajoituksesta. Neutraalihkona lajikkeena Viura soveltuu tammikypsytykseen ja sillä on muutenkin kyky ikääntyä hyvin. Perinteinen tapa tehdä valkoviinejä Riojassa on ollutkin pitkä tammikypsytys, joka tuo viineihin oksidatiivisia elementtejä (pähkinäiset ja vahamaiset aromit). Tammitynnyri päästää nimittäin läpi pieniä määriä happea, joten pitkän ajan kuluessa tammessa säilytetyn viinin aromit muuttuvat sen vaikutuksesta.

Vastapainona perinteiselle raskaalle, tammitetulle tyylille nykyään moni tuottaja valmistaa paremmin markkinoilla vetäviä raikkaampia ja hedelmäisempiä valkoviinejä. Samalla lainsäädäntö on muuttunut niin, että sekoituksiin sallitaan lähes puolet ulkomaisia lajikkeita kuten Chardonnayta ja Sauvignon Blancia. Viura on menettämässä jalansijaa, sitä ei enää juuri istuteta.

Muutamat perinteikkäät viinitilat jatkavat kuitenkin vanhalla linjalla, niiden joukossa Lopez de Heredia. Vina Gravoniaa on kypsytetty tammessa peräti neljä vuotta ja ikää on kaikkiaan kertynyt jo 10 vuotta ennen kuin se on laskettu markkinoille. Ja sen huomaa. Jo viinin väri on hätkähdyttävän kullankeltainen. Hedelmäisyys on jo väistynyt taka-alalle ja ikääntymisen tuomat aromit hallitsevat. Suussa viini on raskas ja öljyinen, melkein pureksittava. En ole koskaan maistanut tällaista valkoviiniä ja vaikka se on totaalisen päinvastainen kuin suosimani tyyli, olen silti hurmaantunut. Taidolla tehty, moniulotteinen viini on vaikuttava elämys ja jää mieleen erilaisuutensa vuoksi. Yhtä lasia enempää en silti tätä joisi.