Samppanjamaailman suuret leskirouvat

viinikupla
August 22, 2016

2015-08-25 12.31.34

“Keltainen leski” on yksi tunnetuimmista samppanjamerkeistä Suomessa. Sillä viitataan Veuve Clicquot’n, siis Clicquot’n lesken, keltaetikettisiin pulloihin. 27-vuotiaana leskeksi jäänyt Barbe-Nicole Clicquot-Ponsardin otti monien järkytykseksi edesmenneensä miehensä samppanjatalon johdon vuonna 1805 ja nosti taloudellisissa vaikeuksissa painivan yrityksen maailmanmaineeseen. Naisilla oli tuohon aikaan rajalliset mahdollisuudet toimia liike-elämässä. Naimattomat naiset olivat isänsä ja naimisissa olevat miehensä holhousvallassa eikä heillä ollut mahdollisuutta omaan pankkitiliin ja sitä kautta vaikkapa työntekijöiden palkanmaksuun. Ainoastaan lesket olivat vapaita miehisestä holhousvallasta ja saattoivat ottaa ohjat käsiinsä, jos tahtoa siihen oli.

Historiankirjoihin Madame Clicquot on jäänyt sekä Ranskan ensimmäisenä liikenaisena että samppanjan menetelmien ja brändäämisen kehittäjänä. Hänen nimiinsä on laitettu muun muassa rosésamppanjan keksiminen, nykyisenmallisen samppanjapullon kehitteleminen sekä samppanjanvalmistukselle yhä nykyään käytössä olevan sakanpoistomenetelmän innovoiminen. Tanssitus tarkoittaa samppanjapullojen asettelemista alassuin ja niiden kääntämistä säännöllisesti kunnes kaikki hiivasakka on valunut pohjalle ja se voidaan poistaa helposti. Clicquot päätti sahata keittiönpöytään pyöreät reiät ja voilà: maailman ensimmäinen tanssituspöytä oli syntynyt! Madame Clicquot onnistui myös hankkimaan johtoaseman Venäjän samppanjamarkkinoilla.

Seuraavan samppanjalesken vuoro tuli vuonna 1858, kun Jeanne-Alexandrine Melin Pommeryn aviomies kuoli. Lesken haltuun päätynyt samppanjatalo sai nimekseen Veuve Pommery. Tätä nykyä tosin talon nimi on Vranken Pommery. Madame Pommeryn ansioihin kuuluu brut-samppanjatyylin määrätietoinen kehittäminen, minkä hän tiesi olevan valtti Englannin markkinoilla. Vähitellen kuivat samppanjat syrjäyttivät siihenastisen makean trendin kaikkialla. Madame Pommeryn panostus markkinointiin näkyy tuloksissa; hänen astuessaan talon johtoon oli vuosituotanto 45000 pulloa ja kuolinvuonnaan 1890 peräti 2,25 miljoonaa pulloa.

Kolmas tunnettu samppanjaleski on Lily Bollinger, joka nousi talon johtoon vuonna 1941. Hänen kerrotaan pitäneen pullojaan niin tarkasti silmällä, että sodan tiimellyksessä hän nukkuikin samppanjakellarissa. Myös Bollingerin leskellä oli hyvä bisnesvainu ja hän onnistui kaksinkertaistamaan talon tuotannon, jonka vienti myös laajeni hänen aikanaan kolmeen eri maanosaan. Lily Bollingerilta on jäänyt elämään kuuluisa mietelause, joka oli vastaus kysymykseen “milloin juot samppanjaa?”:

Juon samppanjaa ainoastaan kun olen onnellinen ja kun olen surullinen. Joskus juon sitä ollessani yksin. Kun minulla on seuraa, pidän sitä välttämättömänä. Siemailen sitä, jos minulla ei ole nälkä ja juon sitä silloin kun on. Muuten en koske juomaan – paitsi jos olen janoinen.

Leskirouvia löytyy myös muidenkin merkkien takaa, tunnetuimpina Laurent-Perrier ja Roederer. Veuve Clicquot’n menestystarinan myötä leskirouvista tuli itse asiassa markkinointikikka. Muutkin talot halusivat mainostaa itseään leski-sanalla, johon ajateltiin liittyvän jokin jännittävä sankaritarina ja siksi etiketteihin nostettiin joskus monen sukupolven takaisia leskiä, joskus täysin kuvitteellisia. Ironisinta samppanjaleskien historiassa on se, että vaikka he itse olivat tienraivaajia ranskalaisten naisten asemalle liike-elämässä, he eivät itse luottaneet muihin naisiin yrityksiään kehittäessään ja niiden tulevaisuutta suunnitellessaan. Clicquot’n ja Pommeryn tyttäret eivät perineet äitiensä bisnestä.

Viinitorstai: Albariño


Viinien maailma on niin laaja, että helposti jämähtää omalle mukavuusalueelleen. Minun kohdallani se tarkoittaa Ranskaa, Italiaa ja saksalaisia valkkareita. Ja Portugalia, jossa matkaan säännöllisesti. Katvealueita on vaikka kuinka, mutta yksi suurimmista niistä on Espanja, josta on tullut maisteltua lähinnä vain cavaa ja random-Tempranilloja. On aika alkaa ottaa haltuun Euroopan kolmanneksi suurinta viinintuottajamaata! Päätin lähteä liikkeelle semihelposti Galiciaan kuuluvan DO-viinialueen Rias Baixasin Albariñolla, jonka arvelin olevan samantyylistä kuin rajantakaiset portugalilaiset Alvarinhot (Vinho Verdestä kirjoitinkin vähän aikaa sitten).

Albariño on aromikas rypäle, joka on paksun kuorensa johdosta sopeutunut hyvin luoteis-Espanjassa sijaitsevan Galician sateiseen ja muuta maata viileämpään ilmastoon. Rypäleestä saadaan raikkaita ja hapokkaita viinejä, joissa on korkeahko alkoholiprosentti ja sitruksinen ja mineraalinen makuprofiili. Sen merellinen suolaisuus on kuin tehty kalaruoille, joita tässä osassa maata paljon syödäänkin. Albariño on sen verran suosittu rypäle, että se on vallannut peräti 90% Rias Baixasin viljelyalasta. Rypäleestä tehdyt viinit ovat pitkäikäisempiä kuin monet muut espanjalaiset valkoviinit. Tyyli voi olla kepeähkö tai sitten tuhdimpi tammikypsytetty. Espanjasta Albariño on levinnyt uuteen maailmaan ja sitä viljellään vähäisissä määrin Kaliforniassa, Oregonissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Pistin muuten merkille Uncorked-sarjaa katsoessa, että Master Sommelier -kokelaat vähän väliä veikkailivat maistamaansa viiniä Albariñoksi. Ainakin se todistaa, että rypäle on amerikkalaisissa viinipiireissä tuttu, vaikka ei kuulema enää niin trendikäs.

Suuntasin löytöretkelle toiseen Hampurin kahdesta suuresta espanjalaisesta tukkuhenkisestä supermarketista. Tässä marketissa oli painopiste viineissä, joita löytyi kattavasti maan eri viinialueilta, joskin pääasiallisesti tunnetuimpia brändejä (jos kerran espanjalaisiin viineihin tottumatonkin tunnisti niin monta merkkiä…). Parempilaatuisia valkoviinejä ei ollut kovinkaan paljon ja harvojen Albariñojen joukosta päädyin nappaamaan mukaan Arousan osuuskunnan tuottaman Paco & Lolan tuoreimman vuosikerran (2015). Viini osoittautui miellyttävän rapsakaksi ja hedelmäiseksi: omenaa, sitrusta ja mineraalisuutta reippaalla hapokkuudella. Eikä yhtään haitannut, että etiketin kuosi mätsäsi polka dot -mekkooni. Jälkeenpäin huomasin, että Paco & Lolaa myydään myös Alkossa, jossa se maksaa kaksinkertaisesti sen, mitä täällä. Kympin hinnalla tämä oli mainio valkkari, mutta kahdellakympillä odottaisin jo enemmän vau-efektiä.

Onko viini vegaanista?

viinikupla
August 16, 2016

Tarjoilija, viinissäni on kalaliimaa!

Helposti voisi luulla, että viini on puhtaasti kasvikunnan tuote, onhan se valmistettu rypäleistä. Mutta matkalla rypälemehusta kuluttajan kurkkuunsa kumoamaan valmiiseen viiniin tapahtuu vielä paljon.

Ennen pullotusta viini saattaa olla sameaa ja se on tarpeen suodattaa. Isommat sattumat voidaan siivilöidä mekaanisesti, mutta monet valmistajat käyttävät erilaisia eläinperäisiä saostusaineita. Tällaisia on vaikkapa kalaliima, gelatiini tai muna- tai maitoalbumiini (ei sentään enää häränveri, kuten ennen vanhaan). Esimerkiksi munanvalkuainen laskeutuessaan viinitynnyrin pohjalle kerää mukaansa hienonhienoja partikkeleita, jotka muutoin aiheuttaisivat viinin samentumisen. Sakka ja kirkastukseen käytetyt aineet jäävät tynnyrin pohjalle. Kirkastusprosessista jää kuitenkin viiniin jäämiä käytetystä aineesta, joka saattaa herkimmillä allergikoilla aiheuttaa oireita. On olemassa myös ei-eläinperäisiä kirkasteita, kuten saviperäinen bentoniitti. Mutta jotenkin viinin suodattaminen savella ei sekään kuulosta hirmuisen houkuttelevalta.

Viinipullon etiketeissä ei vieläkään lue koko listaa pullon sisältämistä raaka-aineista. Siksi vegaanista viiniä etsivän täytyy tehdä hieman taustatyötä. Esimerkiksi Iso-Britanniassa muutamat isot marketit käyttävät vegaanisymbolia viinipulloissa, joiden valmistukseen ei ole käyetty mitään eläinperäistä. Tällainen on kuitenkin vielä melko harvinaista. Alkon sivuilla tuotteita voi hakea tiettyjen sertifikaattien perusteella: luomu, biodynaaminen, eettinen (onko nämä nyt Reilun kaupan viinejä?) tai kosher. Vegaanisille tuotteille ei ole omaa hakukenttää eikä toisaalta viineille ole myöskään mitään yhtenäistä vegaanisertifikaattia.

On hyvä pitää mielessä, että luomusertifikaatti ei tarkoita viinin vegaanisuutta. Eikä edes biodynaamisuus. Jälkimmäisessä itse viininvalmistus saattaa olla vegaanisina pidettävin menetelmin tehty, mutta rypäleiden kasvatusvaiheessa pelloille on levitetty jauhettua lehmänsarvea ynnä muuta mielenkiintoista. Valmiissa viinissä ei tällöin ole mitään eläinperäistä, joten maito- tai muna-allergikoille biodynaaminen viini sopii, mutta eettisistä syistä tarkka vegaani todennäköisesti heristää sormeaan.

Kaikki valmistajat eivät suodata viinejään. Jos pullossa lukee ‘unfined’ ja ‘unfiltered’, ei sen valmistuksessa ole käytetty eläinperäisiä kirkasteita. Varma nakki ovat myös ns. alkuviinit eli natural wines, joiden valmistusfilosofia perustuu siihen, että ihmiskäden osuus pyritään minimoimaan ja annetaan luonnon hoitaa homma omalla painollaan. Alkuviinit saattavatkin tästä syystä olla muita viinejä sameampia (eivät aina). Ne ovat joka tapauksessa niin heviä kamaa, että eivät puhuttele suurta osaa kuluttajista. Monet kaupallisemmat valmistajat ovatkin löytäneet uuden markkinaraon. Toskanassa vierailin tilalla, jonka tuotteiden joukossa oli myös kaksi vegaaniseksi mainostettua viiniä. Sana ‘vegan’ oli painettu suurella etikettiin. Minua jäi kummastuttamaan se, että valmistavatko he todella parinkymmenen viinin skaalastaan kahta viiniä eri tavalla kuin muita. Miksi ei saman tien kaikkia?

Vegaanisen viinin todennäköisyys kasvaa myös sitä mukaa, kun kukkaronnyöriä löystyttää. Mitä laadukkaampi viini on ja mitä pitempään sitä on kypsytetty, sitä mahdollisempaa on, että viini on suodattunut hiljalleen omia aikojaan sen levätessä ja kypsyessä tynnyrissä. Ja mitä laadukkaampi viini, sitä varovaisempi sen valmistaja on sörkkimään silmäteräänsä lisäaineilla, jotka saattavat vaikuttaa myös viinin herkkään makumaailmaan.

Viinitorstai: Israel

viinikupla
August 11, 2016


Viinitorstain aihevalinnat ovat joskus itsellenikin arvoituksia viimeiseen asti. Olin ajatellut kirjoittaa jotain Portugalista, mutta silmäiltyäni keittiön arkiviinilokerikkoa osui silmiini israelilainen mysteeripullo. Mistä meille on ilmaantunut israelilaista punkkua? Kuulema joku kotonamme majoittuneista silloin kun itse olin Suomen-lomalla, oli tuonut pullon tuliaisiksi. Tänään tuntui olevan juuri oikea hetki sen avaamiseen, sillä sää on muistuttanut koko viikon enemmän lokakuuta kuin parhainta kesää. Ei ole kuulkaa aina Keski-Euroopassa Suomea paremmat säät, ei.

Israelissa on tehty viiniä vuosituhansia – aina siihen asti, kunnes islamilaiset hallitsijat valloittivat maan 600-luvulla ja tuhosivat viiniköynnökset. Viininvalmistus alkoi uudestaan 1800-luvun lopulla, kun sionismin innoittamat juutalaiset alkoivat massoittain muuttaa nykyisen Israelin alueelle. Ranskalainen Baron de Rotschild oli tuolloin hyväntekijän ominaisuudessa tekemässä viininvalmistuksesta oleellisen osan maataloutta. Suurimmat viinitilat Rishon le Zion, Zichron Ya’acov ja Carmim perustettiin noihin aikoihin. Israelissa on nykyään puolet enemmän viljelypinta-alaa kun Libanonissa ja myös vienti on merkittävämpää, tuottaahan Israel kosher-viinejä maailman juutalaisväestölle.

Kasvojenkohotus makeista pöytäviineistä laatuviinien tuottajaksi ajoittuu 80-90-luvuille, jolloin viinitarhoja perustettiin korkeammille ja viileämmille seuduille, etenkin Golanin kukkuloille kalifornialaisten viininvalmistajien avustuksella. Viinitilojen määrä on sen jälkeen kasvanut eksponentiaalisesti yhden käden sormilla laskettavista kolmeen sataan. Maassa ei ole omia kotoperäisiä lajikkeita, vaan pääasiallisesti viljellään kansainvälisesti tunnettuja Cabernet Sauvignonia, Merlota, Chardonnayta sekä Sauvignon Blancia. Suuressa osassa maata paahtava aurinko ja kuivuus tuottavat haasteita ja tekevät helposti viineistä liian hilloisia ja vähähappoisia. Kuuma ilmasto huokuu yleensä vastaan israelilaisista viineistä jo ensinuuhkaisulla.


Olen maistanut aiemminkin israelilaisia punaviinejä. Sekä Alkon valikoimaa että tuliaisviinejä. Mikään niistä ei ole tehnyt erityistä vaikutusta, vaan olen aina ollut enemmän kallellani naapurimaa Libanonin viiniköynnösten antimiin. Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla, kun korkkasin Chateau Golanin Cabernet Sauvignonin 2013. En ollut vielä tsekannut näitä taustatietoja: Chateau Golan on perustettu vuonna 1999. Volyymeissa ja tunnettuudessa se jää lähellä sijaitsevan Golan Heights Wineryn jälkeen, mutta sen viinejä pidetään Israelin parhaimmistoon kuuluvina ja tila on myös taloudellisti tuottavimpien joukkoon lukeutuva. Viinintekijä Uri Hetz on opiskellut Oregonissa ja työskennellyt Kaliforniassa ja ilmoittaa arvostavansa eurooppalaisia viininvalmistusperinteitä. Tämä tila ei muuten valmista kosher-viiniä. Tilalla viljellään yhteensä kolmeatoista Ranskasta tuttua rypälelajiketta sekä kuriositeettina portugalilaista Touriga Nacionalia. Linkittäisin tähän talon nettisivut, mutta niitä ei ole olemassa englanniksi eikä hepreankielinen info erityisemmin lämmitä.

Tämän viinin väri on todella tumma, läpinäkymätön. Lasista nenää kohti leijui syvä, kypsän herukkainen, luumuinen ja mausteinen tuoksu, jossa alkoholi (14,5%) tuntui aluksi voimakkaasti. Muhkea viini täytti suun ja jatkoi tyylikkäästi samalla aromimaailmalla yhdistettyinä napakkaan tanniinisuuteen. Mikä positiivinen yllätys! Jouduin nielemään ennakkoluuloni ja toteamaan, että Israelista todellakin voi tulla laadukasta punaviiniä.

Eettiseltä kannalta harmittavinta on se, että tämä viini valmistetaan kiistellyllä valloitetulla alueella. Israel miehitti Syyriaan kuuluvan Golanin kuuden päivän sodassa 1967. Tunnusteluja alueen palauttamisesta Syyrialle on käyty aika ajoin, mutta sitä tuskin tulee koskaan tapahtumaan. Kansainvälinen yhteisö pitää alueen israelilaista siirtokuntaa laittomana. Onko siis oikein tukea taloudellisesti Golanin siirtokuntaa? Vai tuleeko olla tyytyväinen siitä, että viininvalmistus, tämä perinteinen maanviljelyksen muoto, on israelilaisten avustuksella juurrutettu uudestaan ja vieläpä varsin menestyksekkäästi?

Fattoria di Fugnano

viinikupla
August 8, 2016

Fattoria di Fugnano

Kuukauden takaisella Toskanan-matkalla ehdin tehdä yhteensä kolme viinitilavierailua. Etukäteen olin varannut ainoastaan yhden visiitin Montalcinoon. Toki kävin tarkastamassa myös majapaikkamme Agriturismo Torre Palaggetton antimet, joihin en niin kovasti ihastunut. Mutta päätin käydä katsastamassa kulmillamme San Gimignanossa vielä yhden viinitilan, jota Esther Il Palazzonen tilalla oli minulle kehunut. Italialaisille viinitiloille ei yleensä kävellä kuin tupaan noin vain, vaan vierailut pitäisi sopia etukäteen. Otin kuitenkin riskin ja hurautin muutaman minuutin matkan Fattoria di Fugnanoon. Hurauttaa oli ehkä turhan vahva verbi, sillä viimeisen kilometrin aikana meinasi loppua usko kesken. Jyryytin ykkösellä alati kapenevaa päällystämätöntä tietä, joka kaiken kukkuraksi kiemurteli jyrkkää rinnettä ylös. Onneksi kukaan ei tullut vastaan.

Perille päästyäni tupsahdin maistelutilaan, jossa yksi ryhmä oli juuri lopettelemassa maistelua. Tastingia ohjannut Fanny Nuccio ei hätkähtänyt yllättävää paikalle ilmaantumistani vaan minut istutettiin pöydän päähän ja eteeni kannettiin toskanalaisia herkkuja ja talon viinejä yksi toisensa jälkeen. Kun edellinen seurue poistui, jäimme kahdestaan keskustelemaan viineistä ja Fannyn taustoista. Fattoria di Fugnanon omistaja Laura dell’Aira on Fannyn lapsuudenystävä. Sisiliasta kotoisin oleva Laura peri setänsä toskalanaiset tilukset vuonna 1997. Fanny puolestaan päätyi Milanoon, jossa työskenteli valaistussuunnittelijana, kunnes hän eräänä päivänä teki täydellisen suunnanmuutoksen ja muutti asumaan ja työskentelemään ystävänsä viinitilalle. Toskanaan päätyneiden sisilialaisten joukosta löytyy sentään paikallinen viinintekijä.

Tätä nykyä tiluksiin kuuluu 24 hehtaaria viiniköynnöksiä, 10 hehtaaria oliiveja, sata hehtaaria metsää ja vielä muita viljeltäviä lajikkeita. Tätä kaikkea hoidetaan kahdeksan hengen laajennetun perheen voimin. Työt eivät siis heti lopu kesken. Tilalla on myös majoitustoimintaa agriturismo-hengessä.

Fattoria di Fugnanon viinirepertuaariin kuuluu tietenkin paikallisesta kuuluisuudesta Vernaccia di San Gimignanosta valmistettuja valkoviinejä, yksi Chianti Colli Senesi ja IGT-luokituksen punaviinejä. Talon Vernaccia di San Gimignano DOCG oli kenties mielenkiintoisin kokeilemistani Vernaccia-viineistä, joskaan rypäle ei edelleenkään lukeudu suosikkeihini. Bombe Toscano Bianco on myös 100-prosenttinen Vernaccia, jota on kypsytetty tammessa 24 kuukautta. Omaan makuuni Bombe oli todellakin tammipommi. Talon Chianti oli miellyttävä, mutta suurimman vaikutuksen tekivät IGT-viinit Donna Gina ja Legàmi.

Donna Gina on sataprosenttinen Sangiovese. Hitaan käymisen ja pitkä maserointiajan jälkeen viini kypsyy 12 kuukautta tammessa. Maistoin ensin vuosikertaa 2012, mutta herkullinen, tyylikäs ja kirsikkainen viini loisti parhaimmillaan vuodelta 2010. Mutta vasta Legàmi oli viedä jalat alta. Olisin voinut nuuhkia sitä loputtomiin. Tämä supertoskanalainen on sekoitus Cabernet Sauvignonia (40%), Merlota (40%) ja Sangiovesea (20%). Se saa maseroitua 25 päivää ja kypsyy sitten puolitoista vuotta ranskalaisessa tammessa ja lopulta vielä kahdeksan kuukautta pullossa.

Fattoria di Fugnanon viineillä ei ole Suomessa maahantuojaa, mikä on todella sääli. Fanny kyllä kertoi, että yksityishenkilöt tilaavat heiltä viinejä Suomeen, mutta postituskulut ovat valitettavan korkeat. Sen sijaan tilan viinit ovat päässeet Systembolagetin kynnyksen yli, mikä on heille tietenkin erittäin merkittävä asiakas. Systembolaget näyttää myyvän Donna Ginaa lähes samalla hinnalla kuin mitä sitä saa ostettua suoraan tilalta. Lippulaivaviiniään he eivät sen sijaan saa myydä Systembolagetissa siitä syystä, että etiketin sadan vuoden takaisessa valokuvassa näkyy lapsia (kuvassa oikeanpuoleisin viini). Mitä tuohon nyt sanoisi muuta kuin että ruotsalaisten menetys.