Viinitorstai: Viognier

viinikupla
September 22, 2016

Viognier

Tänään on syyspäiväntasaus, jolloin viimeistään syksy on virallisesti täällä. Anglosaksisessa maailmassa syyskuun ensimmäinen maanantai on Labo(u)r Day, jolloin juhlitaan kesän päättymistä. Perinteisesti sen jälkeen ei enää ole ollut sopivaa pukeutua valkoisiin ja myös viinin väri on vaihdettu valkoisesta punaiseen. Facebook-päivityksissäkin fiilistellään villasukkia ja punaviiniä. Moni tuntuu mieltävän valkoviinin kesäjuomaksi eikä nauti sitä talvella. Mutta itse olen viime vuosina suosinut ehkä hitusen enemmän valkoisia kuin punaisia, joten en missään nimessä hylkää valkoviiniä talvellakaan. Sen verran sentään syksyn tulo vaikuttaa, että en himoitse kaikkein raikkaimpia ja kepeimpiä valkkareita. Vinho verdet jätän suosiolla kesään. Riesling maistuu läpi vuoden. Mutta muilta osin valkoviineissä miellyttää syyspimeillä täyteläisempi ja kypsemmän hedelmäinen profiili.

Ilahduin, kun viinikaupan poistohyllyllä vastaan tuli ranskalainen Viognier. Vaikka Viognier onkin alkujaan peräisin etelä-Ranskasta, ei ranskalaisia Viognier-valkkareita kävele vastaan kovin helposti. Muutama vuosikymmen sitten Viognieria viljeltiin vain Rhônessa ja sielläkin olemattoman vähän. Viognier on kuitenkin kokenut renessanssin 1990-luvulta lähtien ja levinnyt muualle eteläiseen Ranskaan, Italiaan ja kaikkialle uuteen maailmaan. Lajike ei ole mikään kaikkein helpoimmin viljeltävä. Se vaatii paljon aurinkoa kypsyäkseen, mutta liian kuuma ilmasto tuhoaa vähäisen hapokkuuden ja tekee lopputuloksesta liian alkoholipitoisen. Tyylikkäimmillään Viognier on tietenkin kotialueellaan Rhônessa sekä alueilla, joissa auringon paahteisuuttaa tasapainottaa vuorten tai merivirtojen tuoma viileämpi ilma. Saksalaisissa viinikaupoissa törmää tavallisimmin eteläafrikkalaiseen Viognieriin, Alkossa puolestaan eteläamerikkalaisiin, mutta en ole tähän mennessä ollut kovin vakuuttunut uuden maailman Viognereista.

Viognier-rypäleestä tuotetaan täyteläisiä, hedelmäisiä ja parfyymisia viinejä. Tyypillistä on korkea alkoholipitoisuus ja matalahkot hapot. Tuoksu- ja makuprofiilista löytyy eksoottisia hedelmiä, kukkaisuutta, myskiä ja mausteisuutta, joskus yrttisyyttäkin. Tyyli voi vaihdella kepeämmästä hyvinkin voimakkaaseen ja täyteläiseen riippuen siitä, onko viini tammitettua vai ei. Viognier esiintyy hyvin usein muiden rypäleiden, Ranskassa Marsannen, Roussannen tai Rollon kanssa sekoitettuna, muualla myös Chardonnayn kaverina. Mutta myös punaviineissä saattaa esiintyä pienissä määrin Viognieria tuomassa hedelmäisyyttä ja kukkaisuutta. Esimerkiksi Côte-Rôtie on punainen appellaatio, joka sallii jopa 20% Viognierin lisäämisen Syrahiin.

Condreau ja Château Grillet ovat Ranskan ainoat appellaatiot, joihin sallitaan vain Viognieria. Mutta ne ovat hinnoiltaan jotain muuta kuin arkiviini. Tämä käsiini osunut ranskis oli IGP-viini Pays d’Ocin alueelta. Kullankeltainen väri ja eksoottinen, erottuva tuoksu on tyypillistä Viognieria. Kympin hinnalla tämä oli erinomainen ostos ja kivaa vaihtelua tavallisesti nauttimieni hapokkaiden ja mineraalisten valkoviinien tilalle.

Miksi ranskalaiset eivät enää juo viiniä?

viinikupla
September 19, 2016

2014-06-13-17-39-11

Amerikkalaiset ja britit ovat toden teolla löytäneet viinin ilot, osoittavat tilastot. Viinin kulutus USA:ssa on kasvanut 50% viimeisten 25 vuoden aikana ja Britanniassa peräti 70%. Amerikassa juodaan tätä nykyä enemmän viiniä kuin missään muualla (kokonaiskulutus, ei per henki). Aasian eksponentiaalisesti kasvavat viinimarkkinat ovat vielä aivan oma lukunsa. Suomalaisten kulutus puolestaan on hitusen vähentynyt ja saksalaisten pysynyt suurin piirtein ennallaan. Mutta hämmentävää tilastoissa on se, että suurimmat ja perinteisimmät viinintuottajamaat Ranska, Italia ja Espanja eivät enää ole itse kiinnostuneita juomaan viiniä. Aiemmin kokonaiskulutuksessa kirkkaasti johtaneen Ranskan lukemat ovat pudonneet merkittävästi. Vuonna 1960 vuotuinen viininkulutus siellä oli 160 litraa per henkilö. Vuonna 2010 se oli pudonnut 57:ään litraan. Viini ei enää ole ranskalaisten jokapäiväinen pöytäkumppani. 1980-luvulla puolet aikuisista nautti viiniä päivittäin tai lähes päivittäin. Nykyään lukema on 16% ja yli kolmannes ei juo viiniä koskaan. Suosituin ruokajuoma on vesi ja jopa limsat haastavat pian viinin ruokapöydässä. Päivittäin viiniä juovat ovat todennäköisimmin yli 60-vuotiaita. Viimeisen viiden vuoden aikana satunnaisesti viiniä nauttivien määrä on pitkästä aikaa noussut ja absolutistien laskenut muutamalla prosenttiyksiköllä.

Osittain muutos liittyy sukupolvien väliseen eroon. Sotien jälkeen kasvanut sukupolvi tottui siihen, että viiniä oli pöydässä joka aterialla. He kasvoivat siihen, että viini oli oleellinen osa kulttuuriperimää ja kansallista identiteettiä. Vähän kuin minun vanhemmilleni peruna, jota ilman ateria ei ole oikea ateria. Seuraava sukupolvi mieltää viinin ajoittaiseksi nautinnoksi. Sitä kulutetaan harvemmin, mutta tällöin ollaan valmiita panostamaan enemmän laatuun. Sen sijaan nykyisille parikymppisille viini ei ole mitenkään pyhempi tai erityisempi kuin muut juomat.

Koska viinillä on Ranskassa niin suuri symboliarvo, löytyy asiantilasta huolestuneita ääniä ja monenlaisia näkemyksiä. Sanotaan, että tehokkuuskulttuuri on vallannut alaa ja nitistänyt alleen joie de vivren eikä viinin tarjoamaa nautintoa enää osata arvostaa. Kuulema koko ateriointikulttuuri on muuttunut. Pitkät perheillalliset, joissa viini säesti ruokaa, ovat korvautuneet nopealla ravinnon tankkaamisella. Ja kun viini ei ole osa arkista ateriaa, aletaan se mieltää erityistilanteiden juhlistajaksi, jolloin elitistinen kilpavarustelu nostaa päätään. Tilastot vahvistavat sen, että viinin yhteys ruokaan on heikentynyt. Jos vielä vuonna 2010 64% ilmoitti juovansa viiniä aterian yhteydessä, on luku viisi vuotta myöhemmin enää 48%.

Myös viinintuotanto Ranskassa on laskenut samaa tahtia kulutuksen kanssa. Mutta viennin kova kysyntä takaa sen, että ranskalainen viini ei ole muuttumassa harvinaisuudeksi. Britit, amerikkalaiset ja kiinalaiset juovat kohta ranskalaisten puolesta heidän viininsä. Toki on muistettava, että vaikka prosentuaalinen pudotus ranskalaisten juomatavoissa on ollut huimaa, he kuluttavat määrällisesti silti vielä toiseksi eniten viiniä maailmassa. Ja se on paljon se 66 miljoonan asukkaan maalta.

Viinitorstai: Alentejo

viinikupla
September 15, 2016

2014-03-15-14-43-21

Todennäköisesti tietämykseni portugalilaisista viineistä rajoittuisi jotakuinkin Quinta das Setencostasiin ja kumppaneihin Alkon hyllyltä, ellei hyvä ystäväni olisi muutama vuosi sitten muuttanut Lissaboniin. Sen jälkeen olen vieraillut maassa useasti ja päässyt paikallisten viinien makuun. Eteeni on joka kerta katettu talon isännän ja emännän lempiviinejä, joista useaan olen ihastunut itsekin. Yksi suurimmista ihastuksistani oli Carmim Reguengos Garrafeira dos Socíos Tinto 2004, jonka saimme heiltä tuliaisiksi. Seuraavalla visiitilläni halusinkin sitten vierailla alueella, josta tuo viini oli peräisin ja niin teimme viikonloppureissun Alentejoon. Portugali on näppärän kompakti maa, minnekään ei ole valtavan pitkä matka. Lissabonista Evoraan oli vain puolentoista tunnin pyrähdys.

Alentejo sijaitsee Lissabonista katsottuna kaakossa, maan sisäosissa. Etelässä alue rajoittuu Algarveen. Täällä vallitsee selvästi mannerilmasto. Maasto on karumpaa ja päivälämpötilat nousivat paahteisiin lukemiin jo maaliskuussa. Monsarazin pikkukaupungin valkeaksi kalkitut talot toivat mieleen Espanjan ja lähellä naapurimaan rajaa se onkin. Alue kattaa maantieteellisesti kolmanneksen Portugalista ja siellä tuotetaan peräti puolet koko maan viineistä. Viinin ohella erityisen merkittävää taloudellisesti on korkkipuiden kasvattaminen. Tästä syystä on muuten lähes mahdotonta löytää portugalilainen viini, jossa ei ole luonnonkorkkia.

Alentejossa tehdään ennen kaikkea tuhteja ja täyteläisiä mutta pehmeitä punaviinejä, joissa maistuu aurinko. Alue on perinteisesti ollut tunnettu edullisista ja helposti lähestyttävistä viineistä, joita ovat tuottaneet osuuskunnat. Viime aikoina yhä useampi pienempi tuottaja on kerännyt ylistystä laatuviineillään ja uusia tiloja on ilmaantunut kuin sieniä sateella (vuosien 1995 ja 2010 välillä tuottajien määrä kasvoi 45:stä 260:een). Olen kuullut sanottavan, että Alentejo tarjoaa tällä hetkellä parasta hinta-laatusuhdetta Euroopassa. Se on vielä maineeltaan Douron varjossa ja loistaviin yksilöihin pääsee käsiksi pikkurahalla. Eniten viljeltävät lajikkeet ovat paikallisia: Aragonez (eli Tempranillo), Castelao, Trincadeira ja Touriga Nacional. Mutta myös Cabernet Sauvignon ja Syrah löytävät enenevissä määrin tiensä sekoitukseen. Viineissä on ihastuttavaa rustiikkisuutta ja parhaimmillaan ne ovat moniulotteisia ja silkkisiä.

Viinien lisäksi Alentejo valloitti paikan sydämessäni herkullisilla ruoka-annoksillaan, jotka päihittivät kirkkaasti Lissabonin antimet. Yövyimme sekä Evorassa että Monsarazissa, joita molempia voin lämpimästi suositella. Monsaraz on Espanjan rajan tuntumassa sijaitseva pikkuruinen keskiaikainen kylä, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Kukkulan laelta on upeat näkymät ympäröiviin laaksoihin. Vieressä on Euroopan suurin tekojärvi Alqueva sekä Portugalin kilpailija Stonehengelle, Herdade de Xerez. Evora puolestaan on UNESCOn maailmanperintökohteiden joukkoon kelpuutettu roomalaisaikainen kaupunki. Muistan karanneeni siellä illalla lasilliselle kaupungin omaa tuotantoa eli Cartuxaa, jonka olin jo aiemmin erinomaiseksi todennut. Lapsemme oli tuolloin puolivuotias, joten pitkät illalliset ja viinitilareissut piti skipata. Paluumatkalla pysähdyimme kuitenkin Perâ-Graven tilalla maistelukierroksella. Kyseinen tilan viinit tekivät kautta linjan niin suuren vaikutuksen, että tila ansaitsee vielä joskus aivan oman esittelyn. Ostimme viemisiä kotiin ja sen lisäksi laatikkoviinin piknikille. Oli muuten paras laatikkoviini ikinä.

Alkon valikoima on Alentejon punaviinien osalta kapea, mutta kokeilemisen arvoinen on vaikkapa Esporão Reserva. Itse taidan napata mukaan klassikko-osastolta Mouchãon kun se seuraavan kerran tulee vastaan. Ja uusi ja perusteellisempi vierailu Alentejoon on ehdottomasti otettava agendalle.

 

Ja pappi sai taas viiniä juodakseen

viinikupla
September 12, 2016


Taattua lööppikamaa ovat jutut, joissa saadaan linkitettyä toisiinsa kirkko ja alkoholi tai seksi, mieluiten kaikki. Taannoin Iltalehti yritti tehdä kohujutun piispojen viinaostoksista. Paljastukset olivat sitä luokkaa, että piispa oli hankkinut maltillisen määrän kohtuuhintaista viiniä edustustilaisuuksiin. Uuh. Suomalaisilla on poikkeuksellisen neuroottinen suhde alkoholiin, mutta aivan erityisesti se korostuu uskonnollisissa yhteyksissä. On itsestäänselvyys, että valtiollisissa edustustilaisuuksissa tarjoillaan alkoholia, mutta kun sama tapahtuu kirkollisessa kontekstissa, toiminta onkin paheksuttavaa. Harva tulee ajatelleeksi, että alkoholikielteisyys ei ole sisäänrakennettua kristinuskoon. Pikemminkin päinvastoin. Raamattu on syntynyt viininviljelyskulttuurissa, joten viini virtaa sen sivuilla vuolaasti. Reformaattorimme Martti Luther ei hänkään todellakaan sylkenyt lasiin. 1700-luvulla suomalaiset pappilat olivat sivistyksen ja edistyksen suunnannäyttäjiä, joissa hallittiin eurooppalaiset juomatavat. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa vasta 1800-luvulla. Yhtäältä oli lestadiolainen herätys Lapissa. Lestadius puuttui aivan aiheellisesti poromiesten juopottelukulttuuriin, joka ajoi perheitä ahdinkoon. Lappi raitistui ja lestadiolaisuuteen pesiytyi pysyvästi alkoholikammo. Toisaalta oli sekulaari raittiusliike, joka sai jalansijaa ympäri Suomea ja vaikutti osaltaan syntymässä olleen suomalaiskansallisen luonteen määrittelyyn. Kansalliseen kuvastoon ilmestyi Turmiolan Tommi ja alettiin puhua suomalaisen kansan olemuksellisesta yhteensopimattomuudesta alkoholin kanssa. Raittiusliike ja kirkko löysivät toisistaan liittolaiset. Ihannesuomalainen oli raitis, työteliäs, isänmaallinen ja jumalaapelkäävä.

Pietistisen herätyksen ja raittiusliikkeen perintö elää edelleen. Yhä edelleen kuulee väitteitä, että suomalainen on jotenkin geneettisesti taipuvainen holtittomaan kännäilyyn. Ken pulloon tarttuu, on langennut syntiin, sillä peli on jo menetetty. Viinan piru on saanut vallan. Tämä on osasyy alkoholipolitiikkaamme, joka perustuu holhoamiseen.

On ollut virkistävää asua maassa, jossa alkoholiin ei liity sipinää, supinaa, salailua ja paheksuntaa. Saksassa viini ja olut ovat elintarvikkeita, myös kirkossa. Kuohuviinillä kilistellään aina kun on aihetta juhlaan ja juhliahan riittää seurakunnan puitteissa. Kölnissä pöytään kannetaan oluttynnyri, josta pieniin laseihin valutetaan kölschiä. Eteläisessä Saksassa paikallisilla kirkoilla voi olla omat viinitarhat ja omaa virallista kirkkoviiniä, jota ylpeydellä tarjoillaan vieraille. Hampurissa korkeamman profiilin kirkolliset kutsuvierastilaisuudet järjestetään katedraalissa, jossa ohjelma jatkuu kirkonmenojen jälkeen cocktailtilaisuudella kirkon sivulaivassa ja takaosassa. Kenenkään mielestä paikan pyhyys ei siitä kärsi eikä kukaan ole poistunut kontaten.

Suomessa tällainen on vielä silkkaa utopiaa, vaikka aina löytyy niitä, jotka yrittävät muuttaa asenteita. Alppilan kirkko Helsingissä on ollut brunsseineen sun muineen edelläkävijä uudenlaisessa kirkollisessa toimintakulttuurissa. Siellä haluttiin viime vuonna järjestää viini- ja virsi-ilta. Kyseinen konsepti on viinistä ja virsistä pitävän ystäväporukan alkuunpanema ja sittemmin ympäri Suomea yksityiskoteihin levinnyt illanviettotapa. Mutta kirkkoon sitä ei voida tuoda. Ei vaikka tilaisuudella oli kirkkoherran siunaus. Kirkolla olisi nimittäin pitänyt olla anniskeluoikeudet, jos veisaamaan kokoontuvat ihmiset olisivat nyyttikestihengessä halunneet nauttia lasillisen viiniä.

Viinitorstai: valkoviiniä Kroatiasta

viinikupla
September 8, 2016


Kroatialainen viini on kuulema nouseva trendi. Näin olen lukenut joistakin artikkeleista. Mutta tuo trendi antaa vielä odottaa itseään. Kroatialaiset viinit eivät ole mitenkään laajasti saatavilla vielä. Hampurissa niitä ei itse asiassa ole tullut vastaan missään muualla kuin kauppahallissa sijaitsevassa pienessä viinipuodissa, jonka omistaja sattuu olemaan kroatialainen.

Kroatialla on pitkät perinteet viininviljelyssä, jonka maahan ilmeisesti toivat kreikkalaiset ja foinikialaiset. Kukoistuskausi oli 1800-luku ja 1900-luvun alku, jolloin Kroatia oli Euroopassa merkittävä viinintuottaja. Nykyään viininviljelysalaa on vain noin kolmannes niistä ajoista, mutta viinien laatu kohenee jatkuvasti. Maan erikoisuus on runsas kotoperäisten lajikkeiden määrä, joista monet selvisivät Euroopan viiniköynnöksiä rajusti tuhonneelta phylloxera-vitsaukselta. Suurin osa niistä ei kasva missään muualla, mutta yksi maailmanmaineeseen matkannut kroatialainen rypälelajike kuitenkin löytyy: Zinfandel. Se tuotiin Amerikkaan Italiasta, jossa rypäle tunnetaan nimellä Primitivo. Mutta Italiaan se kulkeutui parisensataa vuotta sitten Kroatiasta.

Vuoristo halkaisee pitkittäisen maan ilmastollisesti kahtia. Sisämaassa on mannerilmasto kun taas rannikkoseutu on välimerellistä. Tunnetuimmat viinialueet ovat rannikon Istria ja Dalmatia. Sisämaassa tuotetaan melkein pelkästään valkoviiniä, erityisesti Welschriesling-rypäleestä. Rannikkokin on valkoviinivoittoista, mutta etenkin Dalmatiassa tuotetaan myös punaviinejä.


Alkukesästä ostin kroatialaiselta viinikauppiaalta kokeiltavaksi Istrian ylpeyttä, Malvazija Istarska -rypäleestä tehtyä valkoviiniä. Myöhemmin huomasin, että juuri samainen Veraldan Malvazija on myös Alkon valikoiman ainoa kroatialainen valkoviini. Tämä viini ei ollut mieleenpainuva; hedelmäinen mutta lattea. Tänään pistäydyin ohikulkumatkalla kauppahallissa ja päätin kokeilla jotain muutakin Kroatian antimista. Päädyin nyt dalmatialaisen Zlatanin Posip-rypäleestä tehtyyn luomuvalkkariin. Tämä viini oli huomattavasti mielenkiintoisempi. Väriltään se on syvän kullankeltainen. Tuoksu on hyvin aromaattinen, sitruksen ja kivihedelmien ohella sitä dominoi kitkerä yrttisyys ja muskottipähkinä. Viini suorastaan räjähtää suussa. Sitruksinen hapokkuus vaihtuu kuivattujen hedelmiksi ja viini jättää kielelle pitkän, joskin kitkerän jälkimaun. Posip-rypäleestä kuulema usein tehdään makeita jälkiruokaviinejä ja voin hyvin kuvitella sen soveltuvan niihin erinomaisesti. Tämän kuivan viinin suhteen minun sen sijaan piti arpoa pitkään, että pidänkö siitä ylipäänsä vai en. Loppujen lopuksi kallistuin hitusen negatiivisen puolelle, sillä kaikesta yllätyksellisyydestään huolimatta kokonaisuus tuntui hitusen tunkkaiselta. Olen raikkaiden ja rapsakoiden valkoviinien ystävä, mutta nämä kaksi sekä liikkeessä maistamani Welschriesling jättivät vaikutelman, että raikkaus ei ole kroatialaisten valkoviinien näkyvin tuntomerkki. Olen toki maistanut vain edullisemman kategorian viinejä, joten ensivaikutelmani voi pettää. Minua saa kernaasti tulla tutustuttamaan laadukkaampiin kroatialaisiin.