Saksan viinien matka maailmanmaineeseen

viinikupla
March 12, 2017

Saksassa on viljelty viiniä ajanlaskumme alusta lähtien. Mutta tiesitkö, että 1500-luvulla Reinin viinejä kuljetettiin laatutietoisille pohjoismaalaisille? Tai että sata vuotta sitten Moselin viineistä maksettiin kovempaa hintaa kuin Ranskan laatuviineistä?
Tervetuloa lyhyelle ekskursiolle Saksan viinien historiaan!

 

Mosel

Photo credit: Deutsches Weininstitut

Alussa oli laakso, viiniköynnös ja roomalainen. Roomalaiset veivät viininkasvatuksen ja -valmistuksen jalon taidon mukanaan valtakuntansa kauimpiin nurkkiin, myös pohjoiseen Germaniaan Reinin yläjuoksulle. Saksalaisen viininviljelyn perustajana pidetään keisari Probusta (276-82), mutta vasta satakunta vuotta myöhäisempi traktaatti Moselle on ensimmäinen kirjallinen todistusaineisto viininkasvatuksesta nykyisen Saksan alueella. Roomalainen runoilija Ausonius ylistää tuossa kirjoituksessa Mosel-joen maisemia viininkorjuun aikaan. Jo tuolloin jyrkät rinteet oli muokattu terasseiksi, joille viiniköynnöksiä voitiin istuttaa. Moselin varren pikkukylistä löytyykin 200-300-luvuilta peräisin olevien viinipuristimien jäänteitä. Roomalaisten vaikutus saksalaiseen viininkasvatukseen tuntui vielä vuosisatoja senkin jälkeen, kun he olivat poistuneet näiltä mailta. Roomalaisten opettama malli viiniköynnösten tukirakenteista säilyi nimittäin käytössä joillakin alueilla jopa 1700-luvulle asti.

Keskiajalla Saksan viinialueet olivat laajimmillaan ja 1500-luvulla viljelypinta-ala oli jopa nelinkertainen nykyiseen nähden. Viininviljely vakiintui kaikiin Saksan nykyisistä laatuviinialueista, mukaan lukien itäiset, Ottomaanien valtakuntaan kuuluneet Saksi, Saale ja Unstrut. Näiden lisäksi viiniä kasvatettiin ja valmistettiin myös Brandenburgissa, Berliinin ympäristössä. Vaikka alueet olivat samat kuin nykyään, suosittiin keskiajalla tasamaita viiniköynnösten kasvupaikkana rinteiden sijaan. Mutta 1000-luvusta lähtien alettiin köynnöksiä istuttaa Rheingaun kuuluisille viinirinteille: Rüdesheimer Berg, Johannisberg ja Steinberg ovat tuottaneet laatuviinejä jo tuhatkunta vuotta. Rypälelajikkeet olivat jo tuolloin osittain samoja kuin nykyään (mm. Elbling, Muscat, Silvaner, Traminer, Riesling), joskin valmis viini saattoi olla hyvin erityylistä kuin moderni viini. Esimerkiksi Elsassin viinit olivat väkevöityjä tai maustettuja, osittain säilyvyyssyistä ja osittain eteläisemmän Euroopan viinien tyyliä jäljitellen. Punaviinejäkin valmistettiin Saksassa jo keskiajalla; Württemberg oli jo silloin tunnettu nimenomaan kevyistä punaviineistään (erityisesti Trollinger) ja Badenissa ja Elsassessa tehtiin viiniä Blauburgunderista eli Pinot Noirista. Nykyään Spätburgunderina tunnettu Pinot Noir ei siis ole mikään uutuus Saksassa, vaikka kokeekin siellä parhaillaan uutta renessanssia.

Eberbach Rheingau
Kloster Eberbach im Rheingau – Photo credit: Deutsches Weininstitut

 

 

 

Viinibisnes Saksassa oli paisunut kuin pullataikina 1500-luvulle tultaessa. Viinejä riitti vientiinkin ja niitä laivattiin Kölnistä ja Frankfurtista käsin aina Skandinaviaan asti. Kenties keskiaikaisen Turun hovistakin löytyi saksalaisten viinien ihailijoita, vaikka olut olikin tuolloin ehdoton ykkösjuoma. Mutta sitten tuli romahdus, joka oli monen tekijän summa. Talonpoikaissota 1500-luvulla ja kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla tuhosivat viinialueita ja aiheuttivat mieskadon: viinipalstoille ei riittänyt työvoimaa. Viljan tarve sekä syötäväksi että oluen panemiseen kasvoi, olihan oluen suosio pohjoisessa noususuhdanteinen. Reformaation seurauksena luostarit protestanttisiksi kääntyneillä alueilla autioituivat – ja nimenomaan luostarit olivat olleet keskiaikana viinintuotannon keskuksia. Kaiken kukkuraksi ilmasto viileni, mikä vaikeutti viininkasvatusta entisestään. Ajanjakso tunnetaan myös pienenä jääkautena. Romahduksen kokenut viininviljely alkoi toipua uudelleen vasta 1700-luvulla. Mutta tuolloin puhalsivat uudet tuulet. Nyt suosittiin laatua määrän sijaan. Viljelypalstat sekä rypäleet valittiin huolella, kelvottomat tasamaat saivat väistyä parempina kasvupaikkoina pidettyjen rinteiden tieltä. Uusien istutusten joukossa oli etenkin Rieslingiä, jonka laatua arvostettiin. Syntyi myös uusi kategoria naturrein eli viini, johon ei oltu lisätty sokeria.

Laatuvaatimuksia kiristettiin yhä enemmän 1800-luvulla. Nykyisenkaltainen järjestelmä, jossa viinit jaotellaan rypäleiden kypsyysasteen eli niiden sisältämän sokerin määrän mukaan laatuluokkiin, kehiteltiin tuolloin. Parhaiden viinien maine kiiri kauas ja Reinin viinit olivat tavoiteltuja. Niistä saatettiin maksaa jopa enemmän kuin Bordeaux’n parhaimmistosta. Toisaalta viinit jakautuivat yhä selvemmin erinomaisiin ja kehnoihin. Köyhillä pienviljelijöillä ei ollut varaa panostaa uusiin välineisiin ja parhaisiin köynnöksiin, vaan he lyöttäytyivät osuuskunniksi, joka kilpaili määrillä tuottaen heikompilaatuista viiniä, jonka juotavuutta parannettiin lisätyllä sokerilla.

Nousukautta seuraa väistämättä lasku. Tälläkin kertaa se oli pitkä ja vaikea. 1800-luvun lopussa iski phylloxera, tuo hyönteispirulainen, joka tuhosi viiniköynnökset suuresta osaa Eurooppaa. Sen mukana Saksasta katosi joitakin alkuperäisiä rypälelajikkeita. Sitten tuli maailmansota, toinenkin, aiheuttaen fyysistä tuhoa, työvoiman puutetta ja inflaatiota, joka ei suosinut kotimaista viinintuotantoa. Saksan viinit nousivat jaloilleen hitaasti, ensin horjuen, halvan ja makean Liebfraumilchin voimin, mutta sittemmin taas laatuviinien avulla. Sekä viljelyspinta-ala että viinien taso ovat kokeneet dramaattisen nousun muutamassa vuosikymmenessä.

A miracle has happened in Germany. A generation ago there were good German wines
but you had to search hard to find some. Today they are available in abundance in every price range.
– Stuart Pigott

Ihmeeltä se tosiaan tuntuu. Saksan viinit elävät selvästi uutta kultakautta. Perinteisten, nimekkäiden tuottajien viinit kestävät aikaa uskomattoman hyvin ja nuorilla, kokeilunhaluisilla viinintekijöillä tuntuu olevan Midaan kosketus. Suurin haaste tällä hetkellä on saada kuluttajien mielikuvat ajan tasalle. Amerikkalaiset olettavat edelleen Rieslingin olevan aina makeaa. Aiemmin näin yleensä olikin, mutta viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kuivasta viinityylistä on tullut normi Saksassakin. Saksa ei enää ole imelää Lippistä; Saksa on nyt maailman parasta Rieslingiä, timanttisen teräksistä Chardonnayta, upean mineraalisia Weissburgundereita, Burgundille vertoja vetäviä Spätburgundereita ja kaikkea, mitä uudet tekijät keksivätkään tuottaa. On mahtavaa olla itse aitiopaikalla seuraamassa kehitystä. Kevään ja kesän aikana retkeilen eri puolilla Saksaa ja raportoin, mitä vastaani tulee.

Kirjoitus on toteutettu yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

5 podcastia viineistä

viinikupla
March 6, 2017

Kiinnostaisiko sinua oppia lisää viineistä, mutta kirjojen kahlaaminen tuntuu liian raskaalta? Siinä tapauksessa podcast, jonka aiheena on viini on oiva valinta! Innostuin itse podcasteista jokunen kuukausi sitten. Matkustan työni vuoksi melko paljon ja usein auton ratin takana. En voi silloin lukea, eikä aina innosta kuunnella musiikkia. Podcastit löydettyäni eivät ajomatkat enää ole tuntuneet lainkaan tylsiltä. Kuulokkeet korviin, mieluinen ohjelma päälle ja menoksi. Välillä saatan kuunnella podasteja myös ruokaa laittaessa tai muissa kotihommissa.

Mikä se sellainen podcast oikein on? Olin kuullut sanan monta kertaa, mutta kohauttanut aina vaan olkiani. Kun jossakin blogissa mainittiin podcast-sarjasta, joka käsitteli minua kiinnostavaa teemaa, klikkasin vihdoin puhelimestani auki sovelluksen nimeltä “podcasts”. Opin, että podcastit ovat kuin äänimuodossa olevia blogeja, joiden seuraajaksi voi ryhtyä ja kuunnella haluamiaan jaksoja milloin tahansa. Podcasteja on ollut olemassa jo toistakymmentä vuotta, mutta niiden suosio on kasvanut hiljalleen. Viime vuonna viidesosa amerikkalaisista kuunteli jonkin podcastin kuukausittain. Suomalaisten luvuista en tiedä, mutta ainakin suomenkielisiä podcasteja on vielä tarjolla varsin rajallinen määrä. Viiniaiheisia podcasteja ei ole lainkaan suomeksi (eikä muuten saksaksikaan) ja englanniksikaan niitä ei ole erityisen paljoa. Tässä alla ne, joita kuuntelen säännöllisesti.

  1. Guild of Sommeliers Wine Podcasts
    Kaikkien viininörttien tärkeä tietolähde, jota luotsaa Master Sommelier Geoff Kruth. Tiukkaa asiaa (vaikkapa 70 minuuttia hiivasta), jota ei yritetä viihteellistää tai tehdä kiinnostavaksi suurelle yleisölle. Jos valmistaudut viinitenttiin tai työskentelet alalla, on tämä podcast kullanarvoinen. Jos olet vain satunnainen viininjuoja, niin todennäköisesti kuolet tylsyyteen.
  2. Weekly Wine Show
    Noin 20-30 minuutin jaksot käsittelevät enimmäkseen jotakin aluetta tai rypälettä. Ei siis erityisen innovatiivinen ote, mutta monet kuluttajat varmasti etsivät tämänkaltaista perustietoa. Itseäni häiritsee se, että mistään ei löydy tietoa podcastin tekijöistä, ei edes heidän omilta nettisivuiltaan. En ole tainnut jaksaa kuunnella yhtään jaksoa kokonaan, sillä ne ovat suoraan sanottuna tylsiä.
  3. GrapeRadio – Wine Talk Show
    Grape Radio on audio- ja videoalan tuotantoyhtiö, joka tekee sekä radio-ohjelmaa, podcastia sekä videoita useamman ihmisen voimin (all-male panel). Podcastin isännät eivät itse pyri olemaan viiniasiantuntijoita, vaan jaksot perustuvat useimmiten jonkun viinialan ihmisen haastatteluun. Laajempaa teemaa, esimerkiksi Montalcinoa, käsitellään siis yhden viinitalon edustajan näkökulmasta. Ote on ehdottomasti ammattimainen, mutta aihetta käsitellään usein niin pikkutarkasti, että siitä kiinnostunevat vain tosiharrastajat.
  4. Wine Two Five
    Podcastin takana ovat ystävykset Stephanie Davis ja Valerie Caruso, jotka tutustuivat toisiinsa suorittaessaan Certified Wine Educator -kurssia. Podcastin slogan on “Everyday drinking for everyday people!” ja rouvat todellakin puhuvat viinistä niin, että aloittelijakin pysyy perässä, mutta kuitenkin asiantuntevalla otteella. Innostavimmat jaksot tuntuvat olevan niitä, joissa he haastattelevat jotakuta ulkopuolista viinialan ihmistä. Jotkut jaksoista tuntuvat enemmän täytetavaralta ja Steph ja Val hölisevät liikaa niitä näitä minun makuuni. Eivätkä he ole aivan niin hauskoja kuin amerikkalaisten kuuntelijoiden palaute antaa ymmärtää. Mutta oikein miellyttävää kuunneltavaa silti.
  5. Wine for Normal People
    Tätä podcastia vetää Elisabeth Schneider, amerikkalainen Certified Sommelier ja Certified Specialist of Wine. Äänessä on myös hänen miehensä, joka omien sanojensa mukaan on vain viininjuontia rakastava tavallinen ihminen. Asetelma on virkistävä mieskeskeisessä viinimaailmassa: kerrankin nainen on äänessä asiantuntijana ja mies vain komppaa taustalla. Myös Elisabeth pyrkii puhumaan viinistä kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Yksi jakso kestää noin puoli tuntia ja uutuutena tarjolla on myös muutaman minuutin mittaisia ääniblogeja jostakin täsmäaiheesta. Wine for Normal People voitti juuri Taste Awardsin kategoriassa Best Podcast. Enkä yhtään ihmettele. Tämä on omakin suosikkini.

Viinitorstai: oranssi viini

viinikupla
March 2, 2017

Pheasant's Tears Chinuri oranssi viini

Harvoin tulee viinipulloa avatessa mietittyä sen tarinaa; millaisissa maisemissa ja olosuhteissa viini on valmistettu ja keiden käsien kautta se on kulkeutunut minulle asti. Toisaalta harvoin tulee avattua pulloa, jolla on niin vahva tarina kuin tällä georgialaisella oranssilla viinillä.

Viinipiireissä oranssi viini on erittäin kuumaa kamaa siinä missä myös alkuviinitkin (natural wines). Itse asiassa moni oranssi viini onkin valmistettu alkuviinien tapaan mahdollisimman vähällä puuttumisella viinin valmistukseen. Käyminen tapahtuu spontaanisti, ilman kaupallisten hiivojen käyttöä. Valmista viiniä ei suodateta eikä kirkasteta. Jos satut vierailemaan ajan hermoilla olevassa viinibaarissa, saatat bongata listalta oranssit viinit omana kategorianaan. Ne ovat periaatteessa valkoviinejä, siis valmistettu valkoisista rypäleistä, mutta valmistusmenetelmä on yhdessä kohtaa ratkaisevan erilainen. Tavallisesti valkoviiniä valmistettaessa rypäleistä prässätään mehu, jonka jälkeen rypäleiden kuoret poistetaan ja rypälemehu saa käydä. Oranssien viinien kohdalla sen sijaan kuoret ja kypsät rangatkin saavat jäädä uuttumaan mehuun pitkäksi aikaa, muutamasta viikosta jopa puoleen vuoteen. Valkoisten rypäleiden kuorista irtoaa tällöin väriä ja tanniineja, minkä seurauksena viini on tumman kullan tai meripihkan värinen ja rakenteeltaan valkoviinille epätyypillisen roteva ja tanniininen. Siksi oranssia viiniä ei ongelmitta voi luokitella valkoviiniksi vaan sille on sorvattu oma kategoriansa.

Vaikka oranssit viinit ovat vasta hiljattain ilmestyneet viinilistoille, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Itse asiassa tällainen valkoviinin valmistustapa on hyvin vanha ja perinteinen. Georgiasta on löytynyt jäänteitä 6000 vuotta vanhasta kvevris-viiniruukusta. Oranssin viinin uusi tuleminen on sekin peräisin Georgiasta. Perinteiset kvevris-ruukut on tehty savesta ja vuorattu mehiläisvahalla. Ruukut suljetaan ja haudataan maan alle, mikä takaa luontaisesti tasaisen viileän ympäristön viinin käymiselle ja kehittymiselle. Harvoin näkee yhtä eksoottista viininvalmistusta, katso ja lumoudu vaikka itse: Making Wine in Qvevri. Toinen keskeinen alue, jossa valmistetaan oranssia viiniä, on koillis-Italia ja naapurit Slovenia ja Kroatia. Viime vuosina ilmiö on levinnyt nopeasti ja oranssia viiniä valmistetaankin jo joka puolella maailmaa.

Oma ensikosketukseni oranssiin viiniin tapahtui georgialaisen Pheasant’s Tears -tilan Chinuri-viinin avulla (vuosikerta 2013). Pheasant’s Tears on amerikkalaisen kuvataiteilijan vuonna 2007 Georgiaan perustama viinitila, jossa tuotetaan viinejä alkuperäisillä menetelmillä. Chinuri on heidän kevyin ja raikkain oranssi viininsä (tai amber wine, niin kuin he itse sitä kutsuvat). Mutta jos tämä oli kevyttä kamaa, niin olisipa kiinnostavaa maistaa stydimpää tavaraa. Viini oli samea ja väriltään pikemminkin tumma kulta kuin meripihka. Tymäkässä tuoksussa oli ensialkuun voimakasta yrttisyyttä, jonka alta löytyi myös eksoottista hedelmää. Maultaan viini oli täysin kuiva ja yrttisen kitkerä. Mieleeni tuli lähinnä jokin erikoinen katkera olut. Romanialainen mieheni sen sijaan nyrpisti heti nenäänsä ja totesi, että tämä haisee ihan samalle kuin heidän maassaan tyypillinen käynyt vehnäseos, jota käytetään tuomaan happamuutta keittoihin. Saatte ehkä tästä jotain kuvaa siitä, millainen viini oli kyseessä..? Not my cup of tea.

Lopuksi vielä vinkki, jos joku kuitenkin rohkaistuu ostamaan oranssia viiniä: pullon pohjalla saattaa olla reilu kerros sedimenttiä, joten pulloa pitää käsitellä varoen ettei se sekoitu ja samenna koko viiniä. Nosta pullo pystyasentoon viileään monta tuntia ennen avaamista, avaa sitten pullo liikoja heiluttelematta ja kaada lasiin tai dekantteriin varovasti.

Kun tietokone päättää, mitä juot

viinikupla
February 19, 2017

Alko voi olla pelottava paikka kokemattomalle kuluttajalle. Hyllymetreittäin tuotteita, joiden eroista ei ole hajuakaan. Ainoa navigointiapu on jaottelu maittain. Jos Argentiina herättää hyviä viboja, voi kuluttaja hakeutua oikean kyltin eteen, mutta senkin jälkeen vastassa on aivan liian paljon vaihtoehtoja. “Voinko auttaa”, saattaa myyjä tiedustella iloisesti, mutta mitä apua hänestä on, jos ei kykene selittämään tarkasti tarpeitaan ja toiveitaan? Minulle rautakaupat ovat tällaisia paikkoja, mutta muistan hyvin vielä ne ajat, kun viinikauppa herätti saman ahdistuksen. Kun ei osannut muotoilla sanoiksi sitä, mitä viiniltä halusi, oli uuden tuotteen kokeileminen sokkopeliä.

Virtuaalisessa viinikaupassa on aivan sama ongelma. Siellä tottumatonta asiakasta voidaan auttaa myös kertomalla viinigurujen, kaupan henkilökunnan tai asiakkaiden arvioita viineistä. On silti aivan yhtä vaikeaa tietää, pitääkö jonkin viinin tyylistä vaikka moni muu onkin siihen ihastunut. Kokeilupaketit, joihin kauppa on valikoinut hyväksi katsomansa tuotteet, on helppo lähestymistapa. Moni uusi asiakas tarttuu niihin, varsinkin jos paketti on alennuksessa. Jos sisältö on kuraa, ei asiakas palaa enää sivustolle. Tykkään yhä edelleen kokeilupaketeista, vaikka osaankin jo liikkua viinien maailmassa paljon keskivertokuluttajaa suvereenimmin. Äskettäin tilasin kuuden punaviinin setin verkkokaupasta, jossa myynnissä on vain saksalaisia viinejä. Muutoin olisi pitänyt tilata kuusi pulloa yhdeltä tuottajalta ja se tuntui liian riskialttiilta, kun halusi testata uusia tuottajia mutta ei voinut etukäteen tietää pitäisikö niiden tyylistä.

Amerikassa kuluttajalähtöisyys on viety kertaluokkaa pitemmälle. Olen törmännyt jo pariin verkkokauppaan, jotka toimivat kuin kirjakerho: jäsenyyttä ja tiettyä kuukausisummaa vastaan saa tietyn määrän kaupan valitsemia viinejä kotiin. Ei siinä vielä mitään, mutta viinien valinta perustuu asiakkaan mieltymyksiin. Yhdessä firmassa mieltymykset selvitetään siten, että asiakas saa aluksi kotiin kuuden minipullon setin. Kun hän on täyttänyt netissä arvionsa niistä, saa hän sen perusteella valikoidut seuraavat pullot. Mitä ahkerammin asiakas kommentoi saamiaan viinejä, sen tarkemmaksi maun kartoittaminen käy. Toisessa firmassa alkukartoitus tapahtuu nettikyselyn avulla, mutta sen jälkeen hommaa kalibroidaan tarkemmaksi asiakkaan palautteen perusteella. Algoritmit siis ohjaavat viinikauppaa. Periaate on sama kuin vaikkapa Netflixissä, joka ehdottelee yksilöllisesti lisää katsottavaa aiemman käyttäytymisen perusteella. Netflixin ehdotukset ovat varsin osuvia. Jos se toimii elokuvamaun kohdalla, miksei myös viinimaun?

Kokematon kuluttaja voi huokaista helpotuksesta. Valinnan vaikeus on ulkoistettu, joku muu tietää minua paremmin mistä pidän. Asetelmassa arveluttaa kuitenkin se, että ohjataanko kuluttaja vakiintuneisiin uomiin? Miten voi koskaan kohdata uusia elämyksiä viinin parissa, joka on täysin toisenlainen kuin aiemmin suosimat ja maistamat jos algoritmien mukaan sitä ei kannata edes tarjota? Toisaalta se, joka aina poimii hyllystä jonkin chileläisen alle kympin punkun, tulee varmasti tätä myötä testanneeksi viinejä paljon laajemmalla skaalalla kuin mihin oma-aloitteisesti olisi viinikaupassa ryhtynyt. Omistautunut viiniharrastaja ei tarvitse sitä, että kone arpoo hänen makunsa mukaiset viinit. Hän kyllä osaa itsekin löytää ne. Mutta aika iso osa kuluttajista, jotka eivät tiedä miten päin seisoisivat viinihyllyn edessä, varmasti tervehtisivät ilolla tällaista palvelua. Jos se vaan toimii. Näistä kahdesta firmasta nimittäin löytyy niin paljon tyrmääviä arvosteluja, että hyvä idea ei ole tainnut jalostua kuitenkaan käytännön tasolle niin kuin piti.

Toistaiseksi kustomoitu viinimyynti toimii vain Atlantin takana. Kuka Euroopassa ottaa kopin? Vai pitäisikö edes?

Viinibloggaajien flash mob: Travaglini Gattinara 2011

viinikupla
February 15, 2017

Viinibloggaajien yhteispostaus

Barolo on kuninkaiden viini ja viinien kuningas, kuuluu sanonta. Ainakin Barolo on Barbarescon ohella kiistattomasti Piemonten kallein viini ja rypälelajikkeensa Nebbiolon nimekkäin edustaja. Piemonte on Nebbiolon synnyinseutua eikä tuota rypälettä oikeastaan kasvateta onnistuneesti missään muualla. Piemontessa Nebbioloa on arvostettu jo keskiajalta lähtien siinä määrin, että Nebbiolo-köynnöksen irtileikanneille langetettiin kova sakko – ja rikoksen uusimiseen syyllistyneet saatettiin jopa hirttää. Nykyään lajikkeen arvostus näkyy sen kasvatukseen liittyvissä säännöissä: Nebbioloa saa viljellä vain tarkoin rajoitetuilla alueilla ja sille on varattu parhaat rinteet. Määriltään tästä rypälelajikkeesta valmistetut viinit muodostavat vain pienen vähemmistön Piemonten koko viinintuotannosta, 3%.

Barolon ja Barbarescon ohella Piemontessa on muitakin Nebbiolosta tehtyjä appellaatioita. Näistä kenties parasta hinta-laatusuhdetta tarjoaa Gattinara, joka itse asiassa 1800-luvulla hinnoiteltiin Baroloa ja Barbarescoa korkeammalle. Myöhemmin osat vaihtuivat ja Gattinara kulki alamäkeä, kunnes se 1990-luvulla saavutti DOCG-statuksen. Gattinaran rinteillä maaperä on vulkaanista ja ilmasto viileämpää kuin Barolon ja Barbarescon tuotantoalueilla. Siksi viinit ovat intensiteetiltään hieman Baroloa ja Barbarescoa kevyempiä. Tanniinit ovat pehmeämpiä, mutta hapokkuuden puolesta viinit vaativat pitkää kypsytystä saavuttaakseen tasapainon. Säädösten mukaan Gattinaraa pitää kypsyttää vähintään kolme vuotta ennen myyntiin laskemista ja siitä kaksi vuotta tynnyrissä.

Gattinaran tuottajista satavuotias Travaglini on suurin ja taatusti helpoiten saatavilla eri maissa. Tilan tavaramerkki on erikoisenmallinen pullo, jonka kurvit on kuulema suunniteltu siten, että sakka jäisi pulloon viiniä kaadettaessa. Tilasin viinin saksalaisesta nettikaupasta, jossa hinta oli vain parisen euroa Alkon hintaa (23,99 eur) edullisempi. Tällä kertaa siis Alkon hinnoittelu on varsin kohdillaan.

Viini on väriltään hailakan ja tiilenpunaiseen taittuva. Punaviinit menettävät ikääntyessään pigmenttiä ja värisävy taittuu oranssimpaan suuntaan. Nebbiolo on siitä pirullinen rypäle, että jo nuorena sillä on nämät ominaisuudet, mikä saattaa hämätä viiniä sokkona arvioitaessa.

Tuoksussa on kirsikkaa, vadelmaa, voimakasta yrttisyyttä ja sammaleista metsää. Maku jatkaa samoilla linjoilla: vadelmaa, karpaloa, mutta ennen kaikkea jotain, josta englanniksi käyttäisin termiä savory (mikä olisi paras vastine suomeksi??). Heti avaamisen jälkeen tanniinit tuntuivat turhan ärhäköiltä, mutta saatuaan ilmaa lasissa (=raivokasta hölskyttelyä) viini muuttui pian oikein miellyttäväksi. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti dekantointia jos olet meitä suunnitelmallisempi tai kärsivällisempi. Itse saavuin kotiin suoraan töistä vasta iltayhdeksältä ja istuin saman tien ruokapöytään. Mies kantoi eteen kukkoa viinissä ja avasi vasta siinä vaiheessa pyytämäni pullon. Ihanaa ruokaa ja ihanaa viiniä, jotka yhdessä muodostivat aivan mahtavan parin. Ja ennen kaikkea ihana mies, joka osaa kokata ja jonka kanssa on kiva jakaa viinipullo. Pus hänelle näin ystävänpäivän jälkitunnelmissa!

Käy toki lukemassa muidenkin viinibloggaajien ajatukset samasta viinistä. Kaikki postaukset ovat ilmestyneet samalla kellonlyömällä.
Copatinto
Loppasuut
Pullon henki
Rypäleistä viis

Viinihullun päiväkirja
Viinikartta
Wine and Finland