Grand Champagne Helsinki 2017: samppanjatapahtuman anatomia

Grand Champagne Helsinki

Mitä ja missä?

Kolmikko Essi Avellan Taru From ja Christian From ovat luoneet Suomen näyttävimmän viinitapahtuman. Grand Champagne Helsinki järjestettiin nyt kolmannen kerran ja vuosi vuodelta se on kasvanut suuremmaksi ja komeammaksi. Tällä kertaa tapahtuma keräsi kolmena päivänä yhteensä 4000 kävijää. Samppanjataloja oli mukana 50 ja maisteltavia samppanjoita 280. Eri asiantuntijaluentoja eli master classseja maisteluineen oli 42 ja niistäkin suurin osa oli myyty täyteen. Tämän kokoluokan messut ovat puheenaihe Champagnessakin. “Oletko menossa Helsinkiin?” on kuulema yleinen kysymys samppanjantuottajien keskuudessa keväisin.

Tapahtuma järjestetään joka kevät Vanhalla ylioppilastalolla. Tilat alkavat käydä jo ahtaaksi, mutta järjestäjät pitävät Vanhan tunnelmasta niin, etteivät halua siirtyä suurempiin, mutta persoonattomimpiin tiloihin. Vanha on itsellenikin tuttu opiskeluvuosilta. Viitisentoista vuotta sitten tanssin siellä cicapoa ja hoilasin Helan gåria ainejärjestöni vuosijuhlissa eikä budjetti todellakaan taipunut samppanjaan. Nyt maistelin täsmälleen samassa paikassa Cristalia (johon budjetti ei kyllä edelleenkään taivu).

Grand Champagne Helsinki

Grand Champagne Helsinki
Essi Avellan haastatteli Michel Drappieria.

Kenelle Grand Champagne Helsinki on suunnattu?

Järjestäjien mukaan he ovat halunneet luoda tapahtuman, joka ei vaadi snobbailua. Nekin, jotka eivät tunne samppanjoita, voivat tutustua erilaisiin tyyleihin pienten maisteluannosten kautta, jotta tietävät mistä pitävät niin paljon että haluavat hankkia sitä koko pullollisen. Koko kansan tapahtumaa Grand Champagnesta ei silti näytä muodostuneen. Satunnaisten tapaamisten ja sivukorvalla kuuntelemieni keskustelujen perusteella paikalla oli huomattavassa määrin alan harrastajia, jotka vertailivat asiantuntevasti samppanjoita. Toisille taas tilaisuus tuntui olevan näyttäytymispaikka. Paikalla oli huomattavan paljon pukumiehiä ja cocktailmekkoihin ja piikkikorkoihin sonnustautuneita naisia. Samanlaista pukukoodia en ole nähnyt muiden maiden viinitapahtumissa. Mutta Suomessa kaikki samppanjaan liittyvä tuntuu assosioituvan juhlaan.

Viiniharrastajalle Grand Champagne Helsinki on aarreaitta. Tarjolla on kaikenlaisia harvinaisuuksia, vanhoja vuosikertoja ja prestigesamppanjoita, joita ei juuri ikinä pääse maistelemaan laseittain. Haluatko vertailla saman talon eri vuosikertoja tai pullokokoja? Järjestyy. Halpaa lystiä se ei tosin ole. Parinkympin sisäänpääsymaksulla saa vasta maistelulasin ja suomalaiseen tapaan jokaisesta maistelusta pitää maksaa erikseen. Käytännössä homma toimii niin, että sisäänkäynnin luona hankitaan kortti, johon ladataan arvoa. Yhden lipukkeen hinta on kaksi euroa. Maisteluannosten (4 cl) hinta määräytyy samppanjan arvon mukaan. Käytännössä suuri osa tarjolla olevista samppanjoista oli kolmen lipukkeen eli kuuden euron hintaisia. Prestigesamppanjat ja harvinaisuudet vaativat kuusi lipuketta tai enemmän. Digilipukkeelle ladattu raha on hujahtanut hetkessä.

Tästä seuraa se suomalainen paradoksi, että olisi mukava maistella ja vertailla useita laatuviinejä päihtymättä, mutta kun maisteluannoksesta on maksanut kovan summan, ei sitä huvita dumpata sylkykuppiin. Tiskien takana halutaan puolestaan antaa rahalle vastinetta ja lasiin lorotellaan maisteluannoksia reilulla kädellä. Parin-kolmen sellaisen annoksen jälkeen onkin jo turhaa yrittää tosissaan erottaa eri makuvivahteita. Esimerkiksi Saksassa on tapana, että sisäänpääsymaksu viinimessuille kattaa kaikki maistelut, myös samppanjan (niitä arvokkaimpia samppanjoita ei toki ole tarjolla muuta kuin tiskin alta). Tällöin lasiin kaadetaan vain juuri sen verran, että viiniä pystyy arvioimaan. Juomaa maistetaan ja maistajasta riippuen joko nielaistaan tai sylkäistään. Jos viini miellyttää, voi pullot ostaa vaikka heti mukaansa tai tilata kotiinsa. Suomessa tällainen käytäntö tulee tuskin koskaan olemaan mahdollinen.

Grande Champagne Helsinki

Grand Champagne Helsinki

Kannattiko siellä käydä?

Grand Champagne Helsinki on nykyisellään upea tapahtuma kaikille samppanjanystäville. Alan harrastajat osaavat hakeutua silmät loistaen kiinnostavimpien aarteiden äärelle. Sen sijaan ne, jotka eivät juuri tunne viinejä, ovat varmasti sormi suussa. Mistä aloittaa? Mitä kannattaa maistaa? Heitä varten voisi luoda maistelupolkuja: vertaile eri tyylejä näillä ja näillä samppanjoilla. Olisi myös ilahduttavaa, jos paikalle saapuneet viinintekijät esittäytyisivät koko yleisölle. Esiintymislava on aika vähäisellä käytöllä ja siellä voisi hyvin järjestää aika ajoin pikahaastatteluja.

Summa summarum: Grand Champagne Helsinki on kaiken rummutuksen arvoinen ja todennäköisesti menen sinne tulevinakin vuosina. Löysin tapahtumasta uusia tuottajasuosikkeja, maistoin tiettyjä prestigesamppanjoita, joita olen jo pitkään halunnut kokeilla ja tapasin vihdoin kasvoista kasvoihin muutamia viinibloggaajakollegoita. Kiitos seurasta, Loppasuut sekä The Winecurious!

Vanhan ja uuden maailman viinit

viinikupla
April 23, 2017

Uuden maailman viinit ovat jo vuosikausia hallinneet Alkon myydyimpien viinien listaa. Ylivoimaisesti suosituin tuotemerkki sekä puna- että valkoviineissä on chileläinen Gato Negro. Sen perässä tulee muita eteläamerikkalaisia tuottajia, jotka ovat profiloituneet edullisen bulkkiviinin tuotantoon. Mutta mitä viinimaailman kolonialistiselta kalskahtavat käsitteet vanha ja uusi maailma oikein tarkoittavat? Mistä jaottelu tulee ja ovatko vanhan ja uuden maailman viinit oleellisesti erilaisia?

vanhan ja uuden maailman viinit

Kaikki tiet vievät Eurooppaan

Vanhalla maailmalla tarkoitetaan yleisesti ottaen Eurooppaa ja uudella maailmalla Amerikkoja, Etelä-Afrikkaa, Australiaa ja Uutta-Seelantia. Vanhaan maailmaan luetaan kuitenkin myös Lähi-Idän alueet, joilla on Eurooppaakin pitempi viinihistoria, mutta joissa viininvalmistus saattoi olla satoja vuosia jäissä tai ainakin hyvin vähäistä islamilaisen kulttuurin vuoksi. Marokko, Algeria, Tunisia, Egypti ja Israel ovat siis vanhaa maailmaa – puhumattakaan Georgiasta, jota pidetään viininvalmistuksen kehtona –  vaikka näiden maiden viinit ovatkin uutuuksia maailmanmarkkinoilla.

Karkeasti ottaen vanhassa maailmassa viiniä on tehty satoja tai tuhansia vuosia, uuteen maailmaan viiniköynnökset puolestaan on tuotu eurooppalaisten valloittajien mukana. Viininviljely ei kuitenkaan ole mikään uutuus meren toisella puolen. Uuden maailman vanhin edelleen toimiva viinitila löytyy Meksikosta ja sen ensimmäiset viinit tehtiin jo 1597. Pohjoisessa ja eteläisessä Amerikassa sekä Etelä-Afrikassa viininvalmistus eurooppalaisista köynnöksistä vakiintui 1500-1600-luvuilla, Australiassa ja Uudessa-Seelannissakin 1800-luvulla. Suurimmassa osassa uuden maailman maista viininvalmistuksella on siis jo satojen vuosien perinteet. Mutta uuden renessanssin ne ovat kokeneet vasta viimeisten vuosikymmenien aikana. Kalifornialainen viinituotanto oli tyrehtynyt kieltolain aikana ja alkoi uudestaan vasta 1960-luvulla. Etelä-Afrikan viineille maailmanmarkkinat ovat varsinaisesti avautuneet vasta 1980- ja 1990-luvuilla apartheidin päättymisen jälkeen. Uuden maailman viinien osuus maailman viinimarkkinoista on ylipäänsä kasvanut viimeisen neljännesvuosisadan aikana kolmesta prosentista 23:een prosenttiin. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa on vientiviinien markkina-arvo tällä aikavälillä satakertaistunut.

Vakiintuneiden uuden maailman maiden lisäksi on nousevia alueita. Kiina tulee lähivuosina olemaan pinta-alaltaan suurin viinintuottaja. Intiassakin viinintuotanto kasvaa kohisten. Pohjois-Amerikkalainen viini ei tule enää pelkästään Kaliforniasta, Washingtonista ja Oregonista, vaan USA:ssa viiniä valmistetaan jo melkein kaikissa osavaltioissa. Rajan takana Kanadassakin on useampi viinialue.

Miten uuden ja vanhan maailman viinit eroavat toisistaan?

Vanhan ja uuden maailman viinejä ei erota vain historia, vaan myös ilmasto. Eurooppalainen viininvalmistus on keskittynyt suurimmaksi osaksi alueille, joiden ilmasto on viileä tai leuto. Uudessa maailmassa ilmasto vaihtelee enimmäkseen leudosta kuumaan. Esimerkiksi Australiassa auringon paahde on intensiivistä ja päivälämpötilat huomattavan korkeita. Mitä kuumempaa ja aurinkoisempaa alueella on, sitä nopeammin rypäleet kypsyvät. Niihin kehittyy korkea sokeripitoisuus, mikä johtaa korkeampaan alkoholipitoisuuteen valmiissa viinissä. Sen sijaan rypäleet eivät ole kovin hapokkaita. Siksi kuuman ilmaston viini maistuu hyvin kypsiltä hedelmiltä ja saattaa tuntua hillomaiselta vähäisen hapokkuuden vuoksi. Kuuman ilmaston laadukkaammat viinit onkin valmistettu alueilla, joissa lämpötilaa tasoittavat joko kylmät yöt, viileät merivirrat tai vuoristosta laskeutuva kylmä ilma.

Uuden maailman maissa viinintuotantoa on harvoin säädelty yhtä tiukasti ja yksityiskohtaisesti kuin perinteisillä eurooppalaisilla viinialueilla. Sen etuna on joustavuus. Viinintekijät saavat olla juuri niin innovatiivisia kuin haluavat. Uusia valmistusmenetelmiä ja uutta tekniikkaa kokeillaan innokkaasti ja viinityyleillä voi leikitellä. Viinien tuotantokustannukset on helppo pitää alhaisina alueilla, jossa ilmasto ei aseta viinin kasvulle suuria haasteita, sato on suuri ja sen voi korjata koneellisesti. Siksi uudesta maailmasta tulee massoittain edullista viiniä.

Uuden maailman rypälelajikkeet ovat peräisin Euroopasta. Esimerkiksi Cabernet Sauvignonia tai Chardonnayta tapaa kaikkialla maailmassa. Jotkut rypälelajikkeet ovat lähes kadonneet Euroopasta ja niistä on tullut nimikkolajikkeita uudessa maailmassa. Näin on esimerkiksi Carmenèren laita, joka assosioidaan Chileen tai Malbec, joka on Argentiinan ylpeys. Molemmat ovat alun perin kotoisin Bordeaux’sta mutta kukoistavat nykyään muualla. Etelä-Afrikan Pinotage puolestaan on uusi risteytys (Pinot Noir x Cinsaut), joka on luotu nimenomaan eteläafrikkalaisiin oloihin. Uuden maailman viinit ovat tyypillisesti yhdestä lajikkeesta tehtyjä ja niissä pyritään tavoittamaan rypälelajikkeelle ominainen tyyli sen sijaan, että korostettaisiin terroirin, siis alueen mikroilmaston ja maaperän, tuomia eroja. Terroirin korostaminen tuntuu kuitenkin olevan kasvava trendi.

Kilpailuasetelma

Uuden maailman viineillä on lähtöasetelmansa vuoksi ollut alisteinen asema vanhan maailman viineille. Onhan köynnökset ja viininvalmistustaito tuotu Euroopasta ja siksi eurooppalaiset viinit ovat olleet esikuvia. Kalifornialaisten viinien singahtaessa maailmanmaineeseen 1970-luvulla pidettiin niissäkin esikuvana Bordeaux’ta, mutta hiljalleen yhä muhkeampi, hedelmävetoisempi ja alkoholipitoisempi tyyli saavutti suosiota. Viineistä, joilla oli selkeästi erilainen tyyli kuin eurooppalaisilla verrokeillaan, tuli hitti. Silti tuntuu siltä, että yhä alitajuisesti eurooppalaisia viinejä pidetään tavoiteltavimpina. Yhä useammin vastaan tulee uuden maailman viinejä, jotka on kasvatettu viileämmissä olosuhteissa, niin että viinien aromimaailma muistuttaa eurooppalaisia viileän ilmaston viinejä. Näitä viinejä saatetaan luonnehtia “eleganteiksi”. Jotenkin haiskahtaa arvottavalta. Eteläafrikkalaiset ja australialaiset viinintuottajat saattavat jo rypäleen nimivalinnalla osoittaa, mihin tyyliin pyrkivät. Näissä maissa Shiraz on vakiintunut nimi rypälelajikkeelle, joka muualla tunnetaan nimellä Syrah. Shiraz-viinit ovat usein kypsän hedelmäisiä, jopa hillomaisia. Jos taas australialainen tai eteläafrikkalainen tuottaja myy viiniä nimellä Syrah, on se selkeä signaali siitä, että viini tavoittelee eurooppalaisen Syrah‘n (käytännössä pohjois-Rhônen) tyyliä.

Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että jäljittely toimii toiseenkin suuntaan. Viinimaailman suuri nimi Robert Parker on arvosteluissaan suosinut voimakkaita, tanniinisia ja tammisia punaviinejä, joissa on korkea alkoholipitoisuus. Moni tuottaja Euroopassakin on lähtenyt tekemään tätä tyyliä korkeiden pisteiden toivossa. Bordeaux’n edullisemmat viinit saattavat yrittää kilpailla tyylissä hedelmävetoisten uuden maailman viinien kanssa, jotka vetoavat kuluttajiin. Toisaalta myös osaamista uusien teknologioiden osalta voidaan käydä hakemassa uuden maailman maista.

Kumpi voittaa?

Ihmisillä on tapana suosia sitä, mihin he ovat tottuneet. Viinimaissa kasvaneet suosivat oman alueensa viinejä. Sitten on meitä suomalaisia, jotka teemme valintamme tarjonnan ja markkinoinnin perusteella. Olen kuullut monen sanovan, että he pitävät enemmän uuden maailman viineistä. Alle kympin viineissä Alkossa on uuden maailman viinien edustus aikamoista ja ne saattavat tuntua helpommin lähestyttäviltä kuin saman hintakategorian eurooppalaiset viinit. Sitten on niitä, jotka karsastavat uuden maailman viinejä ja vannovat esimerkiksi ranskalaisten tai italialaisten viinien nimeen. Myönnän, että en itse ole uuden maailman viinien ylin ystävä. Mutta se johtuu pääasiassa siitä, että Euroopassa myynnissä olevat eteläamerikkalaiset tai australialaiset viinit eivät todellakaan ole näiden maiden parhaimmistoa. Laadukkaat viinit taas maksavat helposti maltaita tänne asti tuotuna. Minulla ainakin on korkeampi kynnys maksaa paljon pullosta, joka tulee maasta, jonka viineistä minulla ei aiemmin ole erityisen hyviä kokemuksia. Siitäkin huolimatta, että tiedän näissä maissa olevan huippuluokan osaamista viininteossa.

On oikeastaan absurdia asettaa vastakkain vanhan ja uuden maailman viinit. Tosiasiassa jo yhden maan sisältä löytyy ilmastoja, rypälelajikkeita ja viinityylejä vaikka koko kirjo. Kuinka tällöin voisi muutamaa viiniä maistettuaan leimata puoli maailmaa? Mutta vastakkainasettelut kiinnostavat yleisöä ja niinpä jokin aika sitten kaksi viinimaailman suurta tähteä, Jancis Robinson ja Oz Clarke, väittelivät keskenään siitä ovatko vanhan vain uuden maailman viinit parempia. Yleisöäänestyksen perusteella vanha maailma voitti.

Vastakkainasettelun aika ei näemmä ole ohi.

Uusia viinialueita Saksassa

viinikupla
April 4, 2017

*yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

Saksassa on yhteensä kolmetoista laatuviinialuetta. Näillä alueilla saa valmistaa viiniä, jonka status on Qualitätswein bestimmter Anbaugebiete (QbA) tai Qualitätswein mit Prädikat (QmP) Kyse on siis kirjaimellisesti laatuviineistä, jotka täyttävät tarkkaan määritellyt kriteerit. Näiden lisäksi Saksassa tuotetaan myös pieniä määriä edullisempaa pöytäviiniä, jotka ovat statukseltaan joko Tafelwein tai  Landwein. Nämä viinit eivät päädy vientiin, vaan ne ovat paikallisten kurkkuunsa kulauttelemia arkiviinejä. Pöytäviiniä voi valmistaa myös muualla kuin laatuviinialueilla; Landwein-statusta käyttäviä viinialueita on itse asiassa tuplasti enemmän kuin laatuviinialueita. Monelle – myös saksalaisille itselleen – on yllätys, että viiniä valmistetaan nykyään kaikkialla Saksassa sen pohjoisimpia osia myöten. Ei ihme, sillä uudet viinialueet ovat ilmaantuneet kartalle vasta viime vuosien aikana.

Harrastuksekseen viiniä saa toki viljellä melko vapaasti (kunhan viiniköynnösten määrä ei ole enemmän kuin 99). Mutta jos sitä haluaa tehdä kaupallisessa tarkoituksessa, on viininviljely Saksassa tarkkaan säänneltyä. Viljelypinta-alaa koko maassa on 102 000 hehtaaria. Uudet EU-säädökset sallivat nykyään kaupallisen viininviljelyn myös pohjoisessa Saksassa. Sitä mukaa kun perinteiset alueet ovat luopuneet käyttämättömäksi jääneestä viljelypinta-alasta, on liikenevä hehtaarimäärä ollut jaossa uusille alueille. Innokkaita yrittäjiä on ilmaantunut hakijoiksi kaikista pohjoisimmista osavaltioista. Pohjoisessa Ala-Saksin osavaltiossa (Niedersachsen) tuo lupa myönnettiin vuonna 2016 kymmenelle yrittäjälle. He saavat viljellä yhteensä 7,6 hehtaarin suuruista aluetta. Kyse on siis pienistä alueista, sillä esimerkiksi Pfalzissa viljelyspinta-ala on 23 000 hehtaaria. Ala-Saksilaisista pioneereista lähinnä Hampuria on Meyerin perheen viinitarha Lüneburgin lähellä, Elbe-joen etelärannoilla. Perheen matematiikan- ja biologianopettajana työskentelevä poika houkutteli vanhempansa mukaan viininviljelyyn. Nyt perhe on istuttanut siirtolapuutarhatontin kokoiselle alueelle Solaris-nimistä rypälelajiketta ja arvioi saavansa ensimmäisen sadon vuonna 2022.

viinitila Ingenhof Cabernet Cortis

Idempänä Mecklenburg-Etu-Pommerissa ja Brandenburgissa on kaupallinen viininviljely ollut mahdollista jo pitempään. Berliini puolestaan ei ole virallinen viinialue, mutta pääkaupungissa on useampiakin viinitarhoja. Berliinin suurin viinitila löytyy Neuköllnistä, siis aivan keskeltä kaupunkia. Virallisen luvan puuttumisesta johtuen eivät berliiniläiset viinintekijät saa myydä viinejään kaupoissa. Rahoituksen he keräävät lahjoituksina tai huutokaupoilla eli varsin harmaalla alueella liikkuen.

Saksan pohjoisimmassa osavaltiossa Schleswig-Holsteinissa on viiniä voitu valmistaa kaupallisiin tarkoituksiin vuodesta 2009 lähtien yhteensä kymmenen hehtaarin alueella. Rheingaulainen viinitila Balthasar Ress hankki heti oikeudet 0,3 hehtaarin alueeseen tuulisella Syltin saarella Pohjanmerellä ja sai näin itselleen Saksan pohjoisimman viinitarhan tittelin. Syltin viinitarha on vain Reissin etäpiste, itse viinit valmistetaan Rheingaussa. Sen sijaan mansikka- ja viinitila Ingenhof Malentessa, keskellä kauneinta holsteinilaista luontoa, on ainoa yrittäjä, jonka viinien koko valmistusprosessi todella tapahtuu Pohjois-Saksassa. Näillä kulmilla on paljon järviä ja suomalaisella on kovin kotoinen olo maisemien puolesta. Itämeri on kivenheiton päässä ja Hampurista Ingenhofiin ajaa vain puolisentoista tuntia.

viinitila Ingenhof palsta

Vierailin Ingenhofin tilalla eräänä alkukeväisenä päivänä. Tilan omistaja Melanie Engel otti minut vastaan iloisesti hymyillen, kahvitteli, kierrätti ympäri tilaa ja maistatti tilan tuotannon – ja kantoi koko puolitoistatuntisen ajan muutaman kuukauden ikäistä vauvaansa mukanaan. Maatilayrittäjällä ei ole aikaa äitiysloman pitämiseen. Ingenhofin tila toimii jo kolmannessa polvessa, mutta vasta Melanie on tuonut aiemmin mansikkatilana tunnetun maatilan portfolioon aivan uuden tuotteen: viinin. Kun Schleswig-Holsteinin osavaltio sai vuonna 2008 oikeuden alkaa tuottaa viiniä ja viljelyluvat pantiin hakuun, ei Melanie epäröinyt hetkeäkään. Kukaan Ingenhofin tilalla ei tiennyt viinintekemisestä mitään, mutta heillä oli jo olemassa toimiva maatila ja käyttämätön rinnepalsta, jonka he aavistivat sopivat viininviljelyyn. Etelänpuoleinen, suojainen rinne oli liian jyrkkä, jotta se olisi soveltunut muiden tilan tuotteiden viljelyyn, mutta palstaa ei silti oltu haluttu myydä. Melanie teetti kalliit tutkimukset paikan maaperästä ja ilmastosta ja niiden tulos oli positiivinen: palsta oli kerrassaan ihanteellinen viininviljelyyn. Metsän suojaamassa aurinkoisessa rinteessä vallitsee poikkeuksellisen lämmin mikroilmasto ja kivinen maaperä sitoo lämpöä itseensä. Ingenhof sai luvan viininviljelyyn kolmen hehtaarin alueella. Ensimmäiset köynnökset istutettiin vuonna 2009 ja heti seuraavana vuonna oli aika pullottaa ensimmäinen tuotos.

Tätä nykyä Ingenhofin tilan vuosituotanto on noin 15ooo pulloa, josta kaksi kolmaosaa on valkoviiniä. Viljeltävien rypälelajikkeiden tulee soveltua pohjoisiin oloihin, jossa runsaat sateet lisäävät hometautien riskiä, halla on jokakeväinen riesa ja kasvukausi kolmisen viikkoa maan eteläosia lyhyempi. Tällaisia ovat laboratoriossa kehitellyt uudehkot lajikkeet; valkoinen Solaris ja punaiset Regent ja Cabernet Cortis (josta tilalla valmistetaan blanc de noir -valkoviiniä). Lisäksi viljellään pienissä määrin Muscarista, josta tehdään kevyesti kuohuvaa viiniä (Perlwein). Maistamistani viineistä kuohuviini Secco oli tilan heikoin lenkki: hyvin kevyesti kupliva, puolimakea, parfyyminen ja erikoisesti seljankukkamainen. Tuoreimman vuosikerran kuiva Solaris oli niin aggressiivisen hapokas, että se peitti alleen hedelmäisyyttä. Paljon miellyttävämpi oli saman vuosikerran puolikuiva versio. Korkeampi sokeripitoisuus toi viiniin kaivattua tasapainoa ja nosti esille sitruksisia ja persikkaisia elementtejä. Tämän viinin huolisin oikein hyvin kesäiseksi terassiviiniksi! Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki tilan punaviini, Regent 2014. Se oli raikas, samettisen pehmeä, punaisten marjojen dominoima (mansikkatilaan sopivasti tässä viinissä maistui selvästi mansikka!) ja kevyen tammisten sävyjen säestämä. Olin viinistä niin positiivisen yllättynyt, että ostin sitä yhden pullon mukaankin.

viintila Ingenhof Engel

Yllättyneitä ovat kuulema olleet monet tilalla vierailleet, jotka ovat saapuneet vahvoin ennakkoluuloin viininmaisteluun. Varsinkin omalla paikkakunnalla on pyöritelty päätä hullulle hankkeelle. Yrittää nyt tehdä viiniä täällä pohjoisessa, Itämeren ja Pohjanmeren välissä! Hiljalleen kriittiset äänet ovat laantuneet, kun viinintuotanto on jatkunut onnistuneesti vuodesta toiseen ja turistivirrat kasvaneet. Kilpailijoita ei silti ole ilmaantunut. Viiniä tekemällä ei näillä leveysasteilla tahkota rahaa. Ingenhofillakin viini on vain yksi talon monista tulovirroista turismin ja mansikoiden ohella. Ilmasto on oikukas, infrastuktuuri yksinäisellä viinintekijällä heikkoa eikä omaa, paikan päällä työskentelevää viinintekijää ole vielä löytynyt. Toistaiseksi pohjoissaksalainen viinintuotanto on vielä kuriositeetti. Viinintekijät saattavat itse uskoa tuotteidensa mahdollisuuksiin kilpailla laadussa varsinaisten viinialueiden kanssa ajan kuluessa, mutta lainsäädännön puolesta näillä kulmilla ei tulla näkemään Qualitätswein-statuksella merkittyä viiniä vielä pitkiin aikoihin.

 

Weingut Ingenhof on kätevä pysähdyspaikka, jos matkustat Saksaan autolautalla. Travemünden satamasta perille ajaa vajaassa tunnissa. Ingenhofin tilalla on lomamajoitusta ja kahvila. Viereiset pikkukaupungit Plön ja Eutin ovat viehättäviä kesäkohteita, joissa molemmissa on kaunis vanhakaupunki sekä preussilaistyylinen linna. Rantalomailijan kohde puolestaan on Timmendorfer Strand Itämeren rannalla, aivan Travemünden kupeessa.

Saksan viinien matka maailmanmaineeseen

viinikupla
March 12, 2017

Saksassa on viljelty viiniä ajanlaskumme alusta lähtien. Mutta tiesitkö, että 1500-luvulla Reinin viinejä kuljetettiin laatutietoisille pohjoismaalaisille? Tai että sata vuotta sitten Moselin viineistä maksettiin kovempaa hintaa kuin Ranskan laatuviineistä?
Tervetuloa lyhyelle ekskursiolle Saksan viinien historiaan!

 

Mosel

Photo credit: Deutsches Weininstitut

Alussa oli laakso, viiniköynnös ja roomalainen. Roomalaiset veivät viininkasvatuksen ja -valmistuksen jalon taidon mukanaan valtakuntansa kauimpiin nurkkiin, myös pohjoiseen Germaniaan Reinin yläjuoksulle. Saksalaisen viininviljelyn perustajana pidetään keisari Probusta (276-82), mutta vasta satakunta vuotta myöhäisempi traktaatti Moselle on ensimmäinen kirjallinen todistusaineisto viininkasvatuksesta nykyisen Saksan alueella. Roomalainen runoilija Ausonius ylistää tuossa kirjoituksessa Mosel-joen maisemia viininkorjuun aikaan. Jo tuolloin jyrkät rinteet oli muokattu terasseiksi, joille viiniköynnöksiä voitiin istuttaa. Moselin varren pikkukylistä löytyykin 200-300-luvuilta peräisin olevien viinipuristimien jäänteitä. Roomalaisten vaikutus saksalaiseen viininkasvatukseen tuntui vielä vuosisatoja senkin jälkeen, kun he olivat poistuneet näiltä mailta. Roomalaisten opettama malli viiniköynnösten tukirakenteista säilyi nimittäin käytössä joillakin alueilla jopa 1700-luvulle asti.

Keskiajalla Saksan viinialueet olivat laajimmillaan ja 1500-luvulla viljelypinta-ala oli jopa nelinkertainen nykyiseen nähden. Viininviljely vakiintui kaikiin Saksan nykyisistä laatuviinialueista, mukaan lukien itäiset, Ottomaanien valtakuntaan kuuluneet Saksi, Saale ja Unstrut. Näiden lisäksi viiniä kasvatettiin ja valmistettiin myös Brandenburgissa, Berliinin ympäristössä. Vaikka alueet olivat samat kuin nykyään, suosittiin keskiajalla tasamaita viiniköynnösten kasvupaikkana rinteiden sijaan. Mutta 1000-luvusta lähtien alettiin köynnöksiä istuttaa Rheingaun kuuluisille viinirinteille: Rüdesheimer Berg, Johannisberg ja Steinberg ovat tuottaneet laatuviinejä jo tuhatkunta vuotta. Rypälelajikkeet olivat jo tuolloin osittain samoja kuin nykyään (mm. Elbling, Muscat, Silvaner, Traminer, Riesling), joskin valmis viini saattoi olla hyvin erityylistä kuin moderni viini. Esimerkiksi Elsassin viinit olivat väkevöityjä tai maustettuja, osittain säilyvyyssyistä ja osittain eteläisemmän Euroopan viinien tyyliä jäljitellen. Punaviinejäkin valmistettiin Saksassa jo keskiajalla; Württemberg oli jo silloin tunnettu nimenomaan kevyistä punaviineistään (erityisesti Trollinger) ja Badenissa ja Elsassessa tehtiin viiniä Blauburgunderista eli Pinot Noirista. Nykyään Spätburgunderina tunnettu Pinot Noir ei siis ole mikään uutuus Saksassa, vaikka kokeekin siellä parhaillaan uutta renessanssia.

Eberbach Rheingau
Kloster Eberbach im Rheingau – Photo credit: Deutsches Weininstitut

 

 

 

Viinibisnes Saksassa oli paisunut kuin pullataikina 1500-luvulle tultaessa. Viinejä riitti vientiinkin ja niitä laivattiin Kölnistä ja Frankfurtista käsin aina Skandinaviaan asti. Kenties keskiaikaisen Turun hovistakin löytyi saksalaisten viinien ihailijoita, vaikka olut olikin tuolloin ehdoton ykkösjuoma. Mutta sitten tuli romahdus, joka oli monen tekijän summa. Talonpoikaissota 1500-luvulla ja kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla tuhosivat viinialueita ja aiheuttivat mieskadon: viinipalstoille ei riittänyt työvoimaa. Viljan tarve sekä syötäväksi että oluen panemiseen kasvoi, olihan oluen suosio pohjoisessa noususuhdanteinen. Reformaation seurauksena luostarit protestanttisiksi kääntyneillä alueilla autioituivat – ja nimenomaan luostarit olivat olleet keskiaikana viinintuotannon keskuksia. Kaiken kukkuraksi ilmasto viileni, mikä vaikeutti viininkasvatusta entisestään. Ajanjakso tunnetaan myös pienenä jääkautena. Romahduksen kokenut viininviljely alkoi toipua uudelleen vasta 1700-luvulla. Mutta tuolloin puhalsivat uudet tuulet. Nyt suosittiin laatua määrän sijaan. Viljelypalstat sekä rypäleet valittiin huolella, kelvottomat tasamaat saivat väistyä parempina kasvupaikkoina pidettyjen rinteiden tieltä. Uusien istutusten joukossa oli etenkin Rieslingiä, jonka laatua arvostettiin. Syntyi myös uusi kategoria naturrein eli viini, johon ei oltu lisätty sokeria.

Laatuvaatimuksia kiristettiin yhä enemmän 1800-luvulla. Nykyisenkaltainen järjestelmä, jossa viinit jaotellaan rypäleiden kypsyysasteen eli niiden sisältämän sokerin määrän mukaan laatuluokkiin, kehiteltiin tuolloin. Parhaiden viinien maine kiiri kauas ja Reinin viinit olivat tavoiteltuja. Niistä saatettiin maksaa jopa enemmän kuin Bordeaux’n parhaimmistosta. Toisaalta viinit jakautuivat yhä selvemmin erinomaisiin ja kehnoihin. Köyhillä pienviljelijöillä ei ollut varaa panostaa uusiin välineisiin ja parhaisiin köynnöksiin, vaan he lyöttäytyivät osuuskunniksi, joka kilpaili määrillä tuottaen heikompilaatuista viiniä, jonka juotavuutta parannettiin lisätyllä sokerilla.

Nousukautta seuraa väistämättä lasku. Tälläkin kertaa se oli pitkä ja vaikea. 1800-luvun lopussa iski phylloxera, tuo hyönteispirulainen, joka tuhosi viiniköynnökset suuresta osaa Eurooppaa. Sen mukana Saksasta katosi joitakin alkuperäisiä rypälelajikkeita. Sitten tuli maailmansota, toinenkin, aiheuttaen fyysistä tuhoa, työvoiman puutetta ja inflaatiota, joka ei suosinut kotimaista viinintuotantoa. Saksan viinit nousivat jaloilleen hitaasti, ensin horjuen, halvan ja makean Liebfraumilchin voimin, mutta sittemmin taas laatuviinien avulla. Sekä viljelyspinta-ala että viinien taso ovat kokeneet dramaattisen nousun muutamassa vuosikymmenessä.

A miracle has happened in Germany. A generation ago there were good German wines
but you had to search hard to find some. Today they are available in abundance in every price range.
– Stuart Pigott

Ihmeeltä se tosiaan tuntuu. Saksan viinit elävät selvästi uutta kultakautta. Perinteisten, nimekkäiden tuottajien viinit kestävät aikaa uskomattoman hyvin ja nuorilla, kokeilunhaluisilla viinintekijöillä tuntuu olevan Midaan kosketus. Suurin haaste tällä hetkellä on saada kuluttajien mielikuvat ajan tasalle. Amerikkalaiset olettavat edelleen Rieslingin olevan aina makeaa. Aiemmin näin yleensä olikin, mutta viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kuivasta viinityylistä on tullut normi Saksassakin. Saksa ei enää ole imelää Lippistä; Saksa on nyt maailman parasta Rieslingiä, timanttisen teräksistä Chardonnayta, upean mineraalisia Weissburgundereita, Burgundille vertoja vetäviä Spätburgundereita ja kaikkea, mitä uudet tekijät keksivätkään tuottaa. On mahtavaa olla itse aitiopaikalla seuraamassa kehitystä. Kevään ja kesän aikana retkeilen eri puolilla Saksaa ja raportoin, mitä vastaani tulee.

Kirjoitus on toteutettu yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

5 podcastia viineistä

viinikupla
March 6, 2017

Kiinnostaisiko sinua oppia lisää viineistä, mutta kirjojen kahlaaminen tuntuu liian raskaalta? Siinä tapauksessa podcast, jonka aiheena on viini on oiva valinta! Innostuin itse podcasteista jokunen kuukausi sitten. Matkustan työni vuoksi melko paljon ja usein auton ratin takana. En voi silloin lukea, eikä aina innosta kuunnella musiikkia. Podcastit löydettyäni eivät ajomatkat enää ole tuntuneet lainkaan tylsiltä. Kuulokkeet korviin, mieluinen ohjelma päälle ja menoksi. Välillä saatan kuunnella podasteja myös ruokaa laittaessa tai muissa kotihommissa.

Mikä se sellainen podcast oikein on? Olin kuullut sanan monta kertaa, mutta kohauttanut aina vaan olkiani. Kun jossakin blogissa mainittiin podcast-sarjasta, joka käsitteli minua kiinnostavaa teemaa, klikkasin vihdoin puhelimestani auki sovelluksen nimeltä “podcasts”. Opin, että podcastit ovat kuin äänimuodossa olevia blogeja, joiden seuraajaksi voi ryhtyä ja kuunnella haluamiaan jaksoja milloin tahansa. Podcasteja on ollut olemassa jo toistakymmentä vuotta, mutta niiden suosio on kasvanut hiljalleen. Viime vuonna viidesosa amerikkalaisista kuunteli jonkin podcastin kuukausittain. Suomalaisten luvuista en tiedä, mutta ainakin suomenkielisiä podcasteja on vielä tarjolla varsin rajallinen määrä. Viiniaiheisia podcasteja ei ole lainkaan suomeksi (eikä muuten saksaksikaan) ja englanniksikaan niitä ei ole erityisen paljoa. Tässä alla ne, joita kuuntelen säännöllisesti.

  1. Guild of Sommeliers Wine Podcasts
    Kaikkien viininörttien tärkeä tietolähde, jota luotsaa Master Sommelier Geoff Kruth. Tiukkaa asiaa (vaikkapa 70 minuuttia hiivasta), jota ei yritetä viihteellistää tai tehdä kiinnostavaksi suurelle yleisölle. Jos valmistaudut viinitenttiin tai työskentelet alalla, on tämä podcast kullanarvoinen. Jos olet vain satunnainen viininjuoja, niin todennäköisesti kuolet tylsyyteen.
  2. Weekly Wine Show
    Noin 20-30 minuutin jaksot käsittelevät enimmäkseen jotakin aluetta tai rypälettä. Ei siis erityisen innovatiivinen ote, mutta monet kuluttajat varmasti etsivät tämänkaltaista perustietoa. Itseäni häiritsee se, että mistään ei löydy tietoa podcastin tekijöistä, ei edes heidän omilta nettisivuiltaan. En ole tainnut jaksaa kuunnella yhtään jaksoa kokonaan, sillä ne ovat suoraan sanottuna tylsiä.
  3. GrapeRadio – Wine Talk Show
    Grape Radio on audio- ja videoalan tuotantoyhtiö, joka tekee sekä radio-ohjelmaa, podcastia sekä videoita useamman ihmisen voimin (all-male panel). Podcastin isännät eivät itse pyri olemaan viiniasiantuntijoita, vaan jaksot perustuvat useimmiten jonkun viinialan ihmisen haastatteluun. Laajempaa teemaa, esimerkiksi Montalcinoa, käsitellään siis yhden viinitalon edustajan näkökulmasta. Ote on ehdottomasti ammattimainen, mutta aihetta käsitellään usein niin pikkutarkasti, että siitä kiinnostunevat vain tosiharrastajat.
  4. Wine Two Five
    Podcastin takana ovat ystävykset Stephanie Davis ja Valerie Caruso, jotka tutustuivat toisiinsa suorittaessaan Certified Wine Educator -kurssia. Podcastin slogan on “Everyday drinking for everyday people!” ja rouvat todellakin puhuvat viinistä niin, että aloittelijakin pysyy perässä, mutta kuitenkin asiantuntevalla otteella. Innostavimmat jaksot tuntuvat olevan niitä, joissa he haastattelevat jotakuta ulkopuolista viinialan ihmistä. Jotkut jaksoista tuntuvat enemmän täytetavaralta ja Steph ja Val hölisevät liikaa niitä näitä minun makuuni. Eivätkä he ole aivan niin hauskoja kuin amerikkalaisten kuuntelijoiden palaute antaa ymmärtää. Mutta oikein miellyttävää kuunneltavaa silti.
  5. Wine for Normal People
    Tätä podcastia vetää Elisabeth Schneider, amerikkalainen Certified Sommelier ja Certified Specialist of Wine. Äänessä on myös hänen miehensä, joka omien sanojensa mukaan on vain viininjuontia rakastava tavallinen ihminen. Asetelma on virkistävä mieskeskeisessä viinimaailmassa: kerrankin nainen on äänessä asiantuntijana ja mies vain komppaa taustalla. Myös Elisabeth pyrkii puhumaan viinistä kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Yksi jakso kestää noin puoli tuntia ja uutuutena tarjolla on myös muutaman minuutin mittaisia ääniblogeja jostakin täsmäaiheesta. Wine for Normal People voitti juuri Taste Awardsin kategoriassa Best Podcast. Enkä yhtään ihmettele. Tämä on omakin suosikkini.