Uusia viinialueita Saksassa

viinikupla
April 4, 2017

*yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

Saksassa on yhteensä kolmetoista laatuviinialuetta. Näillä alueilla saa valmistaa viiniä, jonka status on Qualitätswein bestimmter Anbaugebiete (QbA) tai Qualitätswein mit Prädikat (QmP) Kyse on siis kirjaimellisesti laatuviineistä, jotka täyttävät tarkkaan määritellyt kriteerit. Näiden lisäksi Saksassa tuotetaan myös pieniä määriä edullisempaa pöytäviiniä, jotka ovat statukseltaan joko Tafelwein tai  Landwein. Nämä viinit eivät päädy vientiin, vaan ne ovat paikallisten kurkkuunsa kulauttelemia arkiviinejä. Pöytäviiniä voi valmistaa myös muualla kuin laatuviinialueilla; Landwein-statusta käyttäviä viinialueita on itse asiassa tuplasti enemmän kuin laatuviinialueita. Monelle – myös saksalaisille itselleen – on yllätys, että viiniä valmistetaan nykyään kaikkialla Saksassa sen pohjoisimpia osia myöten. Ei ihme, sillä uudet viinialueet ovat ilmaantuneet kartalle vasta viime vuosien aikana.

Harrastuksekseen viiniä saa toki viljellä melko vapaasti (kunhan viiniköynnösten määrä ei ole enemmän kuin 99). Mutta jos sitä haluaa tehdä kaupallisessa tarkoituksessa, on viininviljely Saksassa tarkkaan säänneltyä. Viljelypinta-alaa koko maassa on 102 000 hehtaaria. Uudet EU-säädökset sallivat nykyään kaupallisen viininviljelyn myös pohjoisessa Saksassa. Sitä mukaa kun perinteiset alueet ovat luopuneet käyttämättömäksi jääneestä viljelypinta-alasta, on liikenevä hehtaarimäärä ollut jaossa uusille alueille. Innokkaita yrittäjiä on ilmaantunut hakijoiksi kaikista pohjoisimmista osavaltioista. Pohjoisessa Ala-Saksin osavaltiossa (Niedersachsen) tuo lupa myönnettiin vuonna 2016 kymmenelle yrittäjälle. He saavat viljellä yhteensä 7,6 hehtaarin suuruista aluetta. Kyse on siis pienistä alueista, sillä esimerkiksi Pfalzissa viljelyspinta-ala on 23 000 hehtaaria. Ala-Saksilaisista pioneereista lähinnä Hampuria on Meyerin perheen viinitarha Lüneburgin lähellä, Elbe-joen etelärannoilla. Perheen matematiikan- ja biologianopettajana työskentelevä poika houkutteli vanhempansa mukaan viininviljelyyn. Nyt perhe on istuttanut siirtolapuutarhatontin kokoiselle alueelle Solaris-nimistä rypälelajiketta ja arvioi saavansa ensimmäisen sadon vuonna 2022.

viinitila Ingenhof Cabernet Cortis

Idempänä Mecklenburg-Etu-Pommerissa ja Brandenburgissa on kaupallinen viininviljely ollut mahdollista jo pitempään. Berliini puolestaan ei ole virallinen viinialue, mutta pääkaupungissa on useampiakin viinitarhoja. Berliinin suurin viinitila löytyy Neuköllnistä, siis aivan keskeltä kaupunkia. Virallisen luvan puuttumisesta johtuen eivät berliiniläiset viinintekijät saa myydä viinejään kaupoissa. Rahoituksen he keräävät lahjoituksina tai huutokaupoilla eli varsin harmaalla alueella liikkuen.

Saksan pohjoisimmassa osavaltiossa Schleswig-Holsteinissa on viiniä voitu valmistaa kaupallisiin tarkoituksiin vuodesta 2009 lähtien yhteensä kymmenen hehtaarin alueella. Rheingaulainen viinitila Balthasar Ress hankki heti oikeudet 0,3 hehtaarin alueeseen tuulisella Syltin saarella Pohjanmerellä ja sai näin itselleen Saksan pohjoisimman viinitarhan tittelin. Syltin viinitarha on vain Reissin etäpiste, itse viinit valmistetaan Rheingaussa. Sen sijaan mansikka- ja viinitila Ingenhof Malentessa, keskellä kauneinta holsteinilaista luontoa, on ainoa yrittäjä, jonka viinien koko valmistusprosessi todella tapahtuu Pohjois-Saksassa. Näillä kulmilla on paljon järviä ja suomalaisella on kovin kotoinen olo maisemien puolesta. Itämeri on kivenheiton päässä ja Hampurista Ingenhofiin ajaa vain puolisentoista tuntia.

viinitila Ingenhof palsta

Vierailin Ingenhofin tilalla eräänä alkukeväisenä päivänä. Tilan omistaja Melanie Engel otti minut vastaan iloisesti hymyillen, kahvitteli, kierrätti ympäri tilaa ja maistatti tilan tuotannon – ja kantoi koko puolitoistatuntisen ajan muutaman kuukauden ikäistä vauvaansa mukanaan. Maatilayrittäjällä ei ole aikaa äitiysloman pitämiseen. Ingenhofin tila toimii jo kolmannessa polvessa, mutta vasta Melanie on tuonut aiemmin mansikkatilana tunnetun maatilan portfolioon aivan uuden tuotteen: viinin. Kun Schleswig-Holsteinin osavaltio sai vuonna 2008 oikeuden alkaa tuottaa viiniä ja viljelyluvat pantiin hakuun, ei Melanie epäröinyt hetkeäkään. Kukaan Ingenhofin tilalla ei tiennyt viinintekemisestä mitään, mutta heillä oli jo olemassa toimiva maatila ja käyttämätön rinnepalsta, jonka he aavistivat sopivat viininviljelyyn. Etelänpuoleinen, suojainen rinne oli liian jyrkkä, jotta se olisi soveltunut muiden tilan tuotteiden viljelyyn, mutta palstaa ei silti oltu haluttu myydä. Melanie teetti kalliit tutkimukset paikan maaperästä ja ilmastosta ja niiden tulos oli positiivinen: palsta oli kerrassaan ihanteellinen viininviljelyyn. Metsän suojaamassa aurinkoisessa rinteessä vallitsee poikkeuksellisen lämmin mikroilmasto ja kivinen maaperä sitoo lämpöä itseensä. Ingenhof sai luvan viininviljelyyn kolmen hehtaarin alueella. Ensimmäiset köynnökset istutettiin vuonna 2009 ja heti seuraavana vuonna oli aika pullottaa ensimmäinen tuotos.

Tätä nykyä Ingenhofin tilan vuosituotanto on noin 15ooo pulloa, josta kaksi kolmaosaa on valkoviiniä. Viljeltävien rypälelajikkeiden tulee soveltua pohjoisiin oloihin, jossa runsaat sateet lisäävät hometautien riskiä, halla on jokakeväinen riesa ja kasvukausi kolmisen viikkoa maan eteläosia lyhyempi. Tällaisia ovat laboratoriossa kehitellyt uudehkot lajikkeet; valkoinen Solaris ja punaiset Regent ja Cabernet Cortis (josta tilalla valmistetaan blanc de noir -valkoviiniä). Lisäksi viljellään pienissä määrin Muscarista, josta tehdään kevyesti kuohuvaa viiniä (Perlwein). Maistamistani viineistä kuohuviini Secco oli tilan heikoin lenkki: hyvin kevyesti kupliva, puolimakea, parfyyminen ja erikoisesti seljankukkamainen. Tuoreimman vuosikerran kuiva Solaris oli niin aggressiivisen hapokas, että se peitti alleen hedelmäisyyttä. Paljon miellyttävämpi oli saman vuosikerran puolikuiva versio. Korkeampi sokeripitoisuus toi viiniin kaivattua tasapainoa ja nosti esille sitruksisia ja persikkaisia elementtejä. Tämän viinin huolisin oikein hyvin kesäiseksi terassiviiniksi! Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki tilan punaviini, Regent 2014. Se oli raikas, samettisen pehmeä, punaisten marjojen dominoima (mansikkatilaan sopivasti tässä viinissä maistui selvästi mansikka!) ja kevyen tammisten sävyjen säestämä. Olin viinistä niin positiivisen yllättynyt, että ostin sitä yhden pullon mukaankin.

viintila Ingenhof Engel

Yllättyneitä ovat kuulema olleet monet tilalla vierailleet, jotka ovat saapuneet vahvoin ennakkoluuloin viininmaisteluun. Varsinkin omalla paikkakunnalla on pyöritelty päätä hullulle hankkeelle. Yrittää nyt tehdä viiniä täällä pohjoisessa, Itämeren ja Pohjanmeren välissä! Hiljalleen kriittiset äänet ovat laantuneet, kun viinintuotanto on jatkunut onnistuneesti vuodesta toiseen ja turistivirrat kasvaneet. Kilpailijoita ei silti ole ilmaantunut. Viiniä tekemällä ei näillä leveysasteilla tahkota rahaa. Ingenhofillakin viini on vain yksi talon monista tulovirroista turismin ja mansikoiden ohella. Ilmasto on oikukas, infrastuktuuri yksinäisellä viinintekijällä heikkoa eikä omaa, paikan päällä työskentelevää viinintekijää ole vielä löytynyt. Toistaiseksi pohjoissaksalainen viinintuotanto on vielä kuriositeetti. Viinintekijät saattavat itse uskoa tuotteidensa mahdollisuuksiin kilpailla laadussa varsinaisten viinialueiden kanssa ajan kuluessa, mutta lainsäädännön puolesta näillä kulmilla ei tulla näkemään Qualitätswein-statuksella merkittyä viiniä vielä pitkiin aikoihin.

 

Weingut Ingenhof on kätevä pysähdyspaikka, jos matkustat Saksaan autolautalla. Travemünden satamasta perille ajaa vajaassa tunnissa. Ingenhofin tilalla on lomamajoitusta ja kahvila. Viereiset pikkukaupungit Plön ja Eutin ovat viehättäviä kesäkohteita, joissa molemmissa on kaunis vanhakaupunki sekä preussilaistyylinen linna. Rantalomailijan kohde puolestaan on Timmendorfer Strand Itämeren rannalla, aivan Travemünden kupeessa.

Lontoo kutsuu

viinikupla
January 15, 2017

Moni tuttavani on naureskellut, kun olen kertonut lähteväni viinikurssille Lontooseen: “Heh heh, Englantihan on perinteikäs viinimaa”. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka Englanti ei ole maineikas viinituottajamaa (vaikkakin kovaa kyytiä nousemassa sellaiseksi!), on Lontoo silti yksi Euroopan viinimekoista. Ensinnäkin englantilaiset ovat jo vuosisatojen ajan olleet innokkaita viininjuojia ja sitä myötä vaikuttamassa monen tunnetun viinityylin muokkaantumiseen. Venäjän ohella Englanti on alusta asti ollut tärkeä markkina samppanjalle. Ja toisin kuin makeasta pitävät venäläiset, englantilaiset halusivat samppanjan kuivempana. Myös portviiniä on rahdattu nimenomaan Englantiin.

Lontoo on myös koko läntisen Euroopan suurin kaupunki. Viiniharrastus on innokasta ja rahaa liikkuu paljon. Ei siis ihme, että kaupunki on pullollaan mahtavia viinibaareja. Lontoolaisten ravintoloiden viinilistat hakevat vertaistaan – löytyy erikoisuuksia vaativaankin makuun. Ja nimenomaan Lontoossa on Wine and Spirits Education Trustin (WSET) JA Master of Wine -instituutin päämajat. Edellinen organisoi viinikoulutusta alkeiskursseilta diplomitasolle asti. Jälkimmäinen jatkaa siitä, mihin WSET päättyy, tarjoten korkeinta mahdollista koulutusta viinin saralla.

WSET-kursseja järjestetään kaikkialla maailmassa, mutta niitä koordinoidaan Lontoosta käsin. Ja sinne minäkin nyt suuntaan, lento lähtee kolmen tunnin kuluttua. Maanantaista perjantaihin istun aamusta iltaan WSET 3-tason intensiivikurssilla ja lauantaina yritän päästä tentistä läpi. Pitäkää peukkuja!

Laukkuun on pakattu kurssimateriaali (jonka olen huolellisena tyttönä opiskellut läpi ennen kurssin alkua), tuliaispullo ystävälle, jonka luona majoitun sekä sylkykuppi. Sellainen nimittäin pitää olla jokaisella omasta takaa. Minähän en yleensä lasiin sylje, mutta ensi viikolla viinejä maistellaan sellaista tahtia, että ne on pakko sylkeä pois maistamisen jälkeen. Muuten opiskelusta ei tulisi mitään…

Päivitän tunnelmia viikon aikana Facebookissa ja Instagramissa. Käykäähän tykkäämässä tileistäni, niin voitte seurata missä menen!

Viinitorstai: Alsace

viinikupla
January 5, 2017

 

alsace viinialue

Jos jokin viinialue on helppo ottaa haltuun, niin se on Alsace. Ranskan koillisnurkassa sijaitseva Alsace on kooltaan kompakti: viinejä viljellään kapealla, vain noin satakunta kilometriä pitkällä kaistaleella pohjois-etelä-akselilla Strasbourgista Mulhouseen. Lännessä aluetta rajaa Vosges-vuoristo, joka suojelee viiniviljelyksiä sateilta ja kylmiltä länsituulilta. Alsace kuuluukin Ranskan aurinkoisimpiin seutuihin ja kuiva syksy takaa sen, että rypäleet saavuttavat korkean sokeripitoisuuden. Alsacesta itään on Rein-joki, jonka toisella puolella on samansuuntainen saksalainen viinialue Baden.

Alsacelaisten viinien luokitusjärjestelmä on superhelppo (sanoo hän, joka parhaillaan opiskelee Bordeaux’n luokituksia). On joko perustason Alsace AOC tai Alsace Grand Cru AOC. Kuohuviinit ovat nimeltään Crémant d’Alsace ja ne valmistetaan samppanjamenetelmällä, niin kuin muutkin crémantit. Grand Cru -tason viinitarhoja on viitisenkymmentä, mutta näiden viinien osuus koko tuotannosta on pientä (4%). Alsace on leimallisesti valkoviinialuetta. Tärkeimmät rypälelajikkeet ovat Riesling, Gewürztraminer, Pinot Gris, Pinot Blanc, Sylvaner ja Muscat. Rosé- ja punaviiniä tehdään Pinot Noirista, joka on täällä yleensä niin kevyttä, hedelmäistä ja hailakkaa, että punaviinikin näyttää rosélta. Rypälelajike on aina merkitty pulloon ja tällöin viini on tehty 100% kyseisestä rypäleestä. Myös joitakin sekoiteviinejä löytyy, jolloin etiketissä lukee joko ‘Edelzwicker’, ‘Gentil’ tai tuottajan antama oma nimi. Valtaosa on kuitenkin yhden lajikkeen viinejä.

Perinteisesti Alsacen Rieslingit ovat olleet kuivia ja saksalaiset makeampia. Nyt kun Saksassa kuljetaan kohti yhä kuivempia viinejä, on Alsacessa suunta päinvastainen; yhä useammassa viinissä on aiempaa enemmän jäännössokeria. Saksassa pullojen kyljessä ilmoitetaan yleensä makeustaso, mutta alsacelaisista viineistä ei voi päätellä pullon perusteella, onko kyseessä kuiva vai puolimakea viini ellei tunne kyseisen tuottajan tyyliä. Yleisesti ottaen alsacelaiset valkoviinit ovat täyteläisiä, aromikkaita ja konsentroituneita ja toisinaan väriltäänkin syvän kullankeltaisia (Gewürztraminer, Pinot Gris ja joskus myös Riesling). Gewürztraminerissa ja Muscatissa on hyvin kukkaisen parfyyminen tuoksu. Muistan, että ensimmäisellä Alsace-reissulla kahden päivän maistelun jälkeen pystyin tunnistamaan jälkiruokasorbetistakin Gewürztraminerin, niin erottuva on sen aromimaailma. Alsacelaisissa Gewürztraminereissa on parhaimmillaan riittävästi hapokkuutta niin että kokonaisuus on tasapainoinen ja hienostunut, jollaista en ole löytänyt tuosta rypäleestä tehdyistä viineistä muualta maailmasta. Myös alsacelaiset Pinot Gris’t, varsinkin vähän ikääntyneinä, ovat vertaansa vailla. Ylipäänsä en muista, että olisin koskaan maistanut alsacelaista valkoviiniä, joka olisi ollut pettymys. Olen fani, jos ei vielä tullut selväksi.

alsace viinialue maistelutila

Sen lisäksi, että Alsacesta saa hyviä (ja edullisia!) viinejä, on se myös ihastuttava matkakohde. Alue on kuulunut vuoron perään Saksalle ja Ranskalle, joista jälkimmäiselle taas viime sodasta lähtien. Rakennuskanta ja paikannimistö on hyvin saksalaista, kuten myös perinneruokalajit. Alsacesta löytyy juuri niitä ihania, värikkäitä puuristikkotaloja, joita saksalaiset keskiaikaiset pikkukaupungit ovat pullollaan. Muualla Ranskassa tyyli on hyvin erilaista. Toki vaikkapa Champagnen vanhat pikkukylät ovat viehättäviä, mutta kivitalojen luoma vaikutelma on harmaampi ja karumpi. Alsace tarjoaa silmäkarkkia. Kylät ovat vieri vieressä, joten vaikkapa pyörällä on helppo tehdä retkiä. Tykkään itse majoittua jossakin pittoreskissa pikkukylässä. Pienestä koostaan huolimatta joka kylästä löytyy taatusti loistava ravintola ja kylän viinitiloja voi kierrellä jalkaisin. Majapaikan olen yleensä varannut Gîtes de France -sivuston kautta, jossa tarjolla on B&B-tyyppisiä paikkoja tai huoneistoja. Isommista kaupungeista Colmar on viehättävä ja sijainniltaan keskeinen, pikkukaupungeista Ribeauvillé ehdottomasti turistisin. Strasbourg sijaitsee pohjoisempana, mutta on vierailun arvoinen. Ihastuin Strasbourgiin niin, että voisin muuttaa sinne vaikka heti.

Ensi kesäksi olen suunnitellut automatkaa Pfalziin ja Badeniin. Nyt näitä vanhoja reissukuvia selatessa iski Alsace-ikävä ja kun huomasin, että Kaiserstuhlista on Alsaceen vain tunnin matka, täytynee myös siellä pyörähtää parin päivän verran.

Viinitorstai: Alentejo

viinikupla
September 15, 2016

2014-03-15-14-43-21

Todennäköisesti tietämykseni portugalilaisista viineistä rajoittuisi jotakuinkin Quinta das Setencostasiin ja kumppaneihin Alkon hyllyltä, ellei hyvä ystäväni olisi muutama vuosi sitten muuttanut Lissaboniin. Sen jälkeen olen vieraillut maassa useasti ja päässyt paikallisten viinien makuun. Eteeni on joka kerta katettu talon isännän ja emännän lempiviinejä, joista useaan olen ihastunut itsekin. Yksi suurimmista ihastuksistani oli Carmim Reguengos Garrafeira dos Socíos Tinto 2004, jonka saimme heiltä tuliaisiksi. Seuraavalla visiitilläni halusinkin sitten vierailla alueella, josta tuo viini oli peräisin ja niin teimme viikonloppureissun Alentejoon. Portugali on näppärän kompakti maa, minnekään ei ole valtavan pitkä matka. Lissabonista Evoraan oli vain puolentoista tunnin pyrähdys.

Alentejo sijaitsee Lissabonista katsottuna kaakossa, maan sisäosissa. Etelässä alue rajoittuu Algarveen. Täällä vallitsee selvästi mannerilmasto. Maasto on karumpaa ja päivälämpötilat nousivat paahteisiin lukemiin jo maaliskuussa. Monsarazin pikkukaupungin valkeaksi kalkitut talot toivat mieleen Espanjan ja lähellä naapurimaan rajaa se onkin. Alue kattaa maantieteellisesti kolmanneksen Portugalista ja siellä tuotetaan peräti puolet koko maan viineistä. Viinin ohella erityisen merkittävää taloudellisesti on korkkipuiden kasvattaminen. Tästä syystä on muuten lähes mahdotonta löytää portugalilainen viini, jossa ei ole luonnonkorkkia.

Alentejossa tehdään ennen kaikkea tuhteja ja täyteläisiä mutta pehmeitä punaviinejä, joissa maistuu aurinko. Alue on perinteisesti ollut tunnettu edullisista ja helposti lähestyttävistä viineistä, joita ovat tuottaneet osuuskunnat. Viime aikoina yhä useampi pienempi tuottaja on kerännyt ylistystä laatuviineillään ja uusia tiloja on ilmaantunut kuin sieniä sateella (vuosien 1995 ja 2010 välillä tuottajien määrä kasvoi 45:stä 260:een). Olen kuullut sanottavan, että Alentejo tarjoaa tällä hetkellä parasta hinta-laatusuhdetta Euroopassa. Se on vielä maineeltaan Douron varjossa ja loistaviin yksilöihin pääsee käsiksi pikkurahalla. Eniten viljeltävät lajikkeet ovat paikallisia: Aragonez (eli Tempranillo), Castelao, Trincadeira ja Touriga Nacional. Mutta myös Cabernet Sauvignon ja Syrah löytävät enenevissä määrin tiensä sekoitukseen. Viineissä on ihastuttavaa rustiikkisuutta ja parhaimmillaan ne ovat moniulotteisia ja silkkisiä.

Viinien lisäksi Alentejo valloitti paikan sydämessäni herkullisilla ruoka-annoksillaan, jotka päihittivät kirkkaasti Lissabonin antimet. Yövyimme sekä Evorassa että Monsarazissa, joita molempia voin lämpimästi suositella. Monsaraz on Espanjan rajan tuntumassa sijaitseva pikkuruinen keskiaikainen kylä, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Kukkulan laelta on upeat näkymät ympäröiviin laaksoihin. Vieressä on Euroopan suurin tekojärvi Alqueva sekä Portugalin kilpailija Stonehengelle, Herdade de Xerez. Evora puolestaan on UNESCOn maailmanperintökohteiden joukkoon kelpuutettu roomalaisaikainen kaupunki. Muistan karanneeni siellä illalla lasilliselle kaupungin omaa tuotantoa eli Cartuxaa, jonka olin jo aiemmin erinomaiseksi todennut. Lapsemme oli tuolloin puolivuotias, joten pitkät illalliset ja viinitilareissut piti skipata. Paluumatkalla pysähdyimme kuitenkin Perâ-Graven tilalla maistelukierroksella. Kyseinen tilan viinit tekivät kautta linjan niin suuren vaikutuksen, että tila ansaitsee vielä joskus aivan oman esittelyn. Ostimme viemisiä kotiin ja sen lisäksi laatikkoviinin piknikille. Oli muuten paras laatikkoviini ikinä.

Alkon valikoima on Alentejon punaviinien osalta kapea, mutta kokeilemisen arvoinen on vaikkapa Esporão Reserva. Itse taidan napata mukaan klassikko-osastolta Mouchãon kun se seuraavan kerran tulee vastaan. Ja uusi ja perusteellisempi vierailu Alentejoon on ehdottomasti otettava agendalle.

 

Fattoria di Fugnano

viinikupla
August 8, 2016

Fattoria di Fugnano

Kuukauden takaisella Toskanan-matkalla ehdin tehdä yhteensä kolme viinitilavierailua. Etukäteen olin varannut ainoastaan yhden visiitin Montalcinoon. Toki kävin tarkastamassa myös majapaikkamme Agriturismo Torre Palaggetton antimet, joihin en niin kovasti ihastunut. Mutta päätin käydä katsastamassa kulmillamme San Gimignanossa vielä yhden viinitilan, jota Esther Il Palazzonen tilalla oli minulle kehunut. Italialaisille viinitiloille ei yleensä kävellä kuin tupaan noin vain, vaan vierailut pitäisi sopia etukäteen. Otin kuitenkin riskin ja hurautin muutaman minuutin matkan Fattoria di Fugnanoon. Hurauttaa oli ehkä turhan vahva verbi, sillä viimeisen kilometrin aikana meinasi loppua usko kesken. Jyryytin ykkösellä alati kapenevaa päällystämätöntä tietä, joka kaiken kukkuraksi kiemurteli jyrkkää rinnettä ylös. Onneksi kukaan ei tullut vastaan.

Perille päästyäni tupsahdin maistelutilaan, jossa yksi ryhmä oli juuri lopettelemassa maistelua. Tastingia ohjannut Fanny Nuccio ei hätkähtänyt yllättävää paikalle ilmaantumistani vaan minut istutettiin pöydän päähän ja eteeni kannettiin toskanalaisia herkkuja ja talon viinejä yksi toisensa jälkeen. Kun edellinen seurue poistui, jäimme kahdestaan keskustelemaan viineistä ja Fannyn taustoista. Fattoria di Fugnanon omistaja Laura dell’Aira on Fannyn lapsuudenystävä. Sisiliasta kotoisin oleva Laura peri setänsä toskalanaiset tilukset vuonna 1997. Fanny puolestaan päätyi Milanoon, jossa työskenteli valaistussuunnittelijana, kunnes hän eräänä päivänä teki täydellisen suunnanmuutoksen ja muutti asumaan ja työskentelemään ystävänsä viinitilalle. Toskanaan päätyneiden sisilialaisten joukosta löytyy sentään paikallinen viinintekijä.

Tätä nykyä tiluksiin kuuluu 24 hehtaaria viiniköynnöksiä, 10 hehtaaria oliiveja, sata hehtaaria metsää ja vielä muita viljeltäviä lajikkeita. Tätä kaikkea hoidetaan kahdeksan hengen laajennetun perheen voimin. Työt eivät siis heti lopu kesken. Tilalla on myös majoitustoimintaa agriturismo-hengessä.

Fattoria di Fugnanon viinirepertuaariin kuuluu tietenkin paikallisesta kuuluisuudesta Vernaccia di San Gimignanosta valmistettuja valkoviinejä, yksi Chianti Colli Senesi ja IGT-luokituksen punaviinejä. Talon Vernaccia di San Gimignano DOCG oli kenties mielenkiintoisin kokeilemistani Vernaccia-viineistä, joskaan rypäle ei edelleenkään lukeudu suosikkeihini. Bombe Toscano Bianco on myös 100-prosenttinen Vernaccia, jota on kypsytetty tammessa 24 kuukautta. Omaan makuuni Bombe oli todellakin tammipommi. Talon Chianti oli miellyttävä, mutta suurimman vaikutuksen tekivät IGT-viinit Donna Gina ja Legàmi.

Donna Gina on sataprosenttinen Sangiovese. Hitaan käymisen ja pitkä maserointiajan jälkeen viini kypsyy 12 kuukautta tammessa. Maistoin ensin vuosikertaa 2012, mutta herkullinen, tyylikäs ja kirsikkainen viini loisti parhaimmillaan vuodelta 2010. Mutta vasta Legàmi oli viedä jalat alta. Olisin voinut nuuhkia sitä loputtomiin. Tämä supertoskanalainen on sekoitus Cabernet Sauvignonia (40%), Merlota (40%) ja Sangiovesea (20%). Se saa maseroitua 25 päivää ja kypsyy sitten puolitoista vuotta ranskalaisessa tammessa ja lopulta vielä kahdeksan kuukautta pullossa.

Fattoria di Fugnanon viineillä ei ole Suomessa maahantuojaa, mikä on todella sääli. Fanny kyllä kertoi, että yksityishenkilöt tilaavat heiltä viinejä Suomeen, mutta postituskulut ovat valitettavan korkeat. Sen sijaan tilan viinit ovat päässeet Systembolagetin kynnyksen yli, mikä on heille tietenkin erittäin merkittävä asiakas. Systembolaget näyttää myyvän Donna Ginaa lähes samalla hinnalla kuin mitä sitä saa ostettua suoraan tilalta. Lippulaivaviiniään he eivät sen sijaan saa myydä Systembolagetissa siitä syystä, että etiketin sadan vuoden takaisessa valokuvassa näkyy lapsia (kuvassa oikeanpuoleisin viini). Mitä tuohon nyt sanoisi muuta kuin että ruotsalaisten menetys.