Veneto on mielessäni assosioitunut punaviineihin: kevyeen Valpolicellaan sekä tuhteihin Ripassoon ja Amaroneen. Kun ystäväni heitti ilmoille ajatuksen minilomasta Veneton viinialueella, niin ensimmäisenä ryhdyimme tutkimaan viinitilakierroksia ja buukkasimme kolmen tilan Amarone-kierroksen. Matkan lähestyessä ja taustatietoja lukiessa Veneton valkoiset alkoivat kuitenkin kutkuttaa yhä enemmän. Prosecco nyt on oma lukunsa, mutta alueen alkuperäislajike Garganega erityisesti kuulosti tutustumisen arvoiselta. Rypäleen nimi ei välttämättä soita mitään kelloja, mutta appellaatio, jota tuosta rypäleestä tietyllä alueella Venetossa valmistetaan, on taatusti tuttu: Soave.
Johan heti ajatukset lennähtivät nuoruusvuosiin ja nuorisotalon discon takapihalla hengailuun. Ei ihme, jos viinikulttuuriin kasvaminen oli haastavaa, kun sisäänheittotuotteina oli sellaisia markkinoiden halvimpia valkoviinejä kuin Lippis (=Liebfraumilch) ja Soave. Jätetään nyt kokonaan mainitsematta helmeilevät omena- ja mansikkaviinit. Hyh. Toivottavasti nykypäivän nuoriso osaa valita paremmin. Soavella ei siis ole erityisen hyvä kaiku. Se johtuu siitä, että Soavella oli takavuosikymmeninä niin paljon kysyntää, että markkinoille alettiin lykätä huonoa laatua. 1970-luvulla Soave syrjäytti Chiantin myydyimpänä italialaisena viinikategoriana Amerikassa. Kysyntä siis kasvatti tarjontaa, mutta kun Soaven nimellä myyty tavara oli heikkoa, kärsi sen imago.
Soave DOC sisältää vähintään 70% Garganegaa ja loput on useimmiten Chardonnayta, Verdicchiota (Trebbiano di Soave) tai Pinot Biancoa, joskin myös 100% Garganegakin on mahdollista. Peruslaatuluokituksen lisäksi on olemassa Soave Classico DOC sekä Soave Superiore DOCG. Perus-Soave kasvaa tasamaalla, muut rinteellä. Mitä korkeampi laatuluokitus, sitä pienempänä myös satomäärää pidetään hehtaaria kohden.
Saksassa on tosi vaikeaa löytää muuta kuin bulkki-Soavea. Ratsasin muutaman viiniliikkeen tarjonnan, joukossa jopa italialainen supermarket, jolla on valikoimissaan satoja italialaisia viinejä. Heiltäkään ei löytynyt parin halpis-Soaven lisäksi kuin yksi Garganega-Chardonnay-sekoite (Scaia Tenuta San Antonio 2015). Korkkasin sen uteliaana juuri ennen Venetoon lähtemistä. Garganegan makuprofiiliin kuuluu esimerkiksi meloni, persikka, appelsiininkuori, sitruuna, manteli ja kamomilla. Miten tämä viini sitten vastasi odotuksia? Lasista tulvi vastaan valtavasti aromeja, joista päällimmäisenä mustaherukka. Intensiivisen hedelmäinen tuoksu oli kuitenkin yllättävän esanssinen. Keskihapokkaassa maussa tuntui Chardonnayn omenaisuutta ja eksoottisempia hedelmiä, mutta viinin lämmetessä lasissa maku tuntui väljähtäneeltä, vähän kuin kuoharissa, josta kuplat ovat jo karanneet. Yksi lasillinen tätä riitti.
En vielä heittänyt toivoa, vaan päätin maistella määränpäässä Veronassa Garganegaa ja löytää joukosta loistoyksilöitä. Mutta kuinka sitten kävikään? Soaven maistelu jäi monien muiden ihanien viinien jalkoihin. Ensimmäisellä lounaalla pyysin Soavea, mutta tarjoilija puhui minut tilaamaan Lugana Superiorea. Luganan viinit tulevat Garda-järven itäpulelta (korjaus: eteläpuolelta), Veneton ja Lombardian rajalta. Niihin käytetty rypäle on Trebbiano di Lugana. Pidin tästä viinistä paljon. Tuoksu oli aromikas ja kukkainen, kielellä hedelmäinen ja keskihapokas. Alkoholipitoisuus oli selvästi korkea, se tuntui suussa paksuna, öljymäisenä rakenteena. Ennen illallista aikomus oli tilata aperitiiviksi Soavea. No, päädyin kuitenkin Verdicchio dei Castelli di Jesiin, johon harvoin törmää laseittain tarjottuna. Enkä yhtään ihmettele, että sitä pidetään yhtenä Italian parhaista valkoviineistä. Soavea sain eteeni vasta seuraavalla lounaalla. Pieropanin Soave Classico oli tuoksultaan hillitty, suussa oljymäinen, hennosti persikkainen ja kukkainenja selvästi vähiten hapokas edellisiin verrattuna. Meni alas hyvin, mutta ei jättänyt vau-fiilistä. Upean Soaven löytäminen siirtyy siis seuraavan Italian-matkan tavoitteisiin.
Tätä torstaita on oikeastaan hallinnut Amarone-kierros, josta lisää toisella kertaa. Ciao ciao!
