Viinibloggaajien flash mob: Travaglini Gattinara 2011

viinikupla
February 15, 2017

Viinibloggaajien yhteispostaus

Barolo on kuninkaiden viini ja viinien kuningas, kuuluu sanonta. Ainakin Barolo on Barbarescon ohella kiistattomasti Piemonten kallein viini ja rypälelajikkeensa Nebbiolon nimekkäin edustaja. Piemonte on Nebbiolon synnyinseutua eikä tuota rypälettä oikeastaan kasvateta onnistuneesti missään muualla. Piemontessa Nebbioloa on arvostettu jo keskiajalta lähtien siinä määrin, että Nebbiolo-köynnöksen irtileikanneille langetettiin kova sakko – ja rikoksen uusimiseen syyllistyneet saatettiin jopa hirttää. Nykyään lajikkeen arvostus näkyy sen kasvatukseen liittyvissä säännöissä: Nebbioloa saa viljellä vain tarkoin rajoitetuilla alueilla ja sille on varattu parhaat rinteet. Määriltään tästä rypälelajikkeesta valmistetut viinit muodostavat vain pienen vähemmistön Piemonten koko viinintuotannosta, 3%.

Barolon ja Barbarescon ohella Piemontessa on muitakin Nebbiolosta tehtyjä appellaatioita. Näistä kenties parasta hinta-laatusuhdetta tarjoaa Gattinara, joka itse asiassa 1800-luvulla hinnoiteltiin Baroloa ja Barbarescoa korkeammalle. Myöhemmin osat vaihtuivat ja Gattinara kulki alamäkeä, kunnes se 1990-luvulla saavutti DOCG-statuksen. Gattinaran rinteillä maaperä on vulkaanista ja ilmasto viileämpää kuin Barolon ja Barbarescon tuotantoalueilla. Siksi viinit ovat intensiteetiltään hieman Baroloa ja Barbarescoa kevyempiä. Tanniinit ovat pehmeämpiä, mutta hapokkuuden puolesta viinit vaativat pitkää kypsytystä saavuttaakseen tasapainon. Säädösten mukaan Gattinaraa pitää kypsyttää vähintään kolme vuotta ennen myyntiin laskemista ja siitä kaksi vuotta tynnyrissä.

Gattinaran tuottajista satavuotias Travaglini on suurin ja taatusti helpoiten saatavilla eri maissa. Tilan tavaramerkki on erikoisenmallinen pullo, jonka kurvit on kuulema suunniteltu siten, että sakka jäisi pulloon viiniä kaadettaessa. Tilasin viinin saksalaisesta nettikaupasta, jossa hinta oli vain parisen euroa Alkon hintaa (23,99 eur) edullisempi. Tällä kertaa siis Alkon hinnoittelu on varsin kohdillaan.

Viini on väriltään hailakan ja tiilenpunaiseen taittuva. Punaviinit menettävät ikääntyessään pigmenttiä ja värisävy taittuu oranssimpaan suuntaan. Nebbiolo on siitä pirullinen rypäle, että jo nuorena sillä on nämät ominaisuudet, mikä saattaa hämätä viiniä sokkona arvioitaessa.

Tuoksussa on kirsikkaa, vadelmaa, voimakasta yrttisyyttä ja sammaleista metsää. Maku jatkaa samoilla linjoilla: vadelmaa, karpaloa, mutta ennen kaikkea jotain, josta englanniksi käyttäisin termiä savory (mikä olisi paras vastine suomeksi??). Heti avaamisen jälkeen tanniinit tuntuivat turhan ärhäköiltä, mutta saatuaan ilmaa lasissa (=raivokasta hölskyttelyä) viini muuttui pian oikein miellyttäväksi. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti dekantointia jos olet meitä suunnitelmallisempi tai kärsivällisempi. Itse saavuin kotiin suoraan töistä vasta iltayhdeksältä ja istuin saman tien ruokapöytään. Mies kantoi eteen kukkoa viinissä ja avasi vasta siinä vaiheessa pyytämäni pullon. Ihanaa ruokaa ja ihanaa viiniä, jotka yhdessä muodostivat aivan mahtavan parin. Ja ennen kaikkea ihana mies, joka osaa kokata ja jonka kanssa on kiva jakaa viinipullo. Pus hänelle näin ystävänpäivän jälkitunnelmissa!

Käy toki lukemassa muidenkin viinibloggaajien ajatukset samasta viinistä. Kaikki postaukset ovat ilmestyneet samalla kellonlyömällä.
Copatinto
Loppasuut
Pullon henki
Rypäleistä viis

Viinihullun päiväkirja
Viinikartta
Wine and Finland

Viinitorstai: Greco di Tufo

viinikupla
February 9, 2017

Greco di Tufo viini

Italia Roomasta alaspäin on minulle tuntematonta vyöhykettä. Matkani saapasmaahan ovat aina suuntautuneet joko pääkaupunkiin tai pohjoisiin osiin. Rooman lisäksi tutuksi ovat tulleet Venetsia, Milano, Bergamo, Verona, Bologna, Padova ja muutamat Toskanan pikkukaupungit. Myös viinien suhteen monet ikisuosikkini löytyvät akselilta Veneto-Piemonte-Toskana. Etelää kohti mentäessä alkaa lyödä tyhjää. Toki opiskeluvuosina tuli osteltua edullisia Puglian ja Sisilian punkkuja. Ne eivät ole jättäneet erityisen positiivista muistijälkeä ja siksi olen (epäreilusti) sivuuttanut tyystin eteläisen Italian viinitarjonnan. Ensimmäinen hapuileva yritykseni tutustua Etelä-Italian klassikoihin on ollut Aglianico, voimakas mutta tyylikäs punaviini. Entäpä sitten valkoiset? Etelä on tunnetumpi puna- kuin valkoviineistään, mutta joitakin poikkeuksiakin löytyy. Kampanian viinialueella valmistetaan nimekkäitä valkoviinejä Greco Bianco- ja Fiano-nimisistä alkuperäislajikkeista. Arvostetuimmat appellaatiot ovat Greco di Tufo DOCG ja Fiano di Avellino DOCG, joista edellinen tulee – yllätys yllätys – Tufon kylän liepeiltä ja jälkimmäinen Avellinosta.

Greco tarkoittaa kreikkalaista, sillä rypäleen oletetaan olevan alun perin Kreikasta. Nykyisellään se kuitenkin kasvaa nimenomaan eteläisessä Italiassa. Parhaat Greco di Tufo -viinit valmistetaan hieman korkeammilla kukkuloilla (~500 metriä) kasvaneista rypäleistä. Kampanian auringon paahteisuutta lieventää hieman korkeampi ilmanala ja korkea päivä- ja yölämpötilan vaihtelu. Se auttaa rypäleitä säilyttämään hapokkuuden muuten kuumissa kasvuolosuhteissa. Greco di Tufo sisältää vähintään 85% Greco-rypälettä, loput voi olla Coda di Volpe di Biancaa.

Nettishoppailin jotain aivan muuta viiniä, kun silmiini osui Pietracupan Greco di Tufo 2015. Kyseessä on yksi alueen kehuttuja tuottajia, jonka viinien sanotaan ikääntyvän hyvin. Tämä yksilö oli nuori, mutta varsin miellyttävä. Siihen on käytetty pelkästään Greco di Biancoa ja kypsytys on tapahtunut kahdeksan kuukauden ajan terästankissa. Väriltään viini oli intensiivisen kullankeltainen. Tuoksu oli lupaavan hedelmäinen, mausteinen ja mineraalinen. Rodukkaasssa viinissä oli ryhdikäs hapokkuus ja runsas hedelmäisyys sekä jotakin omintakeista, jota en osannut sanoittaa. Monien mukaan näissä viineissä maistuu vulkaaninen maaperä. Jotakin suolaisuutta tai mineraalisuutta siis, joka toi hienon säväyksen. Unohdin viinin avattuna jääkaappiin, mutta se ei ollut siitä moksiskaan, vaan oli yhtä nautittava seuraavana iltana. Erinomainen tuttavuus, joka kasvatti kiinnostusta eteläisemmän Italian muita viinejä kohtaan.

Viinitorstai: valkoinen Rioja

viinikupla
January 26, 2017

Rioja valkoviini Lopez de Heredia Vina Gravonia

Poden lievää tammikammoa valkoviinien suhteen. Tammen tuoma boosti ja aromit sopivat yleensä kivasti punaviiniin, vaikka ylilyöntejä löytyykin niin uudesta maailmasta kuin täältä Saksastakin. Sen sijaan valkoviinilasista leijaileva tamminen tuoksu on minulle yleensä selkeä nou-nou. Olen silti aina valmis kokeilemaan uutta. Piipahdin Lontoossa loistavassa viinibaarissa nimeltä Noble Rot ja laseittain tarjoiltavien viinien listalta bongasin Lopez de Heredian Vina Gravonia Blancon 2006. En ole koskaan maistanut valkoista Riojaa, joten johan oli aikakin. Tiesin, että luvassa olisi jotain hyvin erilaista kuin raikkaat ja mineraaliset viileän ilmaston valkkarit, joihin olen tottunut.

Suuri yleisö tietää kyllä Riojan punaviinien maineen – jopa äitini, joka maistaa viiniä noin kerran vuodessa -, mutta harvempi on tutustunut alueen valkoviineihin, joita vielä muutama vuosikymmen sitten tuotettiin Riojassa punaviinejä enemmän. Nykyään suhdeluku on 10% valkoista ja 90% punaista. Tärkein valkoinen rypäle on Viura, joka muualla Espanjassa tunnetaan nimellä Macabeo. Viura on varsin muuntautumiskykyinen riippuen viljelytekniikasta ja sadonkorjuun ajoituksesta. Neutraalihkona lajikkeena Viura soveltuu tammikypsytykseen ja sillä on muutenkin kyky ikääntyä hyvin. Perinteinen tapa tehdä valkoviinejä Riojassa on ollutkin pitkä tammikypsytys, joka tuo viineihin oksidatiivisia elementtejä (pähkinäiset ja vahamaiset aromit). Tammitynnyri päästää nimittäin läpi pieniä määriä happea, joten pitkän ajan kuluessa tammessa säilytetyn viinin aromit muuttuvat sen vaikutuksesta.

Vastapainona perinteiselle raskaalle, tammitetulle tyylille nykyään moni tuottaja valmistaa paremmin markkinoilla vetäviä raikkaampia ja hedelmäisempiä valkoviinejä. Samalla lainsäädäntö on muuttunut niin, että sekoituksiin sallitaan lähes puolet ulkomaisia lajikkeita kuten Chardonnayta ja Sauvignon Blancia. Viura on menettämässä jalansijaa, sitä ei enää juuri istuteta.

Muutamat perinteikkäät viinitilat jatkavat kuitenkin vanhalla linjalla, niiden joukossa Lopez de Heredia. Vina Gravoniaa on kypsytetty tammessa peräti neljä vuotta ja ikää on kaikkiaan kertynyt jo 10 vuotta ennen kuin se on laskettu markkinoille. Ja sen huomaa. Jo viinin väri on hätkähdyttävän kullankeltainen. Hedelmäisyys on jo väistynyt taka-alalle ja ikääntymisen tuomat aromit hallitsevat. Suussa viini on raskas ja öljyinen, melkein pureksittava. En ole koskaan maistanut tällaista valkoviiniä ja vaikka se on totaalisen päinvastainen kuin suosimani tyyli, olen silti hurmaantunut. Taidolla tehty, moniulotteinen viini on vaikuttava elämys ja jää mieleen erilaisuutensa vuoksi. Yhtä lasia enempää en silti tätä joisi.

Viinitorstai: Kerner

viinikupla
October 6, 2016

Kerner wine

Saksalaiset eivät voi ylpeillä yhtä laajalla kirjolla alkuperäisiä rypälelajikkeita kuin vaikkapa italialaiset, mutta sen sijaan he ovat ahkeria risteyttämään aivan uusia lajikkeita. Yksi 1900-luvun menestyneimmistä risteytyksistä on ollut Kerner, joka on saatu aikaan yhdistämällä Trollinger ja Riesling. Yhdistelmä on ajatuksen tasolla melko outo, mutta lopputulos on selkeästi valkoinen rypäle, joka on hapokas kuin Riesling, helppo kasvattaa vaihtelevissa olosuhteissa ja tuottaa hyvän sadon. Näillä ominaisuuksilla se onkin levinnyt kaikkialle Saksaan ja kokeilunhaluisiin uusiin viinimaihin, kuten Englantiin, Japaniin ja Kanadaan.

Kerner kehiteltiin Württembergissä, mihin risteytyksen pohjana käytetty Trollinger vihjaakin. Sen kehittäjä August Herold ei yllättäen nimennyt uutta lajiketta itsensä mukaan, niin kuin turhamaisilla saksalaisilla on yleensä ollut tapana. Sen sijaan Kerner sai nimensä paikallisen runoilijan mukaan, joka oli tunnettu juomalauluistaan.

Kernerin (rypäleen, ei sen runoilijan) kultakausi oli 1990-luku. Silloin se oli hetken aikaa Saksan kolmanneksi viljellyin lajike. Sittemmin sen viljelyala on pienentynyt, kuten on käynyt myös muille aikanaan hypetetyille uusille lajikkeille. Tätä nykyä Kerneriä tapaa eniten Rheinhessenissä, Pfalzissa ja Württembergissä.

Kotiin hankkimani pullo oli varsinainen vähemmistön vähemmistö, sillä kyseessä oli Kerner Saale-Unstrutin viinialueelta. Pikkuruinen Saale-Unstrut on Euroopan pohjoisin laatuviinialue, jonka viinejä ei näy myynnissä juuri missään muualla. Suuri yleisö tietää alueen tuottajista ainoastaan jättimäisen Sekt-tuottajan Rotkäppchenin, jonka kyykkyskumpat kustantavat pari euroa. Saale-Unstrut ei siis ole varsinaisesti tunnettu laatuviineistään eikä Kerner ole alueen tyypillisimpiä rypäleitä. Joten hutihan tämä hankintani oli. Osuuskunta Freyburgin Kerner Kabinett 2014 oli lasissa hailakan oljenkeltainen, nenässä lupaavan intensiivinen, raikas ja hedelmäinen, mutta suussa niin kevyt, että tuntui kuin olisi kulautellut pelkkää sitrusvettä. Tässäpä viini, joka ei maistu yhtään miltään. Tilannetta oli pakko tasapainottaa avaamalla oikein öljyinen Grauburgunder.

Tiedän, että tämä ei ollut edustavin otos Kerneristä, jota olen maistellut aiemmin viinimessuilla. Parhaimmat yksilöt löytyvät etelämmästä, erityisesti Frankenista. Ikääntymispotentiaaliakin kuulema löytyy. Ei siltikään lukeudu lempirypäleisiini.

Viinitorstai: roséviiniä Saksasta

viinikupla
August 25, 2016


Pilkkakirveillä oli tapana sanoa, että saksalainen punaviini on onnetonta ja punaiset rypäleet on parasta käyttää roséviiniin. Pohjoisten punkkujen laatu on sittemmin ottanut huiman tuottavuusloikan ja punaisia lajikkeita on istutettu innostuksella lisää ja lisää. Äskettäin tällaiselle skeptikollekin osui vastaan itkettävän hyvä Spätburgunder. Tulen jatkossa paneutumaan teemaan enemmän, mutta jo tässä vaiheessa on huomautettava, että laatu maksaa. Alle kympin saksalaisiin punkkuihin ei kannata koskeakaan. Keskihintaisista löytyy ihan ok -laatua, mutta ne itkettävän hyvät punkut ovatkin oikeasti tosi kalliita. Roséviinien kanssa tätä ongelmaa ei ole. En itse asiassa ole tainnut kertaakaan pettyä ostamaani saksalaiseen roséen, olipa sen hinta mitä hyvänsä. Punch Drink Magazine julistikin hetki sitten, että parhaat roséviinit tulevat Saksasta ja Itävallasta ja ostan väitteen täysin.

Rosén suosio kasvaa kaikkialla, myös Saksassa. Satunnaisista uutisartikkeleista poimimani infon perusteella kymmenisen prosenttia Saksassa myydystä viinistä on roséviiniä ja siitä puolet kotimaista tuotantoa. Tarkempia tietoja rosén tuotannosta Saksasta en onnistunut kaivamaan, Saksan viini-instituutin tilastoissa ei roséviinejä ole eritelty. Näppituntumalla sanoisin kuitenkin, että marketeissa myytävä edullisimman kategorian rosé on tyypillisimmin valmistettu Portugieser-tai Dornfelder- rypäleistä ja on peräisin Pfalzista, Badenista tai Rheinhessenistä (vaikka kaikilla Saksan viinialueilla valmistetaankin roséviiniä). Sanan rosé tilalla voi esiintyä myös “Weissherbst”, joka tarkoittaa yhdestä rypälelajikkeesta valmistettua pinkkiä viiniä, jonka täytyy täyttää alueen laatuviiniluokitus. Saksalaisten roséviinien väri voi alueesta ja rypäleestä riippuen vaihdella hailakasta syvään lämpimään pinkkiin, joka muistuttaa tällöin jo kovasti hailakoimpia punaviinejä.

Muutama viikko sitten hamstrasin vakkariviinikauppani alesta muutamia pulloja, joiden joukossa oli myös yksi Rheingaun rosé. Muut viinit on tullut jo korkattua, mutta rosé on jäänyt jääkaappiin odottamaan parempia aikoja. Hampurin elokuu on muistuttanut ikävästi syksyä. Puuskittainen tuuli ja kalseat sadekuurot pakottivat välillä jo takin tiiviisti päälle. Mutta sitten tuli taas kesä! Yhtäkkiä lämpötila humahti kolmeenkymppiin ja oli taas tilausta kesäiselle roséviinille. Se on juuri oikea juoma varhain pimenevään iltaan parvekkeella, kun leuto tuuli tuo illuusion siitä, että oltaisiin jossain paljon etelämmässä.

Viinitila Leitzin Eins Zwei Dry -rosé on tehty Pinot noirista. Sen väri on kauniin hailakan sipulinkuoren vaaleanpunertava, mikä tuo mieleen provencelaiset vastineensa. Keskivoimakkaassa tuoksussa on kirpakkaa marjaisuutta, joista pidän viileämmän ilmaston pinkeissä viineissä. Kuivan, raikkaan ja hapokkaan viinin makuprofiilissa on vadelman lisäksi raparperia – itse asiassa värinsäkin puolesta tämä viini tuo mieleen saksalaisten rakastaman raparperischorlen (mehun ja vissyn sekoituksen). Ihan kiva kesäviini, joskaan ei aivan parhaimmistoa. 9,95 euron hintalappu on tässä maassa kotimaisten roséviinien kohdalla jo hyvinkin keskihintainen ostos.