Italia on myös valkoviinimaa

viinikupla
March 29, 2017

Italian valkoviinit Fiano di Avellino

Mikä on ensimmäinen mielikuvasi italialaisista viineistä? Punaviini, eikö vaan? Jokin pehmeä ja kypsän hedelmäinen pastan ja pizzan kylkeen paritettava punkku tai kenties suuta kuivattava Chianti, joka huutaa seurakseen lihaa. Tai vaihtoehtoisesti prosecco, jota kaikki tuntuvat haluavan juuri nyt. En ollut oikeastaan koskaan ajattelut, että Italiassa saatettaisiin tehdä loistavia valkoviinejä. Vasta viimevuotiset matkani avasivat silmäni. Mutta kuvaavaa on, että kun selitin innostuneena Italiassa asuneelle ystävälleni miten ihastunut olen italialaisiin valkkareihin, hän katsoi minua kuin hullua. Che??

Kullakin Italian viinintuotantoalueista on omat signatuurirypäleensä, joista valmistetuista valkoviineistä ollaan erityisen ylpeitä. Luettelen niistä tärkeimmät pohjoisesta etelään. Keskityn vain kuiviin viineihin.

Alto Adige
Italian pohjoisin viinialue sijaitsee Alppien juurella ja rinteillä. Vuoristoseudulla ilmasto on korkeudesta johtuen huomattavavsti viileämpää kuin muualla maassa. Niinpä Alto Adigen valkoviineissä on samaa raikkautta ja mineraalisuutta kuin pohjoisempien viinimaiden antimissa. Rypälelajikkeetkin ovat varsin pitkälle samoja kuin akselilla Saksa-Itävalta-Alsace: Pinot Bianco eli Pinot Blanc/Weissburgunder, Pinot Grigio eli Pinot Gris/Grauburgunder, Gewürztraminer, Riesling… Myös Chardonnay ja Sauvignon Blanc menestyvät täällä. Henkilökohtaisesti olen ollut vaikuttunein alueen Pinot Bianco -viineistä. Älä missään nimessä jätä kokeilematta jos vastaasi tulee sellainen.

Friuli-Venezia Giulia
Maan koilliskulmassa sijaitsevaan viinialueeseen vaikuttaa myös Alppien läheisyys. Vuorokauden lämpötilanvaihtelu on suurta, sillä öisin vuoristosta laskeutuu viileää ilmaa, niin että päivän paahteessa kypsyvät rypäleet kehittävät myös hyvän hapokkuuden. Tältä alueelta tulee iso osa Proseccosta, mutta valkoviiniä etsivän kannattaa suunnata katseensa erityisesti Colli Orientali del Friulin Pinot Grigioihin. Saat kokonaan toisenlaisen kuvan Pinot Grigiosta, joka muualla maassa on valitettavan usein neutraalia ja mitäänsanomatonta bulkkia. Ei Friulissa.

Italian valkoviinit Pinot Bianco

Veneto
Valpolicellasta ja Amaronesta tunnetun viinialueen ykkösvalkoviini on Garganega-rypäleestä valmistettu Soave, jonka maine maailmalla ei valitettavasti vielä ole palautunut 80-luvun huonojen massaviinien ajoista. En itse ole vielä varauksettoman ihastunut Soaveen testaamieni perusteella, mutta ne kuitenkin aina listataan maan parhaimmistoon. Etsi käsiisi Soave Classicoa tai Superiorea, jotka ovat tasamaan sijaan rinteillä kasvaneista rypäleistä tehtyä viiniä. Ja mielellään ikääntyneempä tavaraa, jos sellaista löydät, Soaven nimittäin luvataan ikääntyvän tyylikkäästi.

Piemonte
Barolon, Barbarescon ja muiden upeiden punaviinien joukosta löytyy myös valkoviinihelmi: Gavi. Se valmistetaan Cortese-rypäleestä, joten pidempi versio nimestä kuuluu Cortese di Gavi. Gavi di Gavi puolestaan on Gavin kunnan alueella valmistettua valkoviiniä. Gavit olivat Soaven tapaan muodissa 80-luvulla, mutta DOCG-statuksen viini on saanut vasta vuosituhannen taitteessa. Gavi on kuiva, raikas, mineraalinen ja upean kukkainen ja hedelmäinen viini.

Toskana
Mikä mahtoi olla ihkaensimmäinen viini, joka sai Italiassa DOC-luokituksen, kun järjestelmä luotiin? Se ei ollut mikään tunnetuista punaviineistä, vaan toskanalainen Vernaccia di San Gimignano, jota valmistetaan keskiaikaisen San Gimignanon ympärillä. Tämä Vernaccia-rypäleen versio tuottaa täyteläisiä, mutta kirpsakan hapokkaita valkoviinejä, joissa on kukkaisuutta ja kitkerä jälkimaku. Pidempään kypsytetyt Riservat ovat usein myös raskaasti tammitettuja. Vietin muutaman päivän San Gimignanossa, mutta en onnistunut kehittämään suurta rakkautta alueen kovasti hehkutetuille valkoviineille. Sen sijaan ihastuin hedelmäisiin Toskanan rannikkoseudulta tuleviin Vermentino di Toscana -viineihin. Vermentino on tosin kuuluisampi Sardiniassa.

Italian valkoviinit Vernaccia di San Gimignano

Vernaccia di San Gimignano kypsyy varhain ja niinpä se oli kesäkuun lopussa näin kehittynyt.

Marche
Keskisen Italian itäisellä rannikkoseudulla sijaitsevan Marchen ylpeys on Verdicchio dei Castelli di Jesi DOCG. Verdicchio voi olla epäkiinnostava pöytäviini, mutta Jesin kaupungin alueelta tuleva DOCG-viini on puhdasta eleganssia. Näin raikas ja mineraalinen viini näiltä leveysasteilta hämmästyttää. Verdicchio dei Castelli di Jesi on hapokas ja aromimaailmaltaan vihreä, jälkimaussa paahdettua mantelia.

Umbria
Toskanan ja Marchen väliin sijoittuva Umbria tuottaa 60-prosenttisesti valkoviiniä, joista nimekkäin on Orvieto DOC. Se on sekoiteviini rypälelajikkeista Grechetto, Procanico ja muista alueella sallituista valkoviinilajikkeista. Nykyään Orvieto on tyypillisesti kuiva, keskihapokas, raikas ja persikkainen.

Campania
Roomasta alaspäin ilmasto alkaa olla jo varsin kuumaa ja se näkyy viinien tyylissä. Sekä puna- että valkoviinit Italian eteläisemmissä osissa ovat muhkeita ja kypsän hedelmäisiä, pehmeämpiä. Campaniassa on kaksi valkoista tähteä: Fiano ja Greco. Niiden tärkeimmät appellaatiot ovat Fiano di Avellino DOCG ja Greco di Tufo DOCG. Edellinen on uhkean kukkainen, hunajainen, pähkinäinen ja mausteinen. Jälkimmäinen on myös parfyyminen, mutta mineraalisempi.

Muu, mikä?
Tästä alaspäin matkani Italian valkoviinien seurassa on vielä kesken. Olen toki juonut edullisia Catarrato- ja Grillo-valkkareita Sisiliasta, mutta niissä ei ole ollut mitään mieleenpainuvaa. Kuuleman mukaan etelän valkoviinit tekevät kovasti tuloaan ja Sisiliasta löytyy jo kulttimaineessa olevia naturaaliviinituottajia. Ne eivät vielä ole vakiinnuttaneet paikkaansa Italian valkoviiniklassikoiden joukossa, mutta tulevaisuus näyttää millaiseen maineeseen ne pääsevät.

Onko edeltävässä listassa itsellesi tuttuja viinejä? Tai onko jokin oleellinen viini unohtunut? Mitkä Italian valkoviinit ovat tehneet sinuun suurimman vaikutuksen?

Viinitorstai: Greco di Tufo

viinikupla
February 9, 2017

Greco di Tufo viini

Italia Roomasta alaspäin on minulle tuntematonta vyöhykettä. Matkani saapasmaahan ovat aina suuntautuneet joko pääkaupunkiin tai pohjoisiin osiin. Rooman lisäksi tutuksi ovat tulleet Venetsia, Milano, Bergamo, Verona, Bologna, Padova ja muutamat Toskanan pikkukaupungit. Myös viinien suhteen monet ikisuosikkini löytyvät akselilta Veneto-Piemonte-Toskana. Etelää kohti mentäessä alkaa lyödä tyhjää. Toki opiskeluvuosina tuli osteltua edullisia Puglian ja Sisilian punkkuja. Ne eivät ole jättäneet erityisen positiivista muistijälkeä ja siksi olen (epäreilusti) sivuuttanut tyystin eteläisen Italian viinitarjonnan. Ensimmäinen hapuileva yritykseni tutustua Etelä-Italian klassikoihin on ollut Aglianico, voimakas mutta tyylikäs punaviini. Entäpä sitten valkoiset? Etelä on tunnetumpi puna- kuin valkoviineistään, mutta joitakin poikkeuksiakin löytyy. Kampanian viinialueella valmistetaan nimekkäitä valkoviinejä Greco Bianco- ja Fiano-nimisistä alkuperäislajikkeista. Arvostetuimmat appellaatiot ovat Greco di Tufo DOCG ja Fiano di Avellino DOCG, joista edellinen tulee – yllätys yllätys – Tufon kylän liepeiltä ja jälkimmäinen Avellinosta.

Greco tarkoittaa kreikkalaista, sillä rypäleen oletetaan olevan alun perin Kreikasta. Nykyisellään se kuitenkin kasvaa nimenomaan eteläisessä Italiassa. Parhaat Greco di Tufo -viinit valmistetaan hieman korkeammilla kukkuloilla (~500 metriä) kasvaneista rypäleistä. Kampanian auringon paahteisuutta lieventää hieman korkeampi ilmanala ja korkea päivä- ja yölämpötilan vaihtelu. Se auttaa rypäleitä säilyttämään hapokkuuden muuten kuumissa kasvuolosuhteissa. Greco di Tufo sisältää vähintään 85% Greco-rypälettä, loput voi olla Coda di Volpe di Biancaa.

Nettishoppailin jotain aivan muuta viiniä, kun silmiini osui Pietracupan Greco di Tufo 2015. Kyseessä on yksi alueen kehuttuja tuottajia, jonka viinien sanotaan ikääntyvän hyvin. Tämä yksilö oli nuori, mutta varsin miellyttävä. Siihen on käytetty pelkästään Greco di Biancoa ja kypsytys on tapahtunut kahdeksan kuukauden ajan terästankissa. Väriltään viini oli intensiivisen kullankeltainen. Tuoksu oli lupaavan hedelmäinen, mausteinen ja mineraalinen. Rodukkaasssa viinissä oli ryhdikäs hapokkuus ja runsas hedelmäisyys sekä jotakin omintakeista, jota en osannut sanoittaa. Monien mukaan näissä viineissä maistuu vulkaaninen maaperä. Jotakin suolaisuutta tai mineraalisuutta siis, joka toi hienon säväyksen. Unohdin viinin avattuna jääkaappiin, mutta se ei ollut siitä moksiskaan, vaan oli yhtä nautittava seuraavana iltana. Erinomainen tuttavuus, joka kasvatti kiinnostusta eteläisemmän Italian muita viinejä kohtaan.

Viinitorstai: valkoinen Rioja

viinikupla
January 26, 2017

Rioja valkoviini Lopez de Heredia Vina Gravonia

Poden lievää tammikammoa valkoviinien suhteen. Tammen tuoma boosti ja aromit sopivat yleensä kivasti punaviiniin, vaikka ylilyöntejä löytyykin niin uudesta maailmasta kuin täältä Saksastakin. Sen sijaan valkoviinilasista leijaileva tamminen tuoksu on minulle yleensä selkeä nou-nou. Olen silti aina valmis kokeilemaan uutta. Piipahdin Lontoossa loistavassa viinibaarissa nimeltä Noble Rot ja laseittain tarjoiltavien viinien listalta bongasin Lopez de Heredian Vina Gravonia Blancon 2006. En ole koskaan maistanut valkoista Riojaa, joten johan oli aikakin. Tiesin, että luvassa olisi jotain hyvin erilaista kuin raikkaat ja mineraaliset viileän ilmaston valkkarit, joihin olen tottunut.

Suuri yleisö tietää kyllä Riojan punaviinien maineen – jopa äitini, joka maistaa viiniä noin kerran vuodessa -, mutta harvempi on tutustunut alueen valkoviineihin, joita vielä muutama vuosikymmen sitten tuotettiin Riojassa punaviinejä enemmän. Nykyään suhdeluku on 10% valkoista ja 90% punaista. Tärkein valkoinen rypäle on Viura, joka muualla Espanjassa tunnetaan nimellä Macabeo. Viura on varsin muuntautumiskykyinen riippuen viljelytekniikasta ja sadonkorjuun ajoituksesta. Neutraalihkona lajikkeena Viura soveltuu tammikypsytykseen ja sillä on muutenkin kyky ikääntyä hyvin. Perinteinen tapa tehdä valkoviinejä Riojassa on ollutkin pitkä tammikypsytys, joka tuo viineihin oksidatiivisia elementtejä (pähkinäiset ja vahamaiset aromit). Tammitynnyri päästää nimittäin läpi pieniä määriä happea, joten pitkän ajan kuluessa tammessa säilytetyn viinin aromit muuttuvat sen vaikutuksesta.

Vastapainona perinteiselle raskaalle, tammitetulle tyylille nykyään moni tuottaja valmistaa paremmin markkinoilla vetäviä raikkaampia ja hedelmäisempiä valkoviinejä. Samalla lainsäädäntö on muuttunut niin, että sekoituksiin sallitaan lähes puolet ulkomaisia lajikkeita kuten Chardonnayta ja Sauvignon Blancia. Viura on menettämässä jalansijaa, sitä ei enää juuri istuteta.

Muutamat perinteikkäät viinitilat jatkavat kuitenkin vanhalla linjalla, niiden joukossa Lopez de Heredia. Vina Gravoniaa on kypsytetty tammessa peräti neljä vuotta ja ikää on kaikkiaan kertynyt jo 10 vuotta ennen kuin se on laskettu markkinoille. Ja sen huomaa. Jo viinin väri on hätkähdyttävän kullankeltainen. Hedelmäisyys on jo väistynyt taka-alalle ja ikääntymisen tuomat aromit hallitsevat. Suussa viini on raskas ja öljyinen, melkein pureksittava. En ole koskaan maistanut tällaista valkoviiniä ja vaikka se on totaalisen päinvastainen kuin suosimani tyyli, olen silti hurmaantunut. Taidolla tehty, moniulotteinen viini on vaikuttava elämys ja jää mieleen erilaisuutensa vuoksi. Yhtä lasia enempää en silti tätä joisi.

Viinitorstai: Scheurebe

viinikupla
October 27, 2016

Scheurebe

Mikähän tämäkin taas on, tuumin, kun pyysin viime keväänä viinimessuilla maistettavakseni Scheurebeä. Kun nuuhkaisin minulle kaadettua viiniä, olin varma, että lasissani oli Sauvignon Blancia. Niin erottuvan herukkainen oli nenään kantautuva aromi. Mutta loppujen lopuksi tämä viini oli hedelmäisempi, vähähappoisempi ja kesympi kuin hintaluokkansa Sauvignon Blancit. En edelleenkään ole päässyt yli Sauvignon Blanc-assosiaatiostani, sama efekti iskee joka kerta kun saan eteeni Scheurebeä. Täytynee joskus maistella näitä kahta rypälettä rinnakkain, niin eroavaisuudet on helpompi osoittaa.

Scheurebe on jälleen yksi lukuisista saksalaisista risteytyksistä. Sen kehitteli tohtori Georg Scheu vuonna 1916. Toiveissa oli saada Silvanerin ja Rieslingin risteytys, joka toimisi Rheinhessenin hiekkaisessa maaperässä. Mutta loppujen lopuksi risteytykseen Rieslingin rinnalle päätyi jokin mysteerirypäle Silvanerin sijaan. Lopputulos oli onnistunut: hedelmäinen, runsassatoinen, Prädikat-viinien kypsyyden helposti saavuttava ja Rieslingiä säyseämpää hapokkutta tarjoileva rypäle, joka nimettiin kehittäjänsä mukaan Scheurebeksi (kirjaimellisesti se muuten tarkoittaa ujoa köynnöstä..). Rheinhessenin sijaan Scheureben kasvualueeksi vakiintui Pfalz ja Franken. Myös Itävallassa tavataan jonkin verran Scheurebeä, mutta nimellä Sämling 88. Scheureben aromimaailmassa on mustaherukkaa tai sitten verigreippiä, sitruunaa ja toisinaan trooppisia hedelmiä ja hitusen yrttisyyttä. Yleisilme on raikas ja helposti lähestyttävä.

Viime vuosikymmeninä Scheureben kasvuala on hiljalleen vähentynyt sitä mukaa, kun kuivien viinien suosio on kasvanut. Scheurebestä nimittäin tehdään muun muassa Beerenauslese- ja Trockenbeerenauslese-viinejä ja se on usein assosioitu nimenomaan makeaksi viiniksi. Toisaalta monet nimekkäät tuottajat ovat ryhtyneet uudestaan panostamaan Scheurebeen, tällä kertaa sen kuiviin versioihin. Ainakin Müller-Catoir, Pfeffingen ja Lingenfelder Pfalzissa sekä Wirsching Frankenissa tekevät Scheurebestä vakavasti otettavia viinejä. Saksalaisista kaupoista ei itse asiassa kovin helposti löydä muuta kuin kuivaa Scheurebeä. Amerikkalaisissa sommelier-piireissä tuntuu kytevän jopa pienimuotoinen Scheurebe-trendi. Mutta hei, kaikki ammattilaisten villitykset eivät aina päädy kuluttajille asti, joten nähtäväksi jää, onko Scheurebe vielä joskus kaikkien huulilla. Alkosta sitä ei ainakaan toistaiseksi saa.

 

Viinitorstai: valkoviiniä Kroatiasta

viinikupla
September 8, 2016


Kroatialainen viini on kuulema nouseva trendi. Näin olen lukenut joistakin artikkeleista. Mutta tuo trendi antaa vielä odottaa itseään. Kroatialaiset viinit eivät ole mitenkään laajasti saatavilla vielä. Hampurissa niitä ei itse asiassa ole tullut vastaan missään muualla kuin kauppahallissa sijaitsevassa pienessä viinipuodissa, jonka omistaja sattuu olemaan kroatialainen.

Kroatialla on pitkät perinteet viininviljelyssä, jonka maahan ilmeisesti toivat kreikkalaiset ja foinikialaiset. Kukoistuskausi oli 1800-luku ja 1900-luvun alku, jolloin Kroatia oli Euroopassa merkittävä viinintuottaja. Nykyään viininviljelysalaa on vain noin kolmannes niistä ajoista, mutta viinien laatu kohenee jatkuvasti. Maan erikoisuus on runsas kotoperäisten lajikkeiden määrä, joista monet selvisivät Euroopan viiniköynnöksiä rajusti tuhonneelta phylloxera-vitsaukselta. Suurin osa niistä ei kasva missään muualla, mutta yksi maailmanmaineeseen matkannut kroatialainen rypälelajike kuitenkin löytyy: Zinfandel. Se tuotiin Amerikkaan Italiasta, jossa rypäle tunnetaan nimellä Primitivo. Mutta Italiaan se kulkeutui parisensataa vuotta sitten Kroatiasta.

Vuoristo halkaisee pitkittäisen maan ilmastollisesti kahtia. Sisämaassa on mannerilmasto kun taas rannikkoseutu on välimerellistä. Tunnetuimmat viinialueet ovat rannikon Istria ja Dalmatia. Sisämaassa tuotetaan melkein pelkästään valkoviiniä, erityisesti Welschriesling-rypäleestä. Rannikkokin on valkoviinivoittoista, mutta etenkin Dalmatiassa tuotetaan myös punaviinejä.


Alkukesästä ostin kroatialaiselta viinikauppiaalta kokeiltavaksi Istrian ylpeyttä, Malvazija Istarska -rypäleestä tehtyä valkoviiniä. Myöhemmin huomasin, että juuri samainen Veraldan Malvazija on myös Alkon valikoiman ainoa kroatialainen valkoviini. Tämä viini ei ollut mieleenpainuva; hedelmäinen mutta lattea. Tänään pistäydyin ohikulkumatkalla kauppahallissa ja päätin kokeilla jotain muutakin Kroatian antimista. Päädyin nyt dalmatialaisen Zlatanin Posip-rypäleestä tehtyyn luomuvalkkariin. Tämä viini oli huomattavasti mielenkiintoisempi. Väriltään se on syvän kullankeltainen. Tuoksu on hyvin aromaattinen, sitruksen ja kivihedelmien ohella sitä dominoi kitkerä yrttisyys ja muskottipähkinä. Viini suorastaan räjähtää suussa. Sitruksinen hapokkuus vaihtuu kuivattujen hedelmiksi ja viini jättää kielelle pitkän, joskin kitkerän jälkimaun. Posip-rypäleestä kuulema usein tehdään makeita jälkiruokaviinejä ja voin hyvin kuvitella sen soveltuvan niihin erinomaisesti. Tämän kuivan viinin suhteen minun sen sijaan piti arpoa pitkään, että pidänkö siitä ylipäänsä vai en. Loppujen lopuksi kallistuin hitusen negatiivisen puolelle, sillä kaikesta yllätyksellisyydestään huolimatta kokonaisuus tuntui hitusen tunkkaiselta. Olen raikkaiden ja rapsakoiden valkoviinien ystävä, mutta nämä kaksi sekä liikkeessä maistamani Welschriesling jättivät vaikutelman, että raikkaus ei ole kroatialaisten valkoviinien näkyvin tuntomerkki. Olen toki maistanut vain edullisemman kategorian viinejä, joten ensivaikutelmani voi pettää. Minua saa kernaasti tulla tutustuttamaan laadukkaampiin kroatialaisiin.