Viinitorstai: Sveitsin valkoinen ykkösrypäle Chasselas

viinikupla
July 14, 2016

2016-07-12 21.11.45

Sveitsiläisiin viineihin on vaikea päästä käsiksi. Maan viinintuotanto ei ole määrällisesti järisyttävän suuri ja siitä vain 2% päätyy vientiin, pääasiassa Saksaan. Siksi olen aina innolla tarttunut tilaisuuteen maistaa sveitsiläisiä viinejä, jos niitä jossain harvoin on tarjolla. Niin kuin Facebook-sivuani seuraavat tietävät, äskettäisellä road tripillämme Italiaan pysähdyimme paluumatkalla kahden yön verran Zürichissä. Rakastan tutkia ruokakauppojen tarjontaa, joten kipaisin lähimpään Coop-markettiin, jossa tietenkin päädyin norkoilemaan viinihyllyn äärelle. Valtavasti vaihtoehtoja, joista oli vaikea valita, kun tietämys maan viineistä oli lähellä nollaa. Lopulta nappasin mukaan yhden punaisen ja yhden valkoisen. Äskettäin korkkasin jälkimmäisen, joka on Vaudin kantonista peräisin oleva Domaine du Martherayn Féchy Grand Cru 2014. Kylän mukaan nimetty viini on tehty kokonaan Chasselas-rypäleestä.

Chasselas on Sveitsin yleisin valkoinen lajike, mutta samalla se kuuluu yllättäen myös maailman viljellyimpien valkoisten lajikkeiden joukkoon. Sveitsin lisäksi sitä viljellään erityisesti Romaniassa, Unkarissa, Ranskassa, Saksassa (Baden) sekä jossain määrin Ukrainassa, Moldovassa, Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Chasselas luetaan ei-aromaattisten eli neutraalien valkoviinien kastiin eikä sillä ole varsinaisesti laaturypäleen maine. Monessa maassa se onkin syötäväksi tarkoitettu rypäle tai siitä valmistetaan mehua. Mutta oikeissa olosuhteissa ja taiten valmistettuna siitä syntyy erinomaisia viinejä. Ranskassa laadukkaimmat versiot Chasselasta löytyvät Sveitsin-rajan vastaiselta Savoien alueelta, joiden valkoviineissä tämä rypäle usein komeilee sekoituksen joukossa. Vaudin kantonissa Chasselas hallitsee kahta kolmasosaa viljelyalasta. Vaud vaikuttaakin viimeisimpien tutkimusten perusteella olevan rypäleen synnyinseutu, vaikka sitä on aikojen saatossa veikkailtu mm. egyptiläiseksi.

Chasselas

Maistamassani viinissä oli miellyttävä kukkainen ja mineraalinen tuoksu. Kuivassa maussa tuntui ensimmäisenä persikkaa ja sitruunaa, johon yhdistyi aavistuksen kitkerä jälkimaku. Hapokkuus jäi puolitiehen, joka käänsi kokonaisuuden hitusen lattean puolelle. Harmiton, mutta hienostunut viini, joka itse asiassa parani kulaus kulaukselta. Ymmärrän hyvin niitä kommentteja, joissa sanotaan Chasselas’n olevan miellyttävä, helposti yhdistettävä erilaisiin ruokiin ja niitä harvoja viinejä, jotka maistuvat suussa hyvältä jo aamun tunteina. The World of Fine Winen mainio artikkeli Chasselasta kuvasi rypälettä mainiosti sveitsiläisen konsensuksen, tarkkuuden ja laadukkuuden ilmentymäksi ja sai vakuuttumaan, että testaan vastaan tulevia yksilöitä jatkossakin.

Viinitorstai: mainettaan parempi Soave?

Veneto on mielessäni assosioitunut punaviineihin: kevyeen Valpolicellaan sekä tuhteihin Ripassoon ja Amaroneen. Kun ystäväni heitti ilmoille ajatuksen minilomasta Veneton viinialueella, niin ensimmäisenä ryhdyimme tutkimaan viinitilakierroksia ja buukkasimme kolmen tilan Amarone-kierroksen. Matkan lähestyessä ja taustatietoja lukiessa Veneton valkoiset alkoivat kuitenkin kutkuttaa yhä enemmän. Prosecco nyt on oma lukunsa, mutta alueen alkuperäislajike Garganega erityisesti kuulosti tutustumisen arvoiselta. Rypäleen nimi ei välttämättä soita mitään kelloja, mutta appellaatio, jota tuosta rypäleestä tietyllä alueella Venetossa valmistetaan, on taatusti tuttu: Soave.

Johan heti ajatukset lennähtivät nuoruusvuosiin ja nuorisotalon discon takapihalla hengailuun. Ei ihme, jos viinikulttuuriin kasvaminen oli haastavaa, kun sisäänheittotuotteina oli sellaisia markkinoiden halvimpia valkoviinejä kuin Lippis (=Liebfraumilch) ja Soave. Jätetään nyt kokonaan mainitsematta helmeilevät omena- ja mansikkaviinit. Hyh. Toivottavasti nykypäivän nuoriso osaa valita paremmin. Soavella ei siis ole erityisen hyvä kaiku. Se johtuu siitä, että Soavella oli takavuosikymmeninä niin paljon kysyntää, että markkinoille alettiin lykätä huonoa laatua. 1970-luvulla Soave syrjäytti Chiantin myydyimpänä italialaisena viinikategoriana Amerikassa. Kysyntä siis kasvatti tarjontaa, mutta kun Soaven nimellä myyty tavara oli heikkoa, kärsi sen imago.

Soave DOC sisältää vähintään 70% Garganegaa ja loput on useimmiten Chardonnayta, Verdicchiota (Trebbiano di Soave) tai Pinot Biancoa, joskin myös 100% Garganegakin on mahdollista. Peruslaatuluokituksen lisäksi on olemassa Soave Classico DOC sekä Soave Superiore DOCG. Perus-Soave kasvaa tasamaalla, muut rinteellä. Mitä korkeampi laatuluokitus, sitä pienempänä myös satomäärää pidetään hehtaaria kohden.

Saksassa on tosi vaikeaa löytää muuta kuin bulkki-Soavea. Ratsasin muutaman viiniliikkeen tarjonnan, joukossa jopa italialainen supermarket, jolla on valikoimissaan satoja italialaisia viinejä. Heiltäkään ei löytynyt parin halpis-Soaven lisäksi kuin yksi Garganega-Chardonnay-sekoite (Scaia Tenuta San Antonio 2015). Korkkasin sen uteliaana juuri ennen Venetoon lähtemistä. Garganegan makuprofiiliin kuuluu esimerkiksi meloni, persikka, appelsiininkuori, sitruuna, manteli ja kamomilla. Miten tämä viini sitten vastasi odotuksia? Lasista tulvi vastaan valtavasti aromeja, joista päällimmäisenä mustaherukka. Intensiivisen hedelmäinen tuoksu oli kuitenkin yllättävän esanssinen. Keskihapokkaassa maussa tuntui Chardonnayn omenaisuutta ja eksoottisempia hedelmiä, mutta viinin lämmetessä lasissa maku tuntui väljähtäneeltä, vähän kuin kuoharissa, josta kuplat ovat jo karanneet. Yksi lasillinen tätä riitti.

En vielä heittänyt toivoa, vaan päätin maistella määränpäässä Veronassa Garganegaa ja löytää joukosta loistoyksilöitä. Mutta kuinka sitten kävikään? Soaven maistelu jäi monien muiden ihanien viinien jalkoihin. Ensimmäisellä lounaalla pyysin Soavea, mutta tarjoilija puhui minut tilaamaan Lugana Superiorea. Luganan viinit tulevat Garda-järven itäpulelta (korjaus: eteläpuolelta), Veneton ja Lombardian rajalta. Niihin käytetty rypäle on Trebbiano di Lugana. Pidin tästä viinistä paljon. Tuoksu oli aromikas ja kukkainen, kielellä hedelmäinen ja keskihapokas. Alkoholipitoisuus oli selvästi korkea, se tuntui suussa paksuna, öljymäisenä rakenteena. Ennen illallista aikomus oli tilata aperitiiviksi Soavea. No, päädyin kuitenkin Verdicchio dei Castelli di Jesiin, johon harvoin törmää laseittain tarjottuna. Enkä yhtään ihmettele, että sitä pidetään yhtenä Italian parhaista valkoviineistä. Soavea sain eteeni vasta seuraavalla lounaalla. Pieropanin Soave Classico oli tuoksultaan hillitty, suussa oljymäinen, hennosti persikkainen ja kukkainenja selvästi vähiten hapokas edellisiin verrattuna. Meni alas hyvin, mutta ei jättänyt vau-fiilistä. Upean Soaven löytäminen siirtyy siis seuraavan Italian-matkan tavoitteisiin.

Tätä torstaita on oikeastaan hallinnut Amarone-kierros, josta lisää toisella kertaa. Ciao ciao!

Viinitorstai: Chenin blanc

2016-05-11 19.55.56-2

Loiren laaksosta kotoisin oleva Chenin blanc on menettänyt jalansijaa kotimaassaan Ranskassa, mutta toisaalta raivannut tiensä uuden maailman vakiorypäleiden joukkoon. Etelä-Afrikassa se on tätä nykyä yleisin rypälelajike ja sen viljelyala on kaksinkertainen Ranskaan nähden. Chenin blanc taipuu moneen. Loiren perinteiset versiot siitä ovat makeita viinejä, jotka ovat äärimmäisen pitkäikäisiä. Rypäleet kerätään myöhään, kun niihin on jo muodostunut jalohometta, mikä tiivistää rypäleen sokeripitoisuutta ja tuo viiniin intensiivisiä makuvivahteita. Samalla metodilla valmistetaan muun muassa Saksan makeat Rieslingit (Beerenauslese ja Trockenbeerenauslese), Sauternes ja Tokaji.

Chenin blancit on kuitenkin suurelle yleisölle tuttu kuivana, hapokkaana ja hedelmäisenä viininä. Kuivia versioita valmistetaan myös Loiressa, tunnetuimpina alueina Savennières, Jasnières ja Anjou. Myös Loiren kuohuviinien (Crémant de Loire) pohjana on yleensä Chenin blanc. Alkosta ei löydy mitään muuta esimerkkiä Loiren Chenin blanceista kuin yksi ainoa kuiva Vouvray-kuohuviini, joka kylläkin on erinomainen yksilö. Uuden maailman chenin blancit ovat lähes poikkeuksetta kuivia viinejä. Rypäleelle tunnusomainen hapokkuus säilyy kuumassakin ilmastossa ja lisäksi Chenin blanc tuottaa suuren sadon. Se onkin maineeltaan edullinen peruspöytäviini, jota ei pidetä erityisen kiinnostavana.

Olen utelias testailemaan tällaisia ei-niin-maineikkaita rypälelajikkeita, niin kuin äskettäin Pinot blancia (tuon postauksen jälkeen olen maistanut myös loistavaa itävaltalaista ja moselilaista Weissburgunderia). Chenin blancin makuprofiilissa kiinnosti sen erilaisuus näiden viileän ilmaston valkkareihin nähden, joita yleensä tulee juotua. Rypäle tarjoaa sitrusta ja trooppisia hedelmiä: ananasta, mangoa, passionhedelmää, jopa hunajaisuutta – mutta kuitenkin tiukkaa hapokkuutta. Kuulostaa cocktaililta, jonka mielelläni tilaisin, joten miksi en myös viiniä.

Ostin ensin eteläafrikkalaisen tuottajan Delheimin alle kymmenen euron hintaisen perus-Cheninin. Mies avasi sen iltana, jolloin olin juuri sairastunut ja kaikki mitä suuhuni pistin maistui vain ja ainoastaan pippurille. Senkin läpi aistin, että tässähän on kiva viini. Joten menin eräänä päivänä ostamaan toisenkin testipullon, mutta myyjä ylipuhui minut ostamaan saman tuottajan kunnianhimoisemman Chenin blanc-kokeilun, jolla oli hintaakin jo lähes kymppi enemmän. Delheim Family Chenin Blanc 2013 on kahdelta eri Stellenboschin tarhalla kasvatetuista rypäleistä tehty viini, joka on käynyt vain villihiivojen voimalla ja levännyt sen jälkeen hiivasakan päällä uudessa ranskalaisessa tammitynnyrissä. Kuvauksen perusteella sen pitäisi tuoda hienostunutta tammen aromia, mutta oma kokemukseni hienostuneisuudesta oli kuin tammitynnyrillä olisi lyöty päähän. Tässä viinissä oli selkeästi yritystä ja tuoksussa oli jännää villiyttä, joka lienee hiivan päällä kypsymisen vaikutusta. Silti nämä käymisen ja varsinkin tammikypsytyksen aromit hukuttivat alleen hedelmäisyyden. Tammi tuntui suorastaan poltteena suussa. Näistä kahdesta tykkäsin ehdottomasti enemmän siitä edullisemmasta, raikkaampaa ja hedelmäisempää tyyliä edustavasta versiosta. Jos pidät tammittamattomasta Chardonnaysta, niin saatat hyvinkin pitää myös tästä.

Viinitorstai: Weissburgunder vs. Pinot blanc

Pinot blanc

Kaksintaistelu! Pinot-perheen vaalein jäsen tunnetaan Ranskassa nimellä Pinot Blanc, Saksassa Weissburgunder ja Italiassa Pinot Bianco. Pinot Blanc on kotoisin Ranskasta ja se assosioidaan yleisimmin Alsaceen, vaikka sitä itse asiassa viljellään enemmän Saksassa. Saksalaiset myös vaikuttavat arvostavan tätä rypälelajiketta enemmän kuin elsassilaiset, jolle Pinot blanc on peruspena, arkiviinien harmaa työhevonen.

Pinot Blanc on hiljaisessa harmittomuudessaan valkoviini, joka sopii kaikille. Se on hentoarominen ja matalahappoinen, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän ja monen ruoan kylkeen sopivan. Jean Geilerin Pinot Blanc onkin itse asiassa minulle jonkinlainen turvaviini, jonka poimin hyllyltä mukaan jos en kaipaa uusia seikkailuita tai vahvoja makukokemuksia. Tälläkin kertaa hamuilin Malbec-ostoksilla mukaani sitä yhden pullollisen (vuosikerta 2014). Siinä vaiheessa myyjä piti palopuheen Geilin Weissburgunderin upeudesta, joten sujautin senkin kassiin (vuosikerta 2015). Nyt päätin avata ne rinta rinnan testatakseni, onko rheinhesseniläinen ja elsassilainen Pinot blanc samasta puusta veistetty. Viinitorstai, mikä ihana tekosyy!

Saksalainen versio on lasissa aavistuksen ranskalaista hailakamman värinen. Molempien tuoksu on hento, mutta saksalaisen hitusen erottuvampi: kypsiä eksoottisia hedelmiä ja aavistus kukkaisuutta. Saksalaisen maistuu vähän hapokkaammalta, mitä oletin jo ennakkoon. Viini on tosin vuoden nuorempaa, joten hapokkuus voi korostua senkin vuoksi enemmän. Hapot ovat joka tapauksessa molemmissa maltilliset. Saksalaisessa versiossa on kirpsakan ananaksinen jälkimaku, ranskalainen tuntuu mineraalisemmalta. Kumpikaan ei jätä trooppisista hedelmistä ja kukkaisuudesta huolimatta lainkaan makeaa vaikutelmaa, toisin kuin parfyymisten viinien kuningatar Gewürztraminer.

Pinot blanc ja Weissburgunder ovat sisarukset, joihin on tarttunut vain hieman asuinpaikan paikallisväriä, mutta suvun tunnusmerkit säilyvät selkeästi. Suosittelen molempia, jos haluat valkoviinin, joka ei hypi silmille. Arkiviinien parhaimmistoa noin kuuden euron hintaluokassaan.

 

Parsalle viini

viinikupla
April 17, 2016

 

paahdettua parsaa

Parsakausi on alkanut! Täällä viinikuplassa vallitsee parsahulluus. Seuraavat kaksi kuukautta voisin elää pelkällä parsalla (ja viinillä). Se tuo haasteita parisuhteeseen, kun toinen osapuoli huokaa jo ensimmäisen parsanipun nähtyään: nytkö se taas alkaa..? En ole parsahulluuteni kanssa yksin, tähän aikaan vuodesta Saksassa kadut täyttyvät parsakojuista ja ruokakauppojen ovella komeilevat purkkihollandaisekastikkeet paraatipaikalla. Saksalaiset syövät pääsääntöisesti vain valkoista parsaa. Jos tilaat Saksassa ravintolassa parsaa, on se aina valkoista. Vihreä parsa kypsyy myöhemmin ja on kalliimpaa tuottaa. Sitä joudun siis vielä odottelemaan ja vähän metsästämäänkin. Suomessa olin kuitenkin päässyt vihreän parsan makuun ja pidän sitä valkoista maukkaampana. Parsaa pitää tietysti kunnioittaa arvoisellaan viinillä. Mutta mitä ihmettä viinihyllyltä pitäisi poimia mukaan?

Parsalla on maine viinintappajana. Parsan rikkiyhdisteet saavat nimittäin viinin maistumaan helposti metalliselta ja kovalta (samat yhdisteet ovat vastuussa myös erikoisesta ilmiöstä, jonka neljä ihmistä kymmenestä kokee…). Kovin tanniiniset ja hapokkaat viinit korostavat tätä piirrettä. Siksi heti kättelyssä voi rajata pois tuhdit, tanniiniset punaviinit ja hyvin hapokkaat valkoviinit. Parsan ominaismaku on melko hento, erityisesti valkoisessa parsassa. Jos parsan haluaa loistavan pääosassa aterialla, ei viiniksi kannata valita kovin voimakasaromista yksilöä. Et mene pahasti metsään, jos etsit parsaviiniä viileämmän ilmaston, siis keski-Euroopan tai Uuden-Seelannin valkoviinien joukosta. Riesling Alsacesta, Weissburgunder (Pinot blanc) Saksasta, Grüner Veltliner Itävallasta tai Sauvignon Blanc Ranskasta tykkäävät yleensä parsasta. Saksalaiset parittavat parsan aina kotimaisten viinin kanssa ja suosittelevat myös Silvaneria, Müller-Thurgauta ja Grauburgunderia.

2013-05-06 20.39.16

Parsaa ja viiniä yhdistellessä on toki tärkeää myös se, mitä parsan ohessa tarjotaan. Jos kuorrutat parsan voisella hollandaise-kastikkeella, säestää sitä kivasti Chardonnay, mutta mielummin sellainen, jossa ei ole voimakasta tammen aromia (uuden maailman Chardonnayt ovat useimmiten tammitettuja, ellei pullon kyljessä mainita “unoaked”). Chablis Ranskan Burgundista on hyvä valinta. Jos parsan kyljessä on lihaa, voi kuvioihin tulla mukaan punaviinikin. Porsaanlihan kanssa voi vielä pitäytyä vähän voimakkaammissa, ikääntyneemmissä valkoviineissä, mutta myös kevyemmät punaviinit voivat sopia. Etsi punaviineissäkin viileämmän ilmaston kasvatteja; Pinot noiria Ranskasta, Saksasta tai Uudesta-Seelannista.

Omasta mielestäni parsa on parhaimillaan sellaisenaan, mieluusti grillattuna tai paahdettuna. Päällä  parmesanlastuja ja ohessa hiukan savuisaa kinkkua. Kun parsa ei kilpaile annoksessa muiden elementtien kanssa, voi etsiä viiniä, joka korostaa juuri parsan ominaisuuksia. Sitrusta, yrttisyyttä ja vihreyttä löytyy erityisesti Sauvignon Blancista. Sancerre ja Pouilly-Fume Ranskasta ovat vähän hintavampia, mutta niitä eleganteimpia rypälelajikkeensa edustajia.

parsa viini