Viinitorstai: Turkki

viinikupla
November 30, 2017

turkkilainen viini

Tiesitkö, että maailman neljänneksi suurin rypäleentuottajamaa on Turkki? Turkkilainen viini on kuitenkin vielä melko harvinaista, sillä valtaosa rypäleistä päätyy muuhun käyttöön: syötäviksi rypäleiksi, rusinoiksi tai mehuksi. Vain vaivaiset 3% Turkissa tuotetuista rypäleistä käy viiniksi asti ja siitäkin osa käytetään brandyn ja rakin valmistukseen. Turkkilaiset eivät juurikaan itse juo viiniään, vaan se menee vientiin tai turisteille.

Turkki sijaitsee niillä main, mistä vitis vinifera -lajike, siis viininvalmistukseen sopiva viiniköynnöskanta on kotoisin. Näillä seuduilla viiniä on valmistettu ainakin 6000 vuotta, joten Turkista löytyy runsaasti eri kotoperäisiä viinilajikkeita. Ottomaanien vuosisatainen valtakausi tarkoitti sitä, että islamin oppien mukaan viininjuonti oli kiellettyä ja siten myös viininvalmistus tukahdutettiin. Uusi lehti turkkilaisten viinien historiassa kääntyi vasta vuonna 1925, kun ottomaanien valtakuntaa seuranneen Turkin tasavallan hallitsija Mustafa Kemal Atatürk perusti ensimmäisen, yhä toiminnassa olevan viinitilan osana maan länsimaistamisohjelmaansa.

Ilmasto Turkissa vaihtelee suuresti maan eri osissa. Viinintuotannosta 60% sijoittuu maan länsiosiin, Marmaraan ja Aegeaan. Ne ovat maantieteellisesti ja ilmastollisesti lähellä eurooppalaisia naapureitaan Bulgariaa ja Kreikkaa, lämpimän välimerellisen ilmaston vaikutuspiirissä. Loput viinalueista sijaitsevat sisämaassa Anatoliassa. Siellä talvet ovat erittäin kylmiä ja lumisia ja kesät äärimmäisen kuumia, mikä on haastavaa rypäleiden kasvattamiselle. Turkista löytyisi tuhatkunta paikallista lajiketta, mutta niiden ohella viljellään laajalti monia kansainvälisiä lajikkeita, muun muassa Cabernet Sauvignon, Merlot, Grenache, Cinsault, Sémillon, Chardonnay, Sauvignon Blanc. Punaisia ja valkoisia lajikkeita viljellään suurin piirtein yhtä paljon. Maan viinintuotantoa hallitsee yksi nimi, tupakkajätti Tekel. Sen perässä tulevat anatolialainen Kavaklidere ja traakialainen Doluca.

Oma ensimmäinen kokemukseni turkkilaisesta viinistä oli kuvassa näkyvä Dolucan Tuğra, jonka rypälelajikkeen nimeä en osaa lausua. Kokeile itse: Öküzgözü. Doluca on yksi Turkin vanhimpia viinitiloja, perustettu vuonna 1926 Istanbulin lähistölle. Se tuottaa viinejä niin kansainvälisesti tunnetuista rypälelajikkeista kuin monista perinteisistä turkkilaisista lajikkeista, kuten tämä viini. Doluca on muuten ainoa viinitila Turkissa, joka valmistaa Rieslingiä. Hmm, turkkilainen Riesling… Öküzgözü oli kuitenkin miellyttävä tuttavuus. Viini on keskitäyteläinen, tuoksussa kirsikkaa ja karhunvatukkaa ja runsaasti mausteisuutta. Kielellä viini oli pehmeä, mutta ei kuitenkaan hillopommi, vaan hapokkuutta ja tanniineja oli riittävästi. Kauppias suositteli tätä viiniä niille, jotka pitävät Etnan viineistä tai kreikkalaisesta Xinomavro-rypäleestä.

Alkossa näyttää olevan myynnissä tasan yksi turkkilainen viini, K of Kapadokia 2012, joka on myös osittain Öküzgözü-rypäleestä. Kerro kommenteissa, jos olet testannut tätä viiniä ja mitä siitä pidit.

PS. Jos turkkilainen viininäkökulma kiinnostaa, niin seuraa blogia Dionysian impulse. Seyma Bas on Turkista kotoisin oleva viinialan ammattilainen, joka suorittaa parhaillaan Master of Wine -tutkintoa.

Viinitorstai: Pecorino on myös viini

viinikupla
September 28, 2017

Pecorino viini

Mutta sehän on juustoa!

Tämä oli ensireaktioni, kun ystäväni sanoi tarjoavansa ruokajuomana Pecorinoa. Italian sana pecora tarkoittaa lammasta ja siitä johdettu pecorino (pikku lammas) tuo ensimmäisenä mieleen kovan, suolaisen lampaanmaitojuuston. Mutta Italiassa asunut ystäväni oli tutustunut myös samannimiseen valkoiseen rypälelajikkeeseen ja ihastunut niin, että kertoi aina tilaavansa Pecorinoa jos sitä oli tarjolla.

Pecorino – se rypäle, ei juusto – kasvaa Italian itäisillä rannikkoseuduilla, etenkin Marchen ja Abruzzon alueilla. Lajiketta on viljelty satoja vuosia, mutta ajan myötä runsassatoisempi Trebbiano syrjäytti sen. Viime vuosisadan puolivälissä Pecorinon luultiin jo hävinneen kokonaan, mutta 1980-luvulla paikallisia lajikkeita tutkinut viinintekijä bongasi hylätyltä viinitarhalta köynnöksiä, jotka osoittautuivat Pecorinoksi ja josta otetut pistokkaat alkoivat tuottaa erinomaista viiniä. Sen jälkeen Pecorino on kokenut renessanssin. Marchen ja Abruzzon lisäksi sitä viljellään nykyään myös Liguriassa, Laziossa, Umbriassa ja Toskanassa, joskin 87 hehtaarin viljelypinta-ala ei edelleenkään päätä huimaa. Italian ulkopuolelta lajiketta ei löydy, paitsi häviävän pieniä määriä Argentiinasta. Offica Pecorino DOCG on ainoa yhden lajikkeen appellaatio tästä rypäleestä, mutta lajikeviininä Pecorinoa näkee myös paljon IGT-appellaation alla.

Pecorino on hapokas lajike, josta tehdyt viinit ovat väriltään oljenkeltaisia, yleisolemukseltaan rapsakoita ja aromimaailmassa on sitrusta, päärynää, keltaista omenaa ja kukkaisuutta, mineraalisella vivahteella. Kolmen maistamani Pecorinon jälkeen käyttäisin niitä yhdistävänä ilmaisuna sanaa harmiton. Mikään niistä ei ole ollut erityisen mieleenpainuva, mutta kylläkin miellyttäviä ja helppoja seurustelujuomia, jotka sopivat monenlaiselle ruoalle. Ystäväni todistuksen perusteella uskon kuitenkin, että kunnianhimoisempia versioita Pecorinosta löytyisi paikan päältä Italiasta.

Pecorino-nimisellä juustolla ja viinillä ei ole varsinaisesti mitään tekemistä toistensa kanssa. Ne kuitenkin sopivat yhteen yllättävän hyvin. Jos Pecorinoa tekee mieli, niin Alkon valikoimista niitä löytyy kolme kappaletta, joskin kaikki näyttävät olevan vain tilausvalikoimassa.

 

Viinitorstai: Seyval Blanc on hybridiviini

viinikupla
July 20, 2017

tanskalainen viini seyval blanc

Seyval Blanc on sekarotuinen viini, niin sanottu hybridi. Viinimaailmassa on näet oma rotuoppinsa ja rotujen välinen hierarkia. Korkeimmalle arvotetaan vitis viniferaa, Euroopasta peräisin olevaa viiniköynnöstä, jonka alalajeja on suurin osa tunnetuista ja viinintekoon käytetyistä rypälelajikkeista. Vitis viniferan halveksittuja Amerikan-serkkuja ovat esimerkiksi Vitis labrusca tai Vitis riparia. Niistä tehtyjä viinejä ei pidetä laadullisesti lainkaan hyvinä. Siksi suurin osa Amerikassa valmistetusta viinistä onkin vitis vinifera -lajikkeista. Mutta yksi etu Amerikan-serkulla on: nämä lajikkeet ovat vastustuskykyisiä phylloxera-nimiselle tuholaiselle, joka on 1800-luvun lopusta lähtien tuhonnut suuren osan Euroopan viinitarhoista. Phylloxera-epidemian iskettyä alettiin kokeilla erisukuisten viiniköynnösten risteyttämistä. Sana hybridi tarkoittaa eurooppalaisen ja amerikkalaisen viiniköynnöslajikkeen risteytystä. Toimivammaksi ratkaisuksi phylloxera-ongelmaan on osoittautunut se, että vartetaan vitis vinifera -lajiketta amerikkalaiseen juuristoon. Tällöin juuristo on vastustuskykyinen tuholaiselle, mutta rypäleet ovat kuitenkin taattua laatua perinteisistä lajikkeista.

Hybrideihin suhtaudutaan samalla tavalla epäluuloisesti kuin amerikkalaisiin viiniköynnöksiin: onko niistä mihinkään..? Hybrideihin turvaudutaan silti etenkin pohjoisilla seuduilla, joiden viiniköynnöksiltä vaaditaan kylmänkestävyyttä. Tunnetuin hybridilajike lienee Vidal Blanc, josta valmistetaan arvostettua jääviiniä USA:n pohjoisosissa ja Kanadassa. Euroopassa hybridilajikkeita viljellään pääosin uusilla, viileän ilmaston alueilla, kuten Iso-Britanniassa, Pohjois-Saksassa – ja Pohjoismaissa. Saksassa olen tutustunut ainakin sellaisiin hybridilajikkeisiin kuin Rondo, Johanniter ja Regent. Uusin tuttavuuteni oli Seyval Blanc, joka oli samalla ensimmäinen maistamani tanskalainen viini.

Seyval Blanc on Ranskassa 1920-luvulla kehitelty valkoinen hybridilajike. Nykyään se on erityisen suosittu Amerikan itäosissa, jossa sitä kutsutaan nimellä “East Coast Chardonnay”. Englannissa monipuolisuudestaan tunnettu lajike on saanut lisänimen “Save All Blanc”. Lajike kestää hyvin kylmää ja kypsyy nopeasti, mutta on altis hometaudeille. Tyylillisesti Seyval Blancia verrataan Chenin Blanciin tai Chablis’iin. Viini on hapokas, kevyt ja sen aromimaailmassa on greippiä, vihreää omenaa, heinää ja melonia.

Sain käsiini tanskalaisen Seyval Blancin sitä kautta, että frankenilaisella viinitilalla vieraillut ystäväni lähetti minulle laatikollisen tilan viinejä, joiden joukossa oli myös tämä. Tarkkaan ottaen ainoastaan rypäleet on kasvatettu Tanskassa Itä-Jyllannissa, mutta itse viini on tehty frankenilaisen Thomas Mendin tilalla. Juuri oikea hetki tämän erikoisuuden korkkaamiseen oli kesäpäiväntasaus, jolloin olin kutsunut kylään Hampurissa asuvat pohjoismaiset kollegani. Grillasimme lohta, nostimme maljan juhannukselle ja Skandinavialle ja totesimme, että tanskalainen viini sai meidän kaikkien hyväksynnän. Kukkainen, kepeä, hapokas, harmiton kesäviini. Kun olin siihen mennessä ehtinyt maistella neljä muuta Thomas Mendin viiniä, niin oli todettava, että viinintekijän kädenjäljellä on iso vaikutus: tämä viini tuntui varsin frankenilaiselta, kuin kevyemmältä versiolta Silvanerista.

Seuraava tavoitteeni on kokeilla viiniä, joka on myös valmistettu Tanskassa. Viinitiloja on siellä jo useita kymmeniä ja Englannin tavoin he panostavat nykyään kuohuviiniin. Kööpenhaminan liepeillä sijaitseva Dansk VinCenter on vierailukohde, joka täytyy painaa mieleen vastaisen varalle.

Viinitorstai: oranssi viini

viinikupla
March 2, 2017

Pheasant's Tears Chinuri oranssi viini

Harvoin tulee viinipulloa avatessa mietittyä sen tarinaa; millaisissa maisemissa ja olosuhteissa viini on valmistettu ja keiden käsien kautta se on kulkeutunut minulle asti. Toisaalta harvoin tulee avattua pulloa, jolla on niin vahva tarina kuin tällä georgialaisella oranssilla viinillä.

Viinipiireissä oranssi viini on erittäin kuumaa kamaa siinä missä myös alkuviinitkin (natural wines). Itse asiassa moni oranssi viini onkin valmistettu alkuviinien tapaan mahdollisimman vähällä puuttumisella viinin valmistukseen. Käyminen tapahtuu spontaanisti, ilman kaupallisten hiivojen käyttöä. Valmista viiniä ei suodateta eikä kirkasteta. Jos satut vierailemaan ajan hermoilla olevassa viinibaarissa, saatat bongata listalta oranssit viinit omana kategorianaan. Ne ovat periaatteessa valkoviinejä, siis valmistettu valkoisista rypäleistä, mutta valmistusmenetelmä on yhdessä kohtaa ratkaisevan erilainen. Tavallisesti valkoviiniä valmistettaessa rypäleistä prässätään mehu, jonka jälkeen rypäleiden kuoret poistetaan ja rypälemehu saa käydä. Oranssien viinien kohdalla sen sijaan kuoret ja kypsät rangatkin saavat jäädä uuttumaan mehuun pitkäksi aikaa, muutamasta viikosta jopa puoleen vuoteen. Valkoisten rypäleiden kuorista irtoaa tällöin väriä ja tanniineja, minkä seurauksena viini on tumman kullan tai meripihkan värinen ja rakenteeltaan valkoviinille epätyypillisen roteva ja tanniininen. Siksi oranssia viiniä ei ongelmitta voi luokitella valkoviiniksi vaan sille on sorvattu oma kategoriansa.

Vaikka oranssi viini on vasta hiljattain ilmestynyt viinilistoille, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Itse asiassa tällainen valkoviinin valmistustapa on hyvin vanha ja perinteinen. Georgiasta on löytynyt jäänteitä 6000 vuotta vanhasta kvevris-viiniruukusta. Oranssin viinin uusi tuleminen on sekin peräisin Georgiasta. Perinteiset kvevris-ruukut on tehty savesta ja vuorattu mehiläisvahalla. Ruukut suljetaan ja haudataan maan alle, mikä takaa luontaisesti tasaisen viileän ympäristön viinin käymiselle ja kehittymiselle. Harvoin näkee yhtä eksoottista viininvalmistusta, katso ja lumoudu vaikka itse: Making Wine in Qvevri. Toinen keskeinen alue, jossa valmistetaan oranssia viiniä, on koillis-Italia ja naapurit Slovenia ja Kroatia. Viime vuosina ilmiö on levinnyt nopeasti ja oranssia viiniä valmistetaankin jo joka puolella maailmaa.

Oma ensikosketukseni oranssiin viiniin tapahtui georgialaisen Pheasant’s Tears -tilan Chinuri-viinin avulla (vuosikerta 2013). Pheasant’s Tears on amerikkalaisen kuvataiteilijan vuonna 2007 Georgiaan perustama viinitila, jossa tuotetaan viinejä alkuperäisillä menetelmillä. Chinuri on heidän kevyin ja raikkain oranssi viininsä (tai amber wine, niin kuin he itse sitä kutsuvat). Mutta jos tämä oli kevyttä kamaa, niin olisipa kiinnostavaa maistaa stydimpää tavaraa. Viini oli samea ja väriltään pikemminkin tumma kulta kuin meripihka. Tymäkässä tuoksussa oli ensialkuun voimakasta yrttisyyttä, jonka alta löytyi myös eksoottista hedelmää. Maultaan viini oli täysin kuiva ja yrttisen kitkerä. Mieleeni tuli lähinnä jokin erikoinen katkera olut. Romanialainen mieheni sen sijaan nyrpisti heti nenäänsä ja totesi, että tämä haisee ihan samalle kuin heidän maassaan tyypillinen käynyt vehnäseos, jota käytetään tuomaan happamuutta keittoihin. Saatte ehkä tästä jotain kuvaa siitä, millainen viini oli kyseessä..? Not my cup of tea.

Lopuksi vielä vinkki, jos joku kuitenkin rohkaistuu ostamaan oranssia viiniä: pullon pohjalla saattaa olla reilu kerros sedimenttiä, joten pulloa pitää käsitellä varoen ettei se sekoitu ja samenna koko viiniä. Nosta pullo pystyasentoon viileään monta tuntia ennen avaamista, avaa sitten pullo liikoja heiluttelematta ja kaada lasiin tai dekantteriin varovasti.

Viinitorstai: Greco di Tufo

viinikupla
February 9, 2017

Greco di Tufo viini

Italia Roomasta alaspäin on minulle tuntematonta vyöhykettä. Matkani saapasmaahan ovat aina suuntautuneet joko pääkaupunkiin tai pohjoisiin osiin. Rooman lisäksi tutuksi ovat tulleet Venetsia, Milano, Bergamo, Verona, Bologna, Padova ja muutamat Toskanan pikkukaupungit. Myös viinien suhteen monet ikisuosikkini löytyvät akselilta Veneto-Piemonte-Toskana. Etelää kohti mentäessä alkaa lyödä tyhjää. Toki opiskeluvuosina tuli osteltua edullisia Puglian ja Sisilian punkkuja. Ne eivät ole jättäneet erityisen positiivista muistijälkeä ja siksi olen (epäreilusti) sivuuttanut tyystin eteläisen Italian viinitarjonnan. Ensimmäinen hapuileva yritykseni tutustua Etelä-Italian klassikoihin on ollut Aglianico, voimakas mutta tyylikäs punaviini. Entäpä sitten valkoiset? Etelä on tunnetumpi puna- kuin valkoviineistään, mutta joitakin poikkeuksiakin löytyy. Kampanian viinialueella valmistetaan nimekkäitä valkoviinejä Greco Bianco- ja Fiano-nimisistä alkuperäislajikkeista. Arvostetuimmat appellaatiot ovat Greco di Tufo DOCG ja Fiano di Avellino DOCG, joista edellinen tulee – yllätys yllätys – Tufon kylän liepeiltä ja jälkimmäinen Avellinosta.

Greco tarkoittaa kreikkalaista, sillä rypäleen oletetaan olevan alun perin Kreikasta. Nykyisellään se kuitenkin kasvaa nimenomaan eteläisessä Italiassa. Parhaat Greco di Tufo -viinit valmistetaan hieman korkeammilla kukkuloilla (~500 metriä) kasvaneista rypäleistä. Kampanian auringon paahteisuutta lieventää hieman korkeampi ilmanala ja korkea päivä- ja yölämpötilan vaihtelu. Se auttaa rypäleitä säilyttämään hapokkuuden muuten kuumissa kasvuolosuhteissa. Greco di Tufo sisältää vähintään 85% Greco-rypälettä, loput voi olla Coda di Volpe di Biancaa.

Nettishoppailin jotain aivan muuta viiniä, kun silmiini osui Pietracupan Greco di Tufo 2015. Kyseessä on yksi alueen kehuttuja tuottajia, jonka viinien sanotaan ikääntyvän hyvin. Tämä yksilö oli nuori, mutta varsin miellyttävä. Siihen on käytetty pelkästään Greco di Biancoa ja kypsytys on tapahtunut kahdeksan kuukauden ajan terästankissa. Väriltään viini oli intensiivisen kullankeltainen. Tuoksu oli lupaavan hedelmäinen, mausteinen ja mineraalinen. Rodukkaasssa viinissä oli ryhdikäs hapokkuus ja runsas hedelmäisyys sekä jotakin omintakeista, jota en osannut sanoittaa. Monien mukaan näissä viineissä maistuu vulkaaninen maaperä. Jotakin suolaisuutta tai mineraalisuutta siis, joka toi hienon säväyksen. Unohdin viinin avattuna jääkaappiin, mutta se ei ollut siitä moksiskaan, vaan oli yhtä nautittava seuraavana iltana. Erinomainen tuttavuus, joka kasvatti kiinnostusta eteläisemmän Italian muita viinejä kohtaan.