Viinitorstai: Alsace

viinikupla
January 5, 2017

 

alsace viinialue

Jos jokin viinialue on helppo ottaa haltuun, niin se on Alsace. Ranskan koillisnurkassa sijaitseva Alsace on kooltaan kompakti: viinejä viljellään kapealla, vain noin satakunta kilometriä pitkällä kaistaleella pohjois-etelä-akselilla Strasbourgista Mulhouseen. Lännessä aluetta rajaa Vosges-vuoristo, joka suojelee viiniviljelyksiä sateilta ja kylmiltä länsituulilta. Alsace kuuluukin Ranskan aurinkoisimpiin seutuihin ja kuiva syksy takaa sen, että rypäleet saavuttavat korkean sokeripitoisuuden. Alsacesta itään on Rein-joki, jonka toisella puolella on samansuuntainen saksalainen viinialue Baden.

Alsacelaisten viinien luokitusjärjestelmä on superhelppo (sanoo hän, joka parhaillaan opiskelee Bordeaux’n luokituksia). On joko perustason Alsace AOC tai Alsace Grand Cru AOC. Kuohuviinit ovat nimeltään Crémant d’Alsace ja ne valmistetaan samppanjamenetelmällä, niin kuin muutkin crémantit. Grand Cru -tason viinitarhoja on viitisenkymmentä, mutta näiden viinien osuus koko tuotannosta on pientä (4%). Alsace on leimallisesti valkoviinialuetta. Tärkeimmät rypälelajikkeet ovat Riesling, Gewürztraminer, Pinot Gris, Pinot Blanc, Sylvaner ja Muscat. Rosé- ja punaviiniä tehdään Pinot Noirista, joka on täällä yleensä niin kevyttä, hedelmäistä ja hailakkaa, että punaviinikin näyttää rosélta. Rypälelajike on aina merkitty pulloon ja tällöin viini on tehty 100% kyseisestä rypäleestä. Myös joitakin sekoiteviinejä löytyy, jolloin etiketissä lukee joko ‘Edelzwicker’, ‘Gentil’ tai tuottajan antama oma nimi. Valtaosa on kuitenkin yhden lajikkeen viinejä.

Perinteisesti Alsacen Rieslingit ovat olleet kuivia ja saksalaiset makeampia. Nyt kun Saksassa kuljetaan kohti yhä kuivempia viinejä, on Alsacessa suunta päinvastainen; yhä useammassa viinissä on aiempaa enemmän jäännössokeria. Saksassa pullojen kyljessä ilmoitetaan yleensä makeustaso, mutta alsacelaisista viineistä ei voi päätellä pullon perusteella, onko kyseessä kuiva vai puolimakea viini ellei tunne kyseisen tuottajan tyyliä. Yleisesti ottaen alsacelaiset valkoviinit ovat täyteläisiä, aromikkaita ja konsentroituneita ja toisinaan väriltäänkin syvän kullankeltaisia (Gewürztraminer, Pinot Gris ja joskus myös Riesling). Gewürztraminerissa ja Muscatissa on hyvin kukkaisen parfyyminen tuoksu. Muistan, että ensimmäisellä Alsace-reissulla kahden päivän maistelun jälkeen pystyin tunnistamaan jälkiruokasorbetistakin Gewürztraminerin, niin erottuva on sen aromimaailma. Alsacelaisissa Gewürztraminereissa on parhaimmillaan riittävästi hapokkuutta niin että kokonaisuus on tasapainoinen ja hienostunut, jollaista en ole löytänyt tuosta rypäleestä tehdyistä viineistä muualta maailmasta. Myös alsacelaiset Pinot Gris’t, varsinkin vähän ikääntyneinä, ovat vertaansa vailla. Ylipäänsä en muista, että olisin koskaan maistanut alsacelaista valkoviiniä, joka olisi ollut pettymys. Olen fani, jos ei vielä tullut selväksi.

alsace viinialue maistelutila

Sen lisäksi, että Alsacesta saa hyviä (ja edullisia!) viinejä, on se myös ihastuttava matkakohde. Alue on kuulunut vuoron perään Saksalle ja Ranskalle, joista jälkimmäiselle taas viime sodasta lähtien. Rakennuskanta ja paikannimistö on hyvin saksalaista, kuten myös perinneruokalajit. Alsacesta löytyy juuri niitä ihania, värikkäitä puuristikkotaloja, joita saksalaiset keskiaikaiset pikkukaupungit ovat pullollaan. Muualla Ranskassa tyyli on hyvin erilaista. Toki vaikkapa Champagnen vanhat pikkukylät ovat viehättäviä, mutta kivitalojen luoma vaikutelma on harmaampi ja karumpi. Alsace tarjoaa silmäkarkkia. Kylät ovat vieri vieressä, joten vaikkapa pyörällä on helppo tehdä retkiä. Tykkään itse majoittua jossakin pittoreskissa pikkukylässä. Pienestä koostaan huolimatta joka kylästä löytyy taatusti loistava ravintola ja kylän viinitiloja voi kierrellä jalkaisin. Majapaikan olen yleensä varannut Gîtes de France -sivuston kautta, jossa tarjolla on B&B-tyyppisiä paikkoja tai huoneistoja. Isommista kaupungeista Colmar on viehättävä ja sijainniltaan keskeinen, pikkukaupungeista Ribeauvillé ehdottomasti turistisin. Strasbourg sijaitsee pohjoisempana, mutta on vierailun arvoinen. Ihastuin Strasbourgiin niin, että voisin muuttaa sinne vaikka heti.

Ensi kesäksi olen suunnitellut automatkaa Pfalziin ja Badeniin. Nyt näitä vanhoja reissukuvia selatessa iski Alsace-ikävä ja kun huomasin, että Kaiserstuhlista on Alsaceen vain tunnin matka, täytynee myös siellä pyörähtää parin päivän verran.

Viinitorstai: Fetească Neagră

viinikupla
December 15, 2016

Romaniasta löytyy koko joukko kotoperäisiä rypälelajikkeita. Punaisten joukossa yksi nousevista tähdistä on Fetească Neagră. Viime vuosina siitä on alettu puuhata kansallista ylpeyttä, jolla Romania viinimaana voisi profiloitua. Aiemmin ns. paremman kategorian viinit olivat sekoitteita, joissa mukana oli tunnettuja ulkomaisia rypälelajikkeita, kuten Cabernet Sauvignonia ja Merlot’a. Ne ovat vielä toistaiseksi maan viljellyimmät punaiset lajikkeet. Mutta nykyään näkee yhä enemmän ja enemmän kunnianhimoisesti tehtyjä 100% Fetească Neagră -viinejä, joilla pyritään karistamaan jokamiehen arkiviinin imago menneisyyteen. Osittain sen hehkutus liittyy trendiin, joka suosii paikallisia lajikkeita. Mitä alkuperäisempi, sitä parempi. Mutta onko niin? Olen maistanut upeita romanialaisia pinot noireja, mutta en vielä yhtään vastaavan tason Fetească Neagrăa.

Mies kävi äskettäin pikaisella työmatkalla Bukarestissa. Pyysin häntä tuomaan tuliaiseksi viiniä, sillä romanialaisten viinien tarjonta oman maan ulkopuolella on onnetonta. Käsimatkatavaroilla matkustava mies joutui shoppailemaan lentokentällä. Hän erehtyi luulemaan, että hyllyissä olevat hinnat on ilmoitettu paikallisella valuutalla ja ihmetteli miten huonoja myynnissä olevien viinien täytyi olla kun ne olivat niin halpoja. “Onko teillä jotain kalliimpia viinejä”, hän kysyi myyjältä, jonka pokka piti hyvin kun hän ryhtyi esittelemään premium-osastoaan. Vasta jälkikäteen mies tajusi kuitista, että oli maksanut kolmesta pullosta 70 euroa eikä 7o leitä (~15 euroa). Se on kuulkaa paljon se, kun puhutaan romanialaisista viineistä. Kotona googletin, että jokaista näistä viineistä olisi saanut ainakin puolet halvemmalla muualta. Että näin erinomainen tax free -diili tuli tehtyä. Mutta ainakin nyt on tilaisuus maistaa laadukkaampia Fetească Neagră -viinejä, joista aiemmat kokemukseni eivät ole mitenkään mieltäylentäviä.

Fetească Neagră on kotoisin Romanian koillisosasta, mutta nykyään lajiketta viljellään kaikkialla maassa kuten myös naapurimaassa Moldovassa. Lajike on sopeutunut maan mannerilmastoon, jossa lämpötilanvaihtelut vuodenaikojen välillä ovat jyrkkiä. Kesät ovat tukahduttavan kuumia ja talvet lumisia. Roomalaisaikana tämä oli valtakunnan perimmäistä kolkkaa, jonne epäsuosioon joutuneet karkotettiin rangaistuksena. Ilmastollisia oloja kun pidettiin epäinhimillisinä (roomalaiset eivät tosin tunteneet Suomea…). Mutta näissä olosuhteissa Fetească Neagră porskuttaa tyytyväisenä. Rypäleiden paksu kuori takaa viiniin runsaan pigmentin ja tanniineja. Hyvin valmistetuilla viineillä onkin kypsymispotentiaalia ainakin kymmenisen vuotta. Aromimaailmasta pitäisi löytyä ainakin luumua, mustikkaa ja pippurisuutta.

Korkkasimme ensimmäiseksi viineistä edullisimman ja ulkonäkönsä puolesta minua eniten epäilyttävän. Castellum Draculan vampyyritematiikalla ratsastava viini on ilmiselvästi tehty pelkästään vientiin. Tunnen romanialaisia sen verran hyvin, että he inhoavat sydämensä pohjasta amerikkalaista Dracula-myyttiä, jota pitävät täysin vääristyneenä hapatuksena omista vampyyritraditioistaan (niistä kirjoitin toisen blogini puolella). Tämännäköinen pullo tuskin olisi myyntimenestys Romaniassa. Mieheni tosin sortui ostamaan sen myyjän suosituksesta. Hän oli myös meistä kahdesta pettyneempi korkeiden odotustensa takia. Dracula-viini olikin lopulta pehmeän mehumaista, juuri sellaista jota mies on kotimaassaan koko ikänsä saanut. Helppoa juotavaa toki ja siksi moni tästä varmasti pitäisikin. Mutta minulle Fetească Neagră ei vieläkään päässyt näyttämään todellisia kynsiään. Lataan omalta osaltani nyt suuret odotukset kaapissa vielä odottavaan Serve-viinitalon lippulaivasekoitteeseen Cuvée Charlotteen. Ainakin Jancis Robinson on sitä ylistänyt. Kyseessä ei tosin ole 100% Fetească Neagră, vaan sen joukossa on Merlot’a ja Cabernet Sauvignonia; rypäleiden sekoitussuhde vaihtelee vuosikerrasta toiseen. Ehkä tämä viini päätyy lasiin joululomien aikana.

Viinitorstai: Glühwein

viinikupla
November 24, 2016

2016-11-24-15-47-03

“Mistä löytäisin suomalaistyylistä glögiä?” huhuili joku äskettäin eräällä saksansuomalaisten foorumilla. Hän sai varsin nopeasti huvittuneita vastauksia, joissa huomautettiin, että glögi on kylläkin kulkeutunut Suomeen keski-Euroopasta. Jo roomalaiset joivat kuumaa, maustettua viiniä. Keskiajalla viinin maustaminen oli kätevä tapa peittää sen virheet, siis parantaa dokabiliteettia. Hehkuviini on yksinkertaisimmillaan punaviiniä, jossa on mausteita ja sokeria maun mukaan. Mitään erityisen vakiintunutta reseptiä ei hehkuviinille ole Saksassa, mutta ainakin neilikkaa, kanelia ja oranssinkuorta tunnutaan käyttävän yleisesti. Suomalainen glögi eroaa hehkuviinistä siinä suhteessa, että se on useimmiten mehupohjaista, jota sitten on täydennetty viinillä tai terävämmällä (saksalaisetkin saattavat muuten juoda hehkuviininsä mit Schuss eli terästettynä). Glögi on myös oman näppituntumani perusteella imelämpää.

Glühwein eli hehkuviini on tolkuttoman suosittu juoma joulun alla. Perinteiset joulumarkkinat ovat avautuneet tällä viikolla (tuomiosunnuntain jälkeen) ja keräävät väkeä jouluun asti, muutamat jopa uudenvuoden yli. Joulumarkkinoita on kirjaimellisesti joka nurkalla, omassa kaupunginosassanikin niitä on kaksi ja keskustassa voi helposti harrastaa joulumarkkinahyppelyä. Suusta suuhun kulkee huhu siitä, missä on parhaat Glühweinit. Varsin moni Hampurissa muuten kehuu virolaisen kojun höögiveiniä Ottensenin joulumarkkinoilla.

Kaupassa 1,5 litran Glühwein-pullo maksaa noin 2,5 euroa. Joulumarkkinoilla parin desin annos Glühweiniä on tavallisesti 3 euroa. Tästä voi päätellä kaksi asiaa. Ensinnäkin hehkuviinin myyjillä on melkoiset katteet ja toisekseen Glühwein tehdään umpisurkeasta viinistä. Siihen käytetään sitä viiniä, mitä halvimmalla saadaan ja mikä ei muuhun tarkoitukseen kelpaa. Ja se ero, mikä eri kojujen Glühweinin välillä on, johtuu siihen käytetystä viinistä. Toiset ovat hankkineet vähän parempaa tavaraa ja se maistuu lopputuloksessa. Pahaa viiniä ei oikein onnistu peittämään edes mausteilla ja sokerilla. Ehkä arvaatkin, että en ole Glühwein-fani. Irvistelin yhden pakollisen mukillisen ihan sitä varten, että sain otettua kuvan blogiin. Mutta loppuvuonna taidan tilata joulumarkkinoilta taas lumumbaa, siis rommilla terästettyä kaakaota. Sillä kivahan markkinoilla on patsastella tunnelmaa imemässä, höyryävä mukillinen kädessä.

Toivoa on kuitenkin näkyvissä minullekin, sillä Saksan viini-instituutti mainosti juuri viinintekijöiden omaa Glühweinia. Tänä vuonna tarjolla on viinitilojen omista viineistään ja omilla mausteyhdistelmillään valmistamia viinejä nyt jo jokaiselta Saksan viinituotantoalueelta. Vähän epäilen, että eksyisivät Hampuriin asti, mutta täytyy katsella Glühwein-kojuja sillä silmällä.

Viinitorstai: Beaujolais nouveau

viinikupla
November 17, 2016

Image result for beaujolais nouveau est arrive

Vuodenkiertoon mahtuu monenlaisia viiniaiheisia juhlia, mutta yksi näkyvimmistä – Suomessakin – on eittämättä Beaujolais nouveau -päivä. Joka vuosi marraskuun kolmantena torstaina vyörytetään markkinoille Beaujolais’n viinialueen uuden sadon viini. Juuri sen nuorempaa tavaraa ei markkinoilta löydy, sillä viini tuodaan myyntiin nopean tuotantoprosessin päätteeksi vain 6-8 viikon kuluttua sadonkorjuusta. Maailmalle päätyy kaikkiaan kolmisenkymmentä miljoonaa pulloa, joista jopa seitsemän miljoonaa Japaniin. Googlettamalla löydät häkellyttäviä kuvia, jossa japanilaiset kirjaimellisesti kylpevät uuden sadon viinissä.

Ranskassa Beaujolais nouveau -päivä on yksi odotettuimmista ja rakastetuimmista vuotuisista juhlista. Le Beaujolais nouveau est arrivé! julistavat ranskalaislehdet ja ihmiset jonottavat keskiyön juhliin, jossa uuden sadon viini korkataaan ensimmäisen kerran. Suomessakin juhlintaan on liitytty jo pitkään, siellä tämän tavan itsekin opin. Saksalaisia sen sijaan ei voisi vähempää kiinnostaa ranskalaisten uuden sadon juhla. Ensimmäisenä marraskuuna tässä maassa juoksin viinikaupasta toiseen Beaujolais’n perässä. Kaikkialla tarjottiin ei-oota. Yhdessä kaupassa jouduin jopa väittelemään siitä, oliko kyseinen päivä marraskuun kolmas torstai vai ei. Lopulta löysin yhden ketjun, jossa tätä harvinaista tavaraa oli myynnissä. Mutta ei enää. Kun tänään toiveikkaana astuin saman liikkeen ovesta sisään ja huhuilin Beaujolais nouveaun perään, sain vastaukseksi pahoittelevat päänpudistukset. Se on kuulema kallistunut niin paljon, että tilaaminen ei kannata. Saksalaiset eivät mitenkään suostuisi maksamaan kymppiä tästä viinistä. (Jotkut ovat, sillä tilastojen perusteella Beaujolais nouveauta viedään Saksaan useita satoja tuhansia pulloja.)

Kiinnostavaa huomata, miten Beaujolais nouveaun suosio aaltoilee. Ilmiö sai alkunsa jo vuosikymmeniä sitten, mutta sitä vietettiin vain paikallisesti Beaujolais’n ja Lyonin baareissa ja bistroissa. Kun innostus levisi Pariisiin, oli vain ajan kysymys, milloin muu maailma seuraisi perässä. Vuonna 1985 lanseerauspäiväksi määrättiin marraskuun kolmas torstai. 80-luvulla Beaujolais-hype oli kuumimmillaan ja myynti kymmenisen miljoonaa pulloa nykyistä suurempaa. Sen jälkeen innostus on laskenut ja joskus markkinoille on päätynyt jopa täysin kelvotonta viiniä. Tuottajat ovat huomanneet, että vaikka Beaujolais nouveau myy vuodesta toiseen, se ei kohenna alueen viinien mainetta jos tuote on kuraa. Siksi moni viinintekijä näkee nykyään vaivaa sen eteen, että myös talon uuden sadon viinit olisivat kelvollisia. Monet eivät silti koske Beaujolais nouveau -viiniin pitkällä tikullakaan ja sitä saatetaan kutsua juomakelvottomaksi (imbuvable). Viini-innostuksen leviäminen Pohjois-Amerikkaan ja Aasiaan takaa kuitenkin laajat markkinat, jotka ovat valmiita maksamaan yhä suurempia summia pelkän hypetyksen vuoksi.

Tunnustan, minäkin olen sitä koulukuntaa, joka juoksee Beaujolais nouveaun perässä, vaikka ei itse viinistä erityisemmin pidäkään. Se on vain kiva traditio. Ja parhaimmillaan, joinakin vuosina, viini voi olla luokkaa “ihan kiva”. Virkistävän erilainen, jota on hauska juoda lasillinen-pari, mutta toista pulloa ei tee mieli hankkia. Miltä se sitten maistuu? Vähän raa’alta, sanoo muistikuvani. Uuden sadon viini on kepeää, kirpakkaa ja marjaista. Tyypillinen Beaujolais nouveaun aromi on banaani, joka kuulema syntyy viinin tekemiseen käytetyn tietynlaisen hiivan sivutuotteena.

 

Viinitorstai: Touriga Nacional

viinikupla
November 10, 2016

Touriga Nacional

Kaapit pursuavat nyt espanjalaisia viinejä, joita hiljattain tilailin. Pari niistä olen jo korkannutkin ja erinomaiseksi havainnut. Mutta kuitenkin käsi hamusi pitkän päivän jälkeen komeron perukoilta niiden espanjalaisten sijaan naapurimaan Portugalin antimia. Kävin Lissabonissa viimeksi viime keväänä ja raahasin pienessä matkalaukussani kotiin kolme viinipulloa. Niistä tämä viimeinen oli vielä jäänyt odottelemaan oikeita aikoja. Muistoille aurinkoisista ajoista on tarvetta erityisesti nyt, kun Hampuri värjöttelee ensilumen keskellä.

Touriga Nacional on Portugalin ylpeys, arvostetuin punainen lajike jota tapaa muualla vain vähäisissä määrin (Australia, Kalifornia). Se on täyteläinen ja kaikin puolin tuhti: on alkoholia, pigmenttiä, tanniineja ja intensiteettiä. Pitkäikäisiksikin näitä viinejä kehutaan ja verrataan monilta ominaisuuksiltaan Cabernet Sauvignoniin. Aromimaailmaan kuuluu luumua, karhunvatukkaa, mustikkaa, yrttejä ja nahkaa sekä orvokkia. Tyypillisimmin Touriga Nacionalia tapaa portviiniin käytettävässä sekoituksessa, mutta nykyään siitä valmistetaan myös laadukkaita, yhden lajikkeen kuivia viinejä, erityisesti Douron ja Dãon alueilla. Edullisia ne eivät ole, sillä Touriga Nacional on onnettoman pienisatoinen lajike. Tosin Portugalin hintatasolla hintava viini on aika eri juttu kuin muualla Euroopassa.

2016-11-09-20-51-41

Quinta da Pedra Altan Touriga Nacional 2010 oli sokko-ostos, jonka poimin myyjän suosituksesta lissabonilaisen viinikaupan hyllyltä. Sanoin haluavani jotain tyylikästä punaviiniä Dourosta, jota en juurikaan tunne. Tämä oli kauppiaan näkemys asiasta. Kun avasin pullon, vastaan tulvi kypsien, tummien marjojen tuoksu ja häivähdys nahkaisuutta. Juuri sitä, mitä rypäleen kuvauksessa luvataankin (paitsi että kukkia olen huono tunnistamaan viinissä…). Viini täytti suun; konsentroitunut maku jäi kielelle pitkään ja tymäkät tanniinit tekivät heti olemassaolonsa tiettäväksi. Alkoholi (14,5%) sai posket hehkumaan pian. Varsinainen talvi-illan viini, sillä pian en enää palellut. Jotenkin jännästi tavoitin portviinimäisyyttä sekä luontaisesti korkean alkoholipitoisuuden että kypsien marjojen tuoman makean vivahteen myötä, vaikka siis täysin kuivasta viinistä olikin kysymys.

Oli kiinnostavaa testata ns. laadukkaampaa, yhden lajikkeen Touriga Nacionalia. Vielä kiinnostavampaa olisi kokeilla samaa viiniä muutaman vuoden päästä ja nähdä, miten se on kehittynyt. Mutta suosikkilistalleni se ei silti kiilannut. Vannon edelleen Alentejon blendien nimeen.