Viinitorstai: Scheurebe

viinikupla
October 27, 2016

Scheurebe

Mikähän tämäkin taas on, tuumin, kun pyysin viime keväänä viinimessuilla maistettavakseni Scheurebeä. Kun nuuhkaisin minulle kaadettua viiniä, olin varma, että lasissani oli Sauvignon Blancia. Niin erottuvan herukkainen oli nenään kantautuva aromi. Mutta loppujen lopuksi tämä viini oli hedelmäisempi, vähähappoisempi ja kesympi kuin hintaluokkansa Sauvignon Blancit. En edelleenkään ole päässyt yli Sauvignon Blanc-assosiaatiostani, sama efekti iskee joka kerta kun saan eteeni Scheurebeä. Täytynee joskus maistella näitä kahta rypälettä rinnakkain, niin eroavaisuudet on helpompi osoittaa.

Scheurebe on jälleen yksi lukuisista saksalaisista risteytyksistä. Sen kehitteli tohtori Georg Scheu vuonna 1916. Toiveissa oli saada Silvanerin ja Rieslingin risteytys, joka toimisi Rheinhessenin hiekkaisessa maaperässä. Mutta loppujen lopuksi risteytykseen Rieslingin rinnalle päätyi jokin mysteerirypäle Silvanerin sijaan. Lopputulos oli onnistunut: hedelmäinen, runsassatoinen, Prädikat-viinien kypsyyden helposti saavuttava ja Rieslingiä säyseämpää hapokkutta tarjoileva rypäle, joka nimettiin kehittäjänsä mukaan Scheurebeksi (kirjaimellisesti se muuten tarkoittaa ujoa köynnöstä..). Rheinhessenin sijaan Scheureben kasvualueeksi vakiintui Pfalz ja Franken. Myös Itävallassa tavataan jonkin verran Scheurebeä, mutta nimellä Sämling 88. Scheureben aromimaailmassa on mustaherukkaa tai sitten verigreippiä, sitruunaa ja toisinaan trooppisia hedelmiä ja hitusen yrttisyyttä. Yleisilme on raikas ja helposti lähestyttävä.

Viime vuosikymmeninä Scheureben kasvuala on hiljalleen vähentynyt sitä mukaa, kun kuivien viinien suosio on kasvanut. Scheurebestä nimittäin tehdään muun muassa Beerenauslese- ja Trockenbeerenauslese-viinejä ja se on usein assosioitu nimenomaan makeaksi viiniksi. Toisaalta monet nimekkäät tuottajat ovat ryhtyneet uudestaan panostamaan Scheurebeen, tällä kertaa sen kuiviin versioihin. Ainakin Müller-Catoir, Pfeffingen ja Lingenfelder Pfalzissa sekä Wirsching Frankenissa tekevät Scheurebestä vakavasti otettavia viinejä. Saksalaisista kaupoista ei itse asiassa kovin helposti löydä muuta kuin kuivaa Scheurebeä. Amerikkalaisissa sommelier-piireissä tuntuu kytevän jopa pienimuotoinen Scheurebe-trendi. Mutta hei, kaikki ammattilaisten villitykset eivät aina päädy kuluttajille asti, joten nähtäväksi jää, onko Scheurebe vielä joskus kaikkien huulilla. Alkosta sitä ei ainakaan toistaiseksi saa.

 

Viinitorstai: Saksan viinialueet pähkinänkuoressa

viinikupla
October 20, 2016

Kuva: Saksan viinitiedotus

Kuukausi saksalaisia viinejä alkaa olla loppusuoralla, joten minulle tuli kiire tarkastella, mitä vielä pitäisi maistella. Siksi laadin lyhykäisen muistilistan Saksan kolmestatoista viinialueesta. Maistelulistaltani puuttuvat vielä pienimmät viinialueet, joiden antimia ei ole erityisen helppoa löytää muuta kuin paikan päältä. Ei siis edes muualta Saksasta. Mutta katsotaan, mitä vielä ehdin kymmenessä päivässä.

Ahr

Pikkuruinen viinialue Bonnin lähellä Moselista pohjoiseen. Ahr on toinen kahdesta alueesta Saksassa, jossa punaisia rypäleitä viljellään valkoisia enemmän. Ahrin Spätburgunderit ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana alkaneet saavuttaa maailmanmainetta. Tunnettuja viinitiloja ovat muun muassa Meyer-Näkel, Jean Stodden ja Nelles.

Baden

Eteläisin ja myös ilmastoltaan lämpimin Saksan viinialueista. Pitkulainen alue alkaa Mannheimin ja Heidelbergin liepeiltä ja jatkuu 400 kilometriä Ranskan rajaa myötäillen aina Sveitsin rajalle asti. Lännessä vuorten takana samansuuntaisesti kulkee Alsace. Baden on määrällisesti kolmanneksi suurin viinintuottaja. Valkoisista lajikkeista eniten viljellään Müller-Thurgauta, Grauburgunderia ja Weißburgunderia. Vasta niiden jälkeen tulee Riesling sekä alueen erikoisuus Gutedel, joka Sveitsissä tunnetaan nimellä Chasselas. Ilmastonsa puolesta Baden on sovelias punaviineille ja jopa kolmasosa viljelyalasta onkin Spätburgunderia. Badenin viineissä on korkeampi alkoholiprosentti ja ne ovat usein tyyliltään tuhdimpia, joskus myös tammitetumpia kuin muualla Saksassa. Tyylikkäimmät badenilaiset tulevat Ortenausta ja Kaiserstuhlista.

Franken

Frankfurtista itään kohti Würzburgia Reinin myötä kiemurteleva Franken on erityisesti valkoviinialue, jonka päälajikkeet ovat Müller-Thurgau, Silvaner ja Bacchus. Hassunmallisiin littanoihin ja leveisiin Bocksbeutel-pulloihin pakatut Frankenin viinit eivät ole mikään vientihitti, mutta parhaiden Silvanereiden intensiteettiin ei kyetä missään muualla. Nimekkäimpiä tuottajia ovat muun muassa Bürgerspital, Juliusspital ja Wirsching.

Hessische Bergstraße

Kartalta katsottuna Hessische Bergstraße on peukalonmuotoinen uloke Badenin pohjoispuolella. Tällä kaikkein pienimmällä viinialueella viljellään eniten Rieslingiä, joka kulutetaan paikallisesti. Yhdelläkään tuottajalla ei ole VDP-sertifikaattia ja suurelle osalle kuluttajista Hessische Bergstraße on nevöhööd.

Mittelrhein

Kapea kaistale Reinin varrella Rheingaun ja Nahen välistä Moselin ohi kohti Ahria. Jyrkillä rinteillä sijaitsevat viinitarhat ovat vaikeahoitoisia ja viinitarhat vähenevät koko ajan. Kaksi kolmaosaa viljelyspinta-alasta on Rieslingiä, pieniä määriä myös Spätburgunderia. Jää maineeltaan auttamatta naapurialueidensa varjoon, vaikka alueelta muutama erinomainen tuottaja löytyykin (esimerkiksi Jost). Mittelrheinin viinejä ei juuri ole saatavilla alueen ulkopuolella.

Mosel

Jos jossakin esiintyy valokuva saksalaiselta viinialueelta, on se mitä suurimmalla todennäköisyydellä Moselista. Tiukasti mutkittelevan Mosel-joen molemmin puolin jyrkästi nousevat kukkulat viinirinteineen tarjoavat huikeita maisemia. Monien mielessä Riesling assosioituu Moseliin ja Mosel Rieslingiin, vaikka nykyään muitakin lajikkeita löytyy enenevissä määrin (jopa punaisia). Moselin Rieslingit ovat kehittyneet kuivempaan suuntaan, mutta yhä valtaosa niistä sijoittuu akselille puolikuiva-makea ja alkoholiprosentti on poikkeuksellisen alhainen. Mosel jakaa mielipiteitä; toiset rakastavat sen runsaan hedelmäistä tyyliä, toiset suosivat Rheingaulle tyypillisempiä narskahtavan hapokkaita ja rutikuivia Rieslingejä. Mosel on niin täynnä huipputuottajia, että niistä on vaikea nimetä vain muutamaa. Viime aikoina olen törmännyt toistuvasti Egon Müllerin nimeen ja se taitaa olla seuraavaksi kokeilulistallani.

Nahe

Samannimisen joen varrelle sijoittuva alue Rheinhessenin ja Moselin välissä on tunnetuin Rieslingistä, vaikka alueella vilejlläänkin monipuolisesti myös muita lajikkeita. Tyylillisesti Nahen Rieslingejä pidetään välimuotona Rheingaun ja Moselin vastaavista. Parhaiden tuottajien joukkoon lukeutuu muun muassa Prinz Salm ja Dönnhoff.

Pfalz

Viljelyalaltaan toiseksi suurin viinialue on käytännössä Alsacen pohjoinen jatke Saksan puolella. Vuoret suojaavat aluetta kylmiltä tuulilta ja sateilta, mistä johtuen Pfalzissa kärsitään ajoittain kuivuudesta. Valkoisista rypäleistä viljellyin on Riesling ja punaisista Dornfelder, mutta lajikkeiden kirjo on laaja ja kansainvälistyvä. Yhä useammin vastaan tulee pfalzilaista Chardonnayta ja Sauvignon Blancia. Punaviinejä alueen tuotannosta on 40% ja erityisesti Spätburgunderit ovat täälläkin maineeltaan nousussa. Tunnettuja tuottajia ovat esimerkiksi Reichsrat von Buhl, Knipser, Müller-Catoir ja Dr. Bürklin-Wolf.

Rheingau

Frankfurtista länteen Reinin pohjoispuolen rinteille sijoittuva alue, joka on Moselin tavoin erityisen tunnettu laadukkaista Rieslingeistä. Riesling varastaakin viljelypinta-alasta melkein 80 prosenttia. Loput on pääosin Spätburgunderia, joista parhaat tulevat Assmannshausin kylästä. Nimekkäiden tuottajien joukkoon kuuluu mm. Schloss Johannisberg, Robert Weil, Schloss Vollrads ja Kloster Eberbach.

Rheinhessen

Frankfurtista länteen Reinin etelä- ja länsipuolelle pääosin tasamaalle levittäytyvä Rhenhessen on Saksan viiniaitta kokonsa ja määriensä puolesta. Rypälelajikkeita viljellään laidasta laitaan, punaisia noin kolmannes. Yleisimmät lajikkeet ovat Riesling ja Donrfelder, mutta jos laatua katsotaan niin erityisesti täällä tuntuu toimivan Weißburgunder ja Spätburgunder. Rheinhessen kärsii vanhasta maineestaan makeahkojen bulkkivalkkareiden tuottajana, mutta laatuviinituotanto kasvaa vauhdilla. Kuumia nimiä ovat esimerkiksi Keller, Stefan Winter ja Philipp Wittmann. Lisää tietoa Rheinhessenistä kaipaavan kannattaa tutustua Viinihullun päiväkirjan tietopakettiin.

Saale-Unstrut

Toinen entisen itä-Saksan puolella sijaitsevista viinialueista ja koko maan pohjoisin laatuviinejä tuottava viinialue. Pääosin valkoisia lajikkeita, eniten Müller-Thurgauta. Erikoisuutena Elbling.

Sachsen

Se toinen niistä itäisen Saksan viinialueista Dresdenin ympäristössä. Kukaan läntisessä Saksassa ei tosin tunne lainkaan Sachsenin tai Saalen viinejä lukuunottamatta Rottkäppchenin halpisskumppaa tai paria marketin bulkkivalkkaria.

Württemberg

Stuttgartin ympäristöön levittäytyvä Badenin naapuriviinialue on Ahrin ohella se toinen, jossa punaviinejä tuotetaan valkkareita enemmän. Württembergin viljellyin lajike on Trollinger, josta valmistetaan makeita, kevyitä punkkuja paikalliseen makuun. Muita punaisia lajikkeita ovat esimerkiksi Lemberger (Blaufränkisch Itävallassa) ja Schwarzriesling (Pinot Meunier). Valkoisista lajkkeista yleisin on Riesling. Württembergiläiset tuntuvat olevan erityisen innokkaita kehittelemään uusia lajikkeita ja uuden polven viinintekijöistä löytyy myös niitä, jotka haluavat panostaa laatuun sen sijaan että vastaisivat paikallisiin makutottumuksiin. Württembergin viininvalmistuksenvolyymit ovat melkoiset, mutta toistaiseksi vientiin päätyy vain pari hassua prosenttia.

Viinitorstai: Kerner

viinikupla
October 6, 2016

Kerner wine

Saksalaiset eivät voi ylpeillä yhtä laajalla kirjolla alkuperäisiä rypälelajikkeita kuin vaikkapa italialaiset, mutta sen sijaan he ovat ahkeria risteyttämään aivan uusia lajikkeita. Yksi 1900-luvun menestyneimmistä risteytyksistä on ollut Kerner, joka on saatu aikaan yhdistämällä Trollinger ja Riesling. Yhdistelmä on ajatuksen tasolla melko outo, mutta lopputulos on selkeästi valkoinen rypäle, joka on hapokas kuin Riesling, helppo kasvattaa vaihtelevissa olosuhteissa ja tuottaa hyvän sadon. Näillä ominaisuuksilla se onkin levinnyt kaikkialle Saksaan ja kokeilunhaluisiin uusiin viinimaihin, kuten Englantiin, Japaniin ja Kanadaan.

Kerner kehiteltiin Württembergissä, mihin risteytyksen pohjana käytetty Trollinger vihjaakin. Sen kehittäjä August Herold ei yllättäen nimennyt uutta lajiketta itsensä mukaan, niin kuin turhamaisilla saksalaisilla on yleensä ollut tapana. Sen sijaan Kerner sai nimensä paikallisen runoilijan mukaan, joka oli tunnettu juomalauluistaan.

Kernerin (rypäleen, ei sen runoilijan) kultakausi oli 1990-luku. Silloin se oli hetken aikaa Saksan kolmanneksi viljellyin lajike. Sittemmin sen viljelyala on pienentynyt, kuten on käynyt myös muille aikanaan hypetetyille uusille lajikkeille. Tätä nykyä Kerneriä tapaa eniten Rheinhessenissä, Pfalzissa ja Württembergissä.

Kotiin hankkimani pullo oli varsinainen vähemmistön vähemmistö, sillä kyseessä oli Kerner Saale-Unstrutin viinialueelta. Pikkuruinen Saale-Unstrut on Euroopan pohjoisin laatuviinialue, jonka viinejä ei näy myynnissä juuri missään muualla. Suuri yleisö tietää alueen tuottajista ainoastaan jättimäisen Sekt-tuottajan Rotkäppchenin, jonka kyykkyskumpat kustantavat pari euroa. Saale-Unstrut ei siis ole varsinaisesti tunnettu laatuviineistään eikä Kerner ole alueen tyypillisimpiä rypäleitä. Joten hutihan tämä hankintani oli. Osuuskunta Freyburgin Kerner Kabinett 2014 oli lasissa hailakan oljenkeltainen, nenässä lupaavan intensiivinen, raikas ja hedelmäinen, mutta suussa niin kevyt, että tuntui kuin olisi kulautellut pelkkää sitrusvettä. Tässäpä viini, joka ei maistu yhtään miltään. Tilannetta oli pakko tasapainottaa avaamalla oikein öljyinen Grauburgunder.

Tiedän, että tämä ei ollut edustavin otos Kerneristä, jota olen maistellut aiemmin viinimessuilla. Parhaimmat yksilöt löytyvät etelämmästä, erityisesti Frankenista. Ikääntymispotentiaaliakin kuulema löytyy. Ei siltikään lukeudu lempirypäleisiini.

Viinitorstai: Viognier

viinikupla
September 22, 2016

Viognier

Tänään on syyspäiväntasaus, jolloin viimeistään syksy on virallisesti täällä. Anglosaksisessa maailmassa syyskuun ensimmäinen maanantai on Labo(u)r Day, jolloin juhlitaan kesän päättymistä. Perinteisesti sen jälkeen ei enää ole ollut sopivaa pukeutua valkoisiin ja myös viinin väri on vaihdettu valkoisesta punaiseen. Facebook-päivityksissäkin fiilistellään villasukkia ja punaviiniä. Moni tuntuu mieltävän valkoviinin kesäjuomaksi eikä nauti sitä talvella. Mutta itse olen viime vuosina suosinut ehkä hitusen enemmän valkoisia kuin punaisia, joten en missään nimessä hylkää valkoviiniä talvellakaan. Sen verran sentään syksyn tulo vaikuttaa, että en himoitse kaikkein raikkaimpia ja kepeimpiä valkkareita. Vinho verdet jätän suosiolla kesään. Riesling maistuu läpi vuoden. Mutta muilta osin valkoviineissä miellyttää syyspimeillä täyteläisempi ja kypsemmän hedelmäinen profiili.

Ilahduin, kun viinikaupan poistohyllyllä vastaan tuli ranskalainen Viognier. Vaikka Viognier onkin alkujaan peräisin etelä-Ranskasta, ei ranskalaisia Viognier-valkkareita kävele vastaan kovin helposti. Muutama vuosikymmen sitten Viognieria viljeltiin vain Rhônessa ja sielläkin olemattoman vähän. Viognier on kuitenkin kokenut renessanssin 1990-luvulta lähtien ja levinnyt muualle eteläiseen Ranskaan, Italiaan ja kaikkialle uuteen maailmaan. Lajike ei ole mikään kaikkein helpoimmin viljeltävä. Se vaatii paljon aurinkoa kypsyäkseen, mutta liian kuuma ilmasto tuhoaa vähäisen hapokkuuden ja tekee lopputuloksesta liian alkoholipitoisen. Tyylikkäimmillään Viognier on tietenkin kotialueellaan Rhônessa sekä alueilla, joissa auringon paahteisuuttaa tasapainottaa vuorten tai merivirtojen tuoma viileämpi ilma. Saksalaisissa viinikaupoissa törmää tavallisimmin eteläafrikkalaiseen Viognieriin, Alkossa puolestaan eteläamerikkalaisiin, mutta en ole tähän mennessä ollut kovin vakuuttunut uuden maailman Viognereista.

Viognier-rypäleestä tuotetaan täyteläisiä, hedelmäisiä ja parfyymisia viinejä. Tyypillistä on korkea alkoholipitoisuus ja matalahkot hapot. Tuoksu- ja makuprofiilista löytyy eksoottisia hedelmiä, kukkaisuutta, myskiä ja mausteisuutta, joskus yrttisyyttäkin. Tyyli voi vaihdella kepeämmästä hyvinkin voimakkaaseen ja täyteläiseen riippuen siitä, onko viini tammitettua vai ei. Viognier esiintyy hyvin usein muiden rypäleiden, Ranskassa Marsannen, Roussannen tai Rollon kanssa sekoitettuna, muualla myös Chardonnayn kaverina. Mutta myös punaviineissä saattaa esiintyä pienissä määrin Viognieria tuomassa hedelmäisyyttä ja kukkaisuutta. Esimerkiksi Côte-Rôtie on punainen appellaatio, joka sallii jopa 20% Viognierin lisäämisen Syrahiin.

Condreau ja Château Grillet ovat Ranskan ainoat appellaatiot, joihin sallitaan vain Viognieria. Mutta ne ovat hinnoiltaan jotain muuta kuin arkiviini. Tämä käsiini osunut ranskis oli IGP-viini Pays d’Ocin alueelta. Kullankeltainen väri ja eksoottinen, erottuva tuoksu on tyypillistä Viognieria. Kympin hinnalla tämä oli erinomainen ostos ja kivaa vaihtelua tavallisesti nauttimieni hapokkaiden ja mineraalisten valkoviinien tilalle.

Viinitorstai: Alentejo

viinikupla
September 15, 2016

2014-03-15-14-43-21

Todennäköisesti tietämykseni portugalilaisista viineistä rajoittuisi jotakuinkin Quinta das Setencostasiin ja kumppaneihin Alkon hyllyltä, ellei hyvä ystäväni olisi muutama vuosi sitten muuttanut Lissaboniin. Sen jälkeen olen vieraillut maassa useasti ja päässyt paikallisten viinien makuun. Eteeni on joka kerta katettu talon isännän ja emännän lempiviinejä, joista useaan olen ihastunut itsekin. Yksi suurimmista ihastuksistani oli Carmim Reguengos Garrafeira dos Socíos Tinto 2004, jonka saimme heiltä tuliaisiksi. Seuraavalla visiitilläni halusinkin sitten vierailla alueella, josta tuo viini oli peräisin ja niin teimme viikonloppureissun Alentejoon. Portugali on näppärän kompakti maa, minnekään ei ole valtavan pitkä matka. Lissabonista Evoraan oli vain puolentoista tunnin pyrähdys.

Alentejo sijaitsee Lissabonista katsottuna kaakossa, maan sisäosissa. Etelässä alue rajoittuu Algarveen. Täällä vallitsee selvästi mannerilmasto. Maasto on karumpaa ja päivälämpötilat nousivat paahteisiin lukemiin jo maaliskuussa. Monsarazin pikkukaupungin valkeaksi kalkitut talot toivat mieleen Espanjan ja lähellä naapurimaan rajaa se onkin. Alue kattaa maantieteellisesti kolmanneksen Portugalista ja siellä tuotetaan peräti puolet koko maan viineistä. Viinin ohella erityisen merkittävää taloudellisesti on korkkipuiden kasvattaminen. Tästä syystä on muuten lähes mahdotonta löytää portugalilainen viini, jossa ei ole luonnonkorkkia.

Alentejossa tehdään ennen kaikkea tuhteja ja täyteläisiä mutta pehmeitä punaviinejä, joissa maistuu aurinko. Alue on perinteisesti ollut tunnettu edullisista ja helposti lähestyttävistä viineistä, joita ovat tuottaneet osuuskunnat. Viime aikoina yhä useampi pienempi tuottaja on kerännyt ylistystä laatuviineillään ja uusia tiloja on ilmaantunut kuin sieniä sateella (vuosien 1995 ja 2010 välillä tuottajien määrä kasvoi 45:stä 260:een). Olen kuullut sanottavan, että Alentejo tarjoaa tällä hetkellä parasta hinta-laatusuhdetta Euroopassa. Se on vielä maineeltaan Douron varjossa ja loistaviin yksilöihin pääsee käsiksi pikkurahalla. Eniten viljeltävät lajikkeet ovat paikallisia: Aragonez (eli Tempranillo), Castelao, Trincadeira ja Touriga Nacional. Mutta myös Cabernet Sauvignon ja Syrah löytävät enenevissä määrin tiensä sekoitukseen. Viineissä on ihastuttavaa rustiikkisuutta ja parhaimmillaan ne ovat moniulotteisia ja silkkisiä.

Viinien lisäksi Alentejo valloitti paikan sydämessäni herkullisilla ruoka-annoksillaan, jotka päihittivät kirkkaasti Lissabonin antimet. Yövyimme sekä Evorassa että Monsarazissa, joita molempia voin lämpimästi suositella. Monsaraz on Espanjan rajan tuntumassa sijaitseva pikkuruinen keskiaikainen kylä, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Kukkulan laelta on upeat näkymät ympäröiviin laaksoihin. Vieressä on Euroopan suurin tekojärvi Alqueva sekä Portugalin kilpailija Stonehengelle, Herdade de Xerez. Evora puolestaan on UNESCOn maailmanperintökohteiden joukkoon kelpuutettu roomalaisaikainen kaupunki. Muistan karanneeni siellä illalla lasilliselle kaupungin omaa tuotantoa eli Cartuxaa, jonka olin jo aiemmin erinomaiseksi todennut. Lapsemme oli tuolloin puolivuotias, joten pitkät illalliset ja viinitilareissut piti skipata. Paluumatkalla pysähdyimme kuitenkin Perâ-Graven tilalla maistelukierroksella. Kyseinen tilan viinit tekivät kautta linjan niin suuren vaikutuksen, että tila ansaitsee vielä joskus aivan oman esittelyn. Ostimme viemisiä kotiin ja sen lisäksi laatikkoviinin piknikille. Oli muuten paras laatikkoviini ikinä.

Alkon valikoima on Alentejon punaviinien osalta kapea, mutta kokeilemisen arvoinen on vaikkapa Esporão Reserva. Itse taidan napata mukaan klassikko-osastolta Mouchãon kun se seuraavan kerran tulee vastaan. Ja uusi ja perusteellisempi vierailu Alentejoon on ehdottomasti otettava agendalle.