Viinitorstai: Chenin blanc

2016-05-11 19.55.56-2

Loiren laaksosta kotoisin oleva Chenin blanc on menettänyt jalansijaa kotimaassaan Ranskassa, mutta toisaalta raivannut tiensä uuden maailman vakiorypäleiden joukkoon. Etelä-Afrikassa se on tätä nykyä yleisin rypälelajike ja sen viljelyala on kaksinkertainen Ranskaan nähden. Chenin blanc taipuu moneen. Loiren perinteiset versiot siitä ovat makeita viinejä, jotka ovat äärimmäisen pitkäikäisiä. Rypäleet kerätään myöhään, kun niihin on jo muodostunut jalohometta, mikä tiivistää rypäleen sokeripitoisuutta ja tuo viiniin intensiivisiä makuvivahteita. Samalla metodilla valmistetaan muun muassa Saksan makeat Rieslingit (Beerenauslese ja Trockenbeerenauslese), Sauternes ja Tokaji.

Chenin blancit on kuitenkin suurelle yleisölle tuttu kuivana, hapokkaana ja hedelmäisenä viininä. Kuivia versioita valmistetaan myös Loiressa, tunnetuimpina alueina Savennières, Jasnières ja Anjou. Myös Loiren kuohuviinien (Crémant de Loire) pohjana on yleensä Chenin blanc. Alkosta ei löydy mitään muuta esimerkkiä Loiren Chenin blanceista kuin yksi ainoa kuiva Vouvray-kuohuviini, joka kylläkin on erinomainen yksilö. Uuden maailman chenin blancit ovat lähes poikkeuksetta kuivia viinejä. Rypäleelle tunnusomainen hapokkuus säilyy kuumassakin ilmastossa ja lisäksi Chenin blanc tuottaa suuren sadon. Se onkin maineeltaan edullinen peruspöytäviini, jota ei pidetä erityisen kiinnostavana.

Olen utelias testailemaan tällaisia ei-niin-maineikkaita rypälelajikkeita, niin kuin äskettäin Pinot blancia (tuon postauksen jälkeen olen maistanut myös loistavaa itävaltalaista ja moselilaista Weissburgunderia). Chenin blancin makuprofiilissa kiinnosti sen erilaisuus näiden viileän ilmaston valkkareihin nähden, joita yleensä tulee juotua. Rypäle tarjoaa sitrusta ja trooppisia hedelmiä: ananasta, mangoa, passionhedelmää, jopa hunajaisuutta – mutta kuitenkin tiukkaa hapokkuutta. Kuulostaa cocktaililta, jonka mielelläni tilaisin, joten miksi en myös viiniä.

Ostin ensin eteläafrikkalaisen tuottajan Delheimin alle kymmenen euron hintaisen perus-Cheninin. Mies avasi sen iltana, jolloin olin juuri sairastunut ja kaikki mitä suuhuni pistin maistui vain ja ainoastaan pippurille. Senkin läpi aistin, että tässähän on kiva viini. Joten menin eräänä päivänä ostamaan toisenkin testipullon, mutta myyjä ylipuhui minut ostamaan saman tuottajan kunnianhimoisemman Chenin blanc-kokeilun, jolla oli hintaakin jo lähes kymppi enemmän. Delheim Family Chenin Blanc 2013 on kahdelta eri Stellenboschin tarhalla kasvatetuista rypäleistä tehty viini, joka on käynyt vain villihiivojen voimalla ja levännyt sen jälkeen hiivasakan päällä uudessa ranskalaisessa tammitynnyrissä. Kuvauksen perusteella sen pitäisi tuoda hienostunutta tammen aromia, mutta oma kokemukseni hienostuneisuudesta oli kuin tammitynnyrillä olisi lyöty päähän. Tässä viinissä oli selkeästi yritystä ja tuoksussa oli jännää villiyttä, joka lienee hiivan päällä kypsymisen vaikutusta. Silti nämä käymisen ja varsinkin tammikypsytyksen aromit hukuttivat alleen hedelmäisyyden. Tammi tuntui suorastaan poltteena suussa. Näistä kahdesta tykkäsin ehdottomasti enemmän siitä edullisemmasta, raikkaampaa ja hedelmäisempää tyyliä edustavasta versiosta. Jos pidät tammittamattomasta Chardonnaysta, niin saatat hyvinkin pitää myös tästä.

Viinitorstai: Brangelinan rosé

2016-05-05 16.14.54-2

Brad Pitt ja Angelina Jolie ovat jo vuosia olleet Hollywoodin supertähtipariskunta, Brangelina. Monien elokuviensa, kuuden(!) lapsen katraansa ja Angelinan ihmisoikeuskampanjoiden ohella heillä on ollut aikaa hankkia vielä yksi harrastus: viinintekeminen. Vuonna 2008 he ostivat Provencessa sijaitsevan Château Miravalin, palkkasivat sinne ykkösluokan viinintekijä Marc Perrinin ja ryhtyivät pohjustamaan ensimmäistä omaa viiniänsä. Ensimmäinen Miraval Rosé, jonka takana lukivat tärkeät sanat “bottled by Jolie-Pitt and Perrin” oli vuosikertaa 2012. Myyntiin tullut 6000 pullon erä vietiin käsistä viidessä tunnissa. Viinin kysyntä on edelleen sen verran kovaa, että joissakin kaupoissa on jonotuslista uuden vuosikerran ilmestyessä. Ja jo viime vuonna Kiinan markkinoille ilmaantui myyntiin väärennettyä Miravalia. Kova kysyntä on varmasti arvattu jo etukäteen, sillä Miraval hinnoiteltiin alusta alkaen varsin korkeaksi ollakseen roséviini. Luksusfiilistä haetaan myös ulkoasulla, erikoinen pullo muistuttaa tiettyjä samppanjamerkkejä. Pelkästään pullon muoto nostaa varmasti hintaa, sillä se vaatii enemmän varastointi- ja kuljetustilaa kuin tavallinen pullomalli.

Hollywood-viinille olisi helppo kohauttaa olkapäitään, mutta arvostelut osoittavat, että Miravalin kohdalla ei ole kyse mistään turhasta julkkistempauksesta. Wine Spectator listasi Miravalin vuonna 2013 kuluneen vuoden 100 parhaimman viinin joukkoon, ainoana roséena. Se tuntuu siis olevan vakavasti otettava roséviini. Eikä pelkästään hintansa puolesta. Miraval siis kiinnosti minua lähtökohtaisesti ja kun se tuli vastaan satunnaisessa viinikaupassa viime viikolla, nappasin mukaani pullon vuosikertaa 2014.

2016-05-05 16.18.42

Miraval Rosé on tehty tyypillisistä Provencen punaisista rypäleistä: Grenachesta, Cinsaultista, Syrahista ja Rollesta. Väri on kaunis, hailakan vaaleanpunainen. Sekä nenässä että kielellä on punaisia marjoja, etenkin mansikkaa. Kuivassa viinissä on melko paljon hapokkuutta ja se tuntuu hyvin tasapainoiselta. Jälkimaku on pitkä. Viini ei vaikuttanut ihan niin raikkaalta ja marjaiselta kuin olin odottanut, joten voi olla, että kaksi vuotta on ollut sille liian pitkä elinikä, roséviinithän pitäisi nauttia mahdollisimman nuorina. Vika voi olla myös makuaistissani, olen koko viikon potenut jotain angiinantapaista. En siis rohkene ottaa selkeää kantaa puoleen tai toiseen. Oliko tämä hyvä viini? Oli. Ostaisinko uudestaan? En tällä hinnalla (16,90 euroa) saati sitten Alkon hinnalla (24,50 euroa). Erinomaisia roséviinejä löytyy tästä maasta kympilläkin.

Trivia: Château Miravalissa on aikojen saatossa ollut monenlaisia kuuluisia vieraita. Kerrotaan, että 1200-luvulla keskiajan nimekkäimpiin teologeihin lukeutunut Tuomas Akvinolainen vietti siellä useita päiviä. 1900-luvun loppupuolella Miravaliin on puolestaan kytkeytynyt musiikin isoja nimiä. Pink Floyd levytti osan albumiaan Miravalin tilalle rakennetussa studiossa vuonna 1979 ja myös AC/DC, Sting ja Muse ovat viettäneet aikaa siellä.

Viinitorstai: kuohuvaa Englannista

Nyetimber

Mitä tulee mieleen yhdistelmästä britit ja kuohuviini? No tietenkin James Bond, joka on kovasti Bollingerin perään. Mutta brittien oma kuohuviinituotanto on jäänyt monilta pimentoon. Eikä ihmekään, sillä englantilainen laatuviini on verrattain tuore ilmiö ja toisekseen britit juovat suurimman osan omista viineistään itse. En esimerkiksi ole onnistunut bongaamaan yhdestäkään saksalaisesta kaupasta brittikuohareita. Alko on kunnostautunut siinä suhteessa, valikoimasta löytyy kolme eri tuotetta.

Englannissa on itse asiassa viljelty ja tehty viiniä roomalaisajasta asti, mutta 1800-luvulla vapaakauppasopimus teki oman viinintuotannon kannattamattomaksi. Sotavuodet katkaisivat kokonaan 2000-vuotisen viininvalmistusperinteen. Uudelleen se käynnistyi vasta 1960-luvulla yksittäisen viinipioneerin kokeilujen myötä ja lähti sittemmin räjähdysmäiseen kasvuun. Tuoreimpien tilastojen mukaan maassa toimi vuonna 2013 135 viinitilaa, jotka tuottivat 6.3 miljoonaa pulloa viiniä. Yleisimmin viljellyt lajikkeet ovat Chardonnay ja Pinot Noir.

Suurimmaksi osaksi maassa tuotetaan kuohuviiniä ja juuri ne ovatkin niittäneet kansainvälistä mainetta. Käännekohta englantilaiselle viinialalle oli eurooppalaisten kuohuviinien sokkotasting vuonna 2004, jolloin englantilaiset kuohuviinit kiilasivat kymmenen parhaan joukkoon syrjäyttäen monta samppanjaa. Sama on toistunut sen jälkeen useita kertoja. Viimeksi viime viikolla englantilaiset päihittivät samppanjan Pariisin tastingissa kahdessa kategoriassa kolmesta – ja siinä kolmannessakin tuli tasapeli. Nyetimberin Blanc de Blancs esimerkiksi jätti taakseen niinkin nimekkään samppanjan kuin Billecart-Salmon Grand Cru. Sokkotestien tulokset kertovat, että saarivaltioiden kuohuviinit ovat tyylillisesti niin lähellä samppanjaa, että asiantuntijatkin erehtyvät alkuperän arvioimisessa.

Miksi juuri englantilaiset kuohuviinit sitten muistuttavat niin paljon samppanjaa? Valmistusmetodi on tietenkin sama perinteinen samppanjamenetelmä. Myös rypälelajikkeet ovat samoja. Mutta myös monet laatucavat tehdään samalla menetelmällä ja samoista rypäleistä eivätkä ne silti ole samanlaisia kuin samppanja. Oleellista on myös maaperä ja ilmasto. Eteläisen Englannin viinitilat sijaitsevat suurin piirtein samoilla leveysasteilla kuin Champagne (vain hitusen pohjoisempana). Viiniköynnökset on istutettu etelänpuoleisille rinteille kalkkiseen maaperään, joka muistuttaa Champagnea. Ilmastonmuutos on johtanut siihen, että viimeisten vuosikymmenien aikana koleahko ja sateinen saarivaltio onkin ollut otollisempi paikka viinien kasvattamiselle. Myös Champagnessa kamppaillaan joinakin kylmempinä vuosina liian raaoiksi jääneiden rypäleiden kanssa, mutta 2000-luvulla siellä on ollut harvinaisen paljon hyviä vuosikertoja. Englannissa kuulema kymmenestä vuodesta vain kaksi on ideaalisia rypäleiden kypsyyden kannalta, neljä keskivertoa ja neljä surkeaa.

Saarivaltion kuohuvien kirkkain tähti on tällä hetkellä Sussexissa sijaitseva Nyetimber, joka todellakin tuli ensimmäiselle sijalle äskettäisessä Pariisin kuohuviinitastingissa. Olin käymässä Lontoossa kolme viikkoa sitten WSET-tentin vuoksi ja jo etukäteen olin päättänyt, että tentin jälkeen etsin käsiini englantilaista kuohuviiniä. Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010 oli sattumanvaraisesti valikoitu viini satunnaisesta myymälästä ja pullon avattuani totesin sen erittäin miellyttäväksi yllätykseksi. Viini uhkui raikkautta, vihreää omenaa, hapokkuutta ja paahteisuutta. Sen jälkeen tekee todellakin mieli tutustua paremmin maan kuohuviinitarjontaan. Hintaa pullolla oli hiukan päälle 30 puntaa eli samppanjan hinnoissa liikutaan.

Lopuksi vielä kiinnostava trivia: Champagnessakin uskotaan jo englantilaisten viinien potentiaaliin. Taittinger on ensimmäinen samppanjatalo, joka on ostanut maata Kentistä ja alkaa tuottaa siellä omia kuohuviaan.

 

Viinitorstai: Weissburgunder vs. Pinot blanc

Pinot blanc

Kaksintaistelu! Pinot-perheen vaalein jäsen tunnetaan Ranskassa nimellä Pinot Blanc, Saksassa Weissburgunder ja Italiassa Pinot Bianco. Pinot Blanc on kotoisin Ranskasta ja se assosioidaan yleisimmin Alsaceen, vaikka sitä itse asiassa viljellään enemmän Saksassa. Saksalaiset myös vaikuttavat arvostavan tätä rypälelajiketta enemmän kuin elsassilaiset, jolle Pinot blanc on peruspena, arkiviinien harmaa työhevonen.

Pinot Blanc on hiljaisessa harmittomuudessaan valkoviini, joka sopii kaikille. Se on hentoarominen ja matalahappoinen, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän ja monen ruoan kylkeen sopivan. Jean Geilerin Pinot Blanc onkin itse asiassa minulle jonkinlainen turvaviini, jonka poimin hyllyltä mukaan jos en kaipaa uusia seikkailuita tai vahvoja makukokemuksia. Tälläkin kertaa hamuilin Malbec-ostoksilla mukaani sitä yhden pullollisen (vuosikerta 2014). Siinä vaiheessa myyjä piti palopuheen Geilin Weissburgunderin upeudesta, joten sujautin senkin kassiin (vuosikerta 2015). Nyt päätin avata ne rinta rinnan testatakseni, onko rheinhesseniläinen ja elsassilainen Pinot blanc samasta puusta veistetty. Viinitorstai, mikä ihana tekosyy!

Saksalainen versio on lasissa aavistuksen ranskalaista hailakamman värinen. Molempien tuoksu on hento, mutta saksalaisen hitusen erottuvampi: kypsiä eksoottisia hedelmiä ja aavistus kukkaisuutta. Saksalaisen maistuu vähän hapokkaammalta, mitä oletin jo ennakkoon. Viini on tosin vuoden nuorempaa, joten hapokkuus voi korostua senkin vuoksi enemmän. Hapot ovat joka tapauksessa molemmissa maltilliset. Saksalaisessa versiossa on kirpsakan ananaksinen jälkimaku, ranskalainen tuntuu mineraalisemmalta. Kumpikaan ei jätä trooppisista hedelmistä ja kukkaisuudesta huolimatta lainkaan makeaa vaikutelmaa, toisin kuin parfyymisten viinien kuningatar Gewürztraminer.

Pinot blanc ja Weissburgunder ovat sisarukset, joihin on tarttunut vain hieman asuinpaikan paikallisväriä, mutta suvun tunnusmerkit säilyvät selkeästi. Suosittelen molempia, jos haluat valkoviinin, joka ei hypi silmille. Arkiviinien parhaimmistoa noin kuuden euron hintaluokassaan.