Ja pappi sai taas viiniä juodakseen

Taattua lööppikamaa ovat jutut, joissa saadaan linkitettyä toisiinsa kirkko ja alkoholi tai seksi, mieluiten kaikki. Taannoin Iltalehti yritti tehdä kohujutun piispojen viinaostoksista. Paljastukset olivat sitä luokkaa, että piispa oli hankkinut maltillisen määrän kohtuuhintaista viiniä edustustilaisuuksiin. Uuh. Suomalaisilla on poikkeuksellisen neuroottinen suhde alkoholiin, mutta aivan erityisesti se korostuu uskonnollisissa yhteyksissä. On itsestäänselvyys, että valtiollisissa edustustilaisuuksissa tarjoillaan alkoholia, mutta kun sama tapahtuu kirkollisessa kontekstissa, toiminta onkin paheksuttavaa. Harva tulee ajatelleeksi, että alkoholikielteisyys ei ole sisäänrakennettua kristinuskoon. Pikemminkin päinvastoin. Raamattu on syntynyt viininviljelyskulttuurissa, joten viini virtaa sen sivuilla vuolaasti. Reformaattorimme Martti Luther ei hänkään todellakaan sylkenyt lasiin. 1700-luvulla suomalaiset pappilat olivat sivistyksen ja edistyksen suunnannäyttäjiä, joissa hallittiin eurooppalaiset juomatavat. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa vasta 1800-luvulla. Yhtäältä oli lestadiolainen herätys Lapissa. Lestadius puuttui aivan aiheellisesti poromiesten juopottelukulttuuriin, joka ajoi perheitä ahdinkoon. Lappi raitistui ja lestadiolaisuuteen pesiytyi pysyvästi alkoholikammo. Toisaalta oli sekulaari raittiusliike, joka sai jalansijaa ympäri Suomea ja vaikutti osaltaan syntymässä olleen suomalaiskansallisen luonteen määrittelyyn. Kansalliseen kuvastoon ilmestyi Turmiolan Tommi ja alettiin puhua suomalaisen kansan olemuksellisesta yhteensopimattomuudesta alkoholin kanssa. Raittiusliike ja kirkko löysivät toisistaan liittolaiset. Ihannesuomalainen oli raitis, työteliäs, isänmaallinen ja jumalaapelkäävä.

Pietistisen herätyksen ja raittiusliikkeen perintö elää edelleen. Yhä edelleen kuulee väitteitä, että suomalainen on jotenkin geneettisesti taipuvainen holtittomaan kännäilyyn. Ken pulloon tarttuu, on langennut syntiin, sillä peli on jo menetetty. Viinan piru on saanut vallan. Tämä on osasyy alkoholipolitiikkaamme, joka perustuu holhoamiseen.

On ollut virkistävää asua maassa, jossa alkoholiin ei liity sipinää, supinaa, salailua ja paheksuntaa. Saksassa viini ja olut ovat elintarvikkeita, myös kirkossa. Kuohuviinillä kilistellään aina kun on aihetta juhlaan ja juhliahan riittää seurakunnan puitteissa. Kölnissä pöytään kannetaan oluttynnyri, josta pieniin laseihin valutetaan kölschiä. Eteläisessä Saksassa paikallisilla kirkoilla voi olla omat viinitarhat ja omaa virallista kirkkoviiniä, jota ylpeydellä tarjoillaan vieraille. Hampurissa korkeamman profiilin kirkolliset kutsuvierastilaisuudet järjestetään katedraalissa, jossa ohjelma jatkuu kirkonmenojen jälkeen cocktailtilaisuudella kirkon sivulaivassa ja takaosassa. Kenenkään mielestä paikan pyhyys ei siitä kärsi eikä kukaan ole poistunut kontaten.

Suomessa tällainen on vielä silkkaa utopiaa, vaikka aina löytyy niitä, jotka yrittävät muuttaa asenteita. Alppilan kirkko Helsingissä on ollut brunsseineen sun muineen edelläkävijä uudenlaisessa kirkollisessa toimintakulttuurissa. Siellä haluttiin viime vuonna järjestää viini- ja virsi-ilta. Kyseinen konsepti on viinistä ja virsistä pitävän ystäväporukan alkuunpanema ja sittemmin ympäri Suomea yksityiskoteihin levinnyt illanviettotapa. Mutta kirkkoon sitä ei voida tuoda. Ei vaikka tilaisuudella oli kirkkoherran siunaus. Kirkolla olisi nimittäin pitänyt olla anniskeluoikeudet, jos veisaamaan kokoontuvat ihmiset olisivat nyyttikestihengessä halunneet nauttia lasillisen viiniä.