Viinitorstai: valkoviiniä Kroatiasta

viinikupla
September 8, 2016


Kroatialainen viini on kuulema nouseva trendi. Näin olen lukenut joistakin artikkeleista. Mutta tuo trendi antaa vielä odottaa itseään. Kroatialaiset viinit eivät ole mitenkään laajasti saatavilla vielä. Hampurissa niitä ei itse asiassa ole tullut vastaan missään muualla kuin kauppahallissa sijaitsevassa pienessä viinipuodissa, jonka omistaja sattuu olemaan kroatialainen.

Kroatialla on pitkät perinteet viininviljelyssä, jonka maahan ilmeisesti toivat kreikkalaiset ja foinikialaiset. Kukoistuskausi oli 1800-luku ja 1900-luvun alku, jolloin Kroatia oli Euroopassa merkittävä viinintuottaja. Nykyään viininviljelysalaa on vain noin kolmannes niistä ajoista, mutta viinien laatu kohenee jatkuvasti. Maan erikoisuus on runsas kotoperäisten lajikkeiden määrä, joista monet selvisivät Euroopan viiniköynnöksiä rajusti tuhonneelta phylloxera-vitsaukselta. Suurin osa niistä ei kasva missään muualla, mutta yksi maailmanmaineeseen matkannut kroatialainen rypälelajike kuitenkin löytyy: Zinfandel. Se tuotiin Amerikkaan Italiasta, jossa rypäle tunnetaan nimellä Primitivo. Mutta Italiaan se kulkeutui parisensataa vuotta sitten Kroatiasta.

Vuoristo halkaisee pitkittäisen maan ilmastollisesti kahtia. Sisämaassa on mannerilmasto kun taas rannikkoseutu on välimerellistä. Tunnetuimmat viinialueet ovat rannikon Istria ja Dalmatia. Sisämaassa tuotetaan melkein pelkästään valkoviiniä, erityisesti Welschriesling-rypäleestä. Rannikkokin on valkoviinivoittoista, mutta etenkin Dalmatiassa tuotetaan myös punaviinejä.


Alkukesästä ostin kroatialaiselta viinikauppiaalta kokeiltavaksi Istrian ylpeyttä, Malvazija Istarska -rypäleestä tehtyä valkoviiniä. Myöhemmin huomasin, että juuri samainen Veraldan Malvazija on myös Alkon valikoiman ainoa kroatialainen valkoviini. Tämä viini ei ollut mieleenpainuva; hedelmäinen mutta lattea. Tänään pistäydyin ohikulkumatkalla kauppahallissa ja päätin kokeilla jotain muutakin Kroatian antimista. Päädyin nyt dalmatialaisen Zlatanin Posip-rypäleestä tehtyyn luomuvalkkariin. Tämä viini oli huomattavasti mielenkiintoisempi. Väriltään se on syvän kullankeltainen. Tuoksu on hyvin aromaattinen, sitruksen ja kivihedelmien ohella sitä dominoi kitkerä yrttisyys ja muskottipähkinä. Viini suorastaan räjähtää suussa. Sitruksinen hapokkuus vaihtuu kuivattujen hedelmiksi ja viini jättää kielelle pitkän, joskin kitkerän jälkimaun. Posip-rypäleestä kuulema usein tehdään makeita jälkiruokaviinejä ja voin hyvin kuvitella sen soveltuvan niihin erinomaisesti. Tämän kuivan viinin suhteen minun sen sijaan piti arpoa pitkään, että pidänkö siitä ylipäänsä vai en. Loppujen lopuksi kallistuin hitusen negatiivisen puolelle, sillä kaikesta yllätyksellisyydestään huolimatta kokonaisuus tuntui hitusen tunkkaiselta. Olen raikkaiden ja rapsakoiden valkoviinien ystävä, mutta nämä kaksi sekä liikkeessä maistamani Welschriesling jättivät vaikutelman, että raikkaus ei ole kroatialaisten valkoviinien näkyvin tuntomerkki. Olen toki maistanut vain edullisemman kategorian viinejä, joten ensivaikutelmani voi pettää. Minua saa kernaasti tulla tutustuttamaan laadukkaampiin kroatialaisiin.

Voiko halpa samppanja olla hyvää?

viinikupla
September 4, 2016

edullinen samppanja Michel Furdyna
Muutettuani Saksaan olin alkuun haltioissani ruokakauppojen skumppatarjonnasta. Lähikaupan edullisin samppanja maksoi 13 euroa! Lidl ja Aldi pistivät vielä paremmaksi, heidän halpissamppanjaansa varten piti kaivaa kuvettaan vain 11,50 euron edestä. Miten se edes on mahdollista? Ainahan toitotetaan, että samppanjan valmistaminen on kallista ja se näkyy hinnassa. Avataanpa ensin, että mikä samppanjassa maksaa.

Samppanjaa tuotetaan vain Champagnessa, mikä on maantieteellisesti varsin pieni alue. Kuka tahansa ei voi ryhtyä viljelemään viiniä Champagnessa pelkästään jo siitäkin syystä, että maata on hankala ostaa. Kova kysyntä pitää rypäleiden hinnan korkeana. Samppanjan valmistusmenetelmä sisältää useita työvaiheita. Kuplat syntyvät hitaasti pullossa toisen käymisen myötä, jonka jälkeen pulloja käännellään vähitellen alassuin, jotta hiivasakka saadaan lopulta poistettua. No, samppanjamenetelmä itsessään ei ole se kallein yksityiskohta, valmistetaanhan edullisia cavojakin samalla tavalla. Sen sijaan samppanjan pitkä kypsytysaika, minimissään 15 kuukautta mutta käytännössä usein pitempään tarkoittaa, että käytettävissä on oltava paljon soveliasta kellaritilaa. Tuottajan rahat ovat siis pitkään kiinni kellarissa myyntiin pääsyä odottelevissa tuotteissa. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä hintoja nostaa korkealaatuinen imago ja yksittäisen brändin markkinointipanostus. Se, että vaikkapa Moët & Chandonin vuosikerraton vakiosamppanja on kaksi kertaa kalliimpaa kuin naapuritarhan tuntemattoman viljelijätuottajan vastaava tuote, ei tarkoita, että Moët & Chandon olisi tuplasti parempaa. Mutta se on markkinajätti, jonka brändi tunnetaan kaikkialla maailmassa ja siksi siitä ollaan valmiita maksamaan.

Eivät tunnettujen merkkien samppanjat toki huonoja ole, vaikkeivat välttämättä erityisesti säväytäkään peruslinjaston tuotteillaan. Itse pidän kovasti vaikkapa Bollingerista. Yksi suuria suosikkejani on Charles Heidsieck, joka kai jo lukeutuu nimekkäämpien samppanjoiden joukkoon. Ainakin se on ollut viime vuosina niin kovassa nosteessa, että eräs hampurilainen viinikauppa nosti sen hintaa yhtäkkiä lähes 50%. Rahalla saa loistavaa samppanjaa, mutta paras hinta-laatusuhde tulee vastaan pienempien tuottajien samppanjoissa. Niiden hinnassa ei ole tunnettuuslisää. Lisäksi niihin liittyy löytämisen riemu. Haittapuolena on se, että jos kerran on löytänyt jonkin loistavan ja edullisen tuntemattoman merkin samppanjan, niin sitä ei saa juuri muualta kuin paikan päältä.

edullinen samppanja Louis Nouvelot
Entä sitten ne halpismarkettien alle 15 euron samppanjat (Discount-Champagner)? Onko niistä mihinkään? Aika ajoin saksalaisissa lehdissä julkaistaan artikkeleita, joissa arvioidaan halpissamppanjoita ja lopputuloksena on, että kyllä vain osa niistä päihittää kalliimmat merkkisamppanjat. Eipä ole kyllä minun kohdalleni osunut helmiä. Muutaman testauksen jälkeen olen heittänyt hanskat tiskiin ja todennut, että kehnosta samppanjasta ei kannata maksaa edes sitä kolmeatoista euroa. Tuossa hintaluokassa ei realistisesti voikaan kuvitella saavansa laatua. Näihin edullisimpiin samppanjan nimellä myytäviin kuohujuomiin käytetään heikompilaatuisia rypäleitä ja jopa kolmannesta puristuskierroksesta saatua mehua. Ja niitä ei taatusti kypsytetä yhtään pitempään kuin on välttämätöntä. Silti halvinkaan samppanja ei varsinaisesti ole halpaa. Tässä artikkelissa haastatellun samppanjatalon edustajan mukaan tuottaja ei voi myydä samppanjaa alle 11 euron hinnalla jäämättä tappiolle. Jokin siis mättää, jos ruokakaupassa samppanjapullon saa tätäkin halvemmalla kaikkien tuotantokustannusten, verojen ja katteiden jälkeen. Silti Britanniassa ennen Brexitiä samppanjan hintakilpailu sen kuin kiihtyi. Halvimmillaan Tesco myi samppanjapulloa 7,5 punnan hintaan.

Omien mieltymysteni perusteella olen todennut vedenjakajaksi noin parinkympin hinnan – Saksassa siis. Alle kahdenkympin samppanja saattaa tuurilla olla hitti, mutta useammin huti. Yli kahdenkympin hintakategoriassa asetelma on ennemmin toisin päin. Paikan päällä Champagnessa seikkaillessa on toki suurempi mahdollisuus löytää huippuedullisia helmiä. Toisaalta sama pätee kaikkiin viinialueisiin; suoraan tuottajalta ostettuna hinnasta puuttuu muutaman välikäden katteet. Yksi viime aikojen hyväksi todetuista ja myös nettikaupan kautta saatavilla olevista on Michel Furdynan Brut Reserve. Champagnessa käydessäni ostan usein mukaan Henri Giraudin Esprit de Giraudia ja Pierre Petersin Blanc de Blancsia, joita molempia on löytänyt suunnilleen 25 euron hinnalla. Reimsiläisestä viinikaupasta bongattu André Clouet Grande Réserve Blanc de Noirs oli 18 eurolla todellinen löytö. Hyvä hinta-laatusuhde sillä on vielä Alkossakin. Tätä kirjoittaessani korkkasin kuvassa näkyvän Louis Nouvelotin Sapphire Brutin, jonka toiveikkaana ostin äskettäin ruokakaupasta. 13 euroa puolikkaasta pullosta kuulosti hyvältä, mutta ei liian hyvältä. Tällä kertaa en pettynyt. Mutta tämä ei ollutkaan ihan keskivertoruokakauppa, sillä samppanjahyllyltä löytyi myös Krugia sun muuta, valmiiksi viilennettynä.

Viinitorstai: roséviiniä Saksasta

viinikupla
August 25, 2016


Pilkkakirveillä oli tapana sanoa, että saksalainen punaviini on onnetonta ja punaiset rypäleet on parasta käyttää roséviiniin. Pohjoisten punkkujen laatu on sittemmin ottanut huiman tuottavuusloikan ja punaisia lajikkeita on istutettu innostuksella lisää ja lisää. Äskettäin tällaiselle skeptikollekin osui vastaan itkettävän hyvä Spätburgunder. Tulen jatkossa paneutumaan teemaan enemmän, mutta jo tässä vaiheessa on huomautettava, että laatu maksaa. Alle kympin saksalaisiin punkkuihin ei kannata koskeakaan. Keskihintaisista löytyy ihan ok -laatua, mutta ne itkettävän hyvät punkut ovatkin oikeasti tosi kalliita. Roséviinien kanssa tätä ongelmaa ei ole. En itse asiassa ole tainnut kertaakaan pettyä ostamaani saksalaiseen roséen, olipa sen hinta mitä hyvänsä. Punch Drink Magazine julistikin hetki sitten, että parhaat roséviinit tulevat Saksasta ja Itävallasta ja ostan väitteen täysin.

Rosén suosio kasvaa kaikkialla, myös Saksassa. Satunnaisista uutisartikkeleista poimimani infon perusteella kymmenisen prosenttia Saksassa myydystä viinistä on roséviiniä ja siitä puolet kotimaista tuotantoa. Tarkempia tietoja rosén tuotannosta Saksasta en onnistunut kaivamaan, Saksan viini-instituutin tilastoissa ei roséviinejä ole eritelty. Näppituntumalla sanoisin kuitenkin, että marketeissa myytävä edullisimman kategorian rosé on tyypillisimmin valmistettu Portugieser-tai Dornfelder- rypäleistä ja on peräisin Pfalzista, Badenista tai Rheinhessenistä (vaikka kaikilla Saksan viinialueilla valmistetaankin roséviiniä). Sanan rosé tilalla voi esiintyä myös “Weissherbst”, joka tarkoittaa yhdestä rypälelajikkeesta valmistettua pinkkiä viiniä, jonka täytyy täyttää alueen laatuviiniluokitus. Saksalaisten roséviinien väri voi alueesta ja rypäleestä riippuen vaihdella hailakasta syvään lämpimään pinkkiin, joka muistuttaa tällöin jo kovasti hailakoimpia punaviinejä.

Muutama viikko sitten hamstrasin vakkariviinikauppani alesta muutamia pulloja, joiden joukossa oli myös yksi Rheingaun rosé. Muut viinit on tullut jo korkattua, mutta rosé on jäänyt jääkaappiin odottamaan parempia aikoja. Hampurin elokuu on muistuttanut ikävästi syksyä. Puuskittainen tuuli ja kalseat sadekuurot pakottivat välillä jo takin tiiviisti päälle. Mutta sitten tuli taas kesä! Yhtäkkiä lämpötila humahti kolmeenkymppiin ja oli taas tilausta kesäiselle roséviinille. Se on juuri oikea juoma varhain pimenevään iltaan parvekkeella, kun leuto tuuli tuo illuusion siitä, että oltaisiin jossain paljon etelämmässä.

Viinitila Leitzin Eins Zwei Dry -rosé on tehty Pinot noirista. Sen väri on kauniin hailakan sipulinkuoren vaaleanpunertava, mikä tuo mieleen provencelaiset vastineensa. Keskivoimakkaassa tuoksussa on kirpakkaa marjaisuutta, joista pidän viileämmän ilmaston pinkeissä viineissä. Kuivan, raikkaan ja hapokkaan viinin makuprofiilissa on vadelman lisäksi raparperia – itse asiassa värinsäkin puolesta tämä viini tuo mieleen saksalaisten rakastaman raparperischorlen (mehun ja vissyn sekoituksen). Ihan kiva kesäviini, joskaan ei aivan parhaimmistoa. 9,95 euron hintalappu on tässä maassa kotimaisten roséviinien kohdalla jo hyvinkin keskihintainen ostos.

Samppanjamaailman suuret leskirouvat

viinikupla
August 22, 2016

2015-08-25 12.31.34

“Keltainen leski” on yksi tunnetuimmista samppanjamerkeistä Suomessa. Sillä viitataan Veuve Clicquot’n, siis Clicquot’n lesken, keltaetikettisiin pulloihin. 27-vuotiaana leskeksi jäänyt Barbe-Nicole Clicquot-Ponsardin otti monien järkytykseksi edesmenneensä miehensä samppanjatalon johdon vuonna 1805 ja nosti taloudellisissa vaikeuksissa painivan yrityksen maailmanmaineeseen. Naisilla oli tuohon aikaan rajalliset mahdollisuudet toimia liike-elämässä. Naimattomat naiset olivat isänsä ja naimisissa olevat miehensä holhousvallassa eikä heillä ollut mahdollisuutta omaan pankkitiliin ja sitä kautta vaikkapa työntekijöiden palkanmaksuun. Ainoastaan lesket olivat vapaita miehisestä holhousvallasta ja saattoivat ottaa ohjat käsiinsä, jos tahtoa siihen oli.

Historiankirjoihin Madame Clicquot on jäänyt sekä Ranskan ensimmäisenä liikenaisena että samppanjan menetelmien ja brändäämisen kehittäjänä. Hänen nimiinsä on laitettu muun muassa rosésamppanjan keksiminen, nykyisenmallisen samppanjapullon kehitteleminen sekä samppanjanvalmistukselle yhä nykyään käytössä olevan sakanpoistomenetelmän innovoiminen. Tanssitus tarkoittaa samppanjapullojen asettelemista alassuin ja niiden kääntämistä säännöllisesti kunnes kaikki hiivasakka on valunut pohjalle ja se voidaan poistaa helposti. Clicquot päätti sahata keittiönpöytään pyöreät reiät ja voilà: maailman ensimmäinen tanssituspöytä oli syntynyt! Madame Clicquot onnistui myös hankkimaan johtoaseman Venäjän samppanjamarkkinoilla.

Seuraavan samppanjalesken vuoro tuli vuonna 1858, kun Jeanne-Alexandrine Melin Pommeryn aviomies kuoli. Lesken haltuun päätynyt samppanjatalo sai nimekseen Veuve Pommery. Tätä nykyä tosin talon nimi on Vranken Pommery. Madame Pommeryn ansioihin kuuluu brut-samppanjatyylin määrätietoinen kehittäminen, minkä hän tiesi olevan valtti Englannin markkinoilla. Vähitellen kuivat samppanjat syrjäyttivät siihenastisen makean trendin kaikkialla. Madame Pommeryn panostus markkinointiin näkyy tuloksissa; hänen astuessaan talon johtoon oli vuosituotanto 45000 pulloa ja kuolinvuonnaan 1890 peräti 2,25 miljoonaa pulloa.

Kolmas tunnettu samppanjaleski on Lily Bollinger, joka nousi talon johtoon vuonna 1941. Hänen kerrotaan pitäneen pullojaan niin tarkasti silmällä, että sodan tiimellyksessä hän nukkuikin samppanjakellarissa. Myös Bollingerin leskellä oli hyvä bisnesvainu ja hän onnistui kaksinkertaistamaan talon tuotannon, jonka vienti myös laajeni hänen aikanaan kolmeen eri maanosaan. Lily Bollingerilta on jäänyt elämään kuuluisa mietelause, joka oli vastaus kysymykseen “milloin juot samppanjaa?”:

Juon samppanjaa ainoastaan kun olen onnellinen ja kun olen surullinen. Joskus juon sitä ollessani yksin. Kun minulla on seuraa, pidän sitä välttämättömänä. Siemailen sitä, jos minulla ei ole nälkä ja juon sitä silloin kun on. Muuten en koske juomaan – paitsi jos olen janoinen.

Leskirouvia löytyy myös muidenkin merkkien takaa, tunnetuimpina Laurent-Perrier ja Roederer. Veuve Clicquot’n menestystarinan myötä leskirouvista tuli itse asiassa markkinointikikka. Muutkin talot halusivat mainostaa itseään leski-sanalla, johon ajateltiin liittyvän jokin jännittävä sankaritarina ja siksi etiketteihin nostettiin joskus monen sukupolven takaisia leskiä, joskus täysin kuvitteellisia. Ironisinta samppanjaleskien historiassa on se, että vaikka he itse olivat tienraivaajia ranskalaisten naisten asemalle liike-elämässä, he eivät itse luottaneet muihin naisiin yrityksiään kehittäessään ja niiden tulevaisuutta suunnitellessaan. Clicquot’n ja Pommeryn tyttäret eivät perineet äitiensä bisnestä.

Viinitorstai: Albariño


Viinien maailma on niin laaja, että helposti jämähtää omalle mukavuusalueelleen. Minun kohdallani se tarkoittaa Ranskaa, Italiaa ja saksalaisia valkkareita. Ja Portugalia, jossa matkaan säännöllisesti. Katvealueita on vaikka kuinka, mutta yksi suurimmista niistä on Espanja, josta on tullut maisteltua lähinnä vain cavaa ja random-Tempranilloja. On aika alkaa ottaa haltuun Euroopan kolmanneksi suurinta viinintuottajamaata! Päätin lähteä liikkeelle semihelposti Galiciaan kuuluvan DO-viinialueen Rias Baixasin Albariñolla, jonka arvelin olevan samantyylistä kuin rajantakaiset portugalilaiset Alvarinhot (Vinho Verdestä kirjoitinkin vähän aikaa sitten).

Albariño on aromikas rypäle, joka on paksun kuorensa johdosta sopeutunut hyvin luoteis-Espanjassa sijaitsevan Galician sateiseen ja muuta maata viileämpään ilmastoon. Rypäleestä saadaan raikkaita ja hapokkaita viinejä, joissa on korkeahko alkoholiprosentti ja sitruksinen ja mineraalinen makuprofiili. Sen merellinen suolaisuus on kuin tehty kalaruoille, joita tässä osassa maata paljon syödäänkin. Albariño on sen verran suosittu rypäle, että se on vallannut peräti 90% Rias Baixasin viljelyalasta. Rypäleestä tehdyt viinit ovat pitkäikäisempiä kuin monet muut espanjalaiset valkoviinit. Tyyli voi olla kepeähkö tai sitten tuhdimpi tammikypsytetty. Espanjasta Albariño on levinnyt uuteen maailmaan ja sitä viljellään vähäisissä määrin Kaliforniassa, Oregonissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Pistin muuten merkille Uncorked-sarjaa katsoessa, että Master Sommelier -kokelaat vähän väliä veikkailivat maistamaansa viiniä Albariñoksi. Ainakin se todistaa, että rypäle on amerikkalaisissa viinipiireissä tuttu, vaikka ei kuulema enää niin trendikäs.

Suuntasin löytöretkelle toiseen Hampurin kahdesta suuresta espanjalaisesta tukkuhenkisestä supermarketista. Tässä marketissa oli painopiste viineissä, joita löytyi kattavasti maan eri viinialueilta, joskin pääasiallisesti tunnetuimpia brändejä (jos kerran espanjalaisiin viineihin tottumatonkin tunnisti niin monta merkkiä…). Parempilaatuisia valkoviinejä ei ollut kovinkaan paljon ja harvojen Albariñojen joukosta päädyin nappaamaan mukaan Arousan osuuskunnan tuottaman Paco & Lolan tuoreimman vuosikerran (2015). Viini osoittautui miellyttävän rapsakaksi ja hedelmäiseksi: omenaa, sitrusta ja mineraalisuutta reippaalla hapokkuudella. Eikä yhtään haitannut, että etiketin kuosi mätsäsi polka dot -mekkooni. Jälkeenpäin huomasin, että Paco & Lolaa myydään myös Alkossa, jossa se maksaa kaksinkertaisesti sen, mitä täällä. Kympin hinnalla tämä oli mainio valkkari, mutta kahdellakympillä odottaisin jo enemmän vau-efektiä.