Viiniaiheisia leffoja

viinikupla
May 23, 2016

Mitä viininörtti tekee iltaisin? Juo tietenkin viiniä ja lukee viinikirjallisuutta sekä katsoo viinin ympärillä pyöriviä elokuvia. No, oikeasti taloudessamme on tuijotettu viime aikoina enemmän Breaking Badia, Better Call Saulia ja Fargoa, mutta miehen ollessa työmatkalla olen usein vaihtanut viinilinjalle.

Ensimmäinen näkemäni viiniä käsittelevä leffa, joka myös aloitti koko genren suosion ja samalla äkillisen maailmanlaajuisen Pinot noir -buumin, oli Sideways (2004). Se on Kalifornian viinialueille sijoittuva road movie, joka kertoo kahden keski-ikäisen ystävyksen pidennetystä polttariretkestä. Miles haluaa kirjailijaksi, suhtautuu viineihin intohimoisesti, vihaa Merlota ja rakastaa Pinot noiria. Jack on henkisesti keskenkasvuinen hurmuri, joka ei pääse eroon naistenmiehen roolistaan edes häiden kynnyksellä. Tästä indie-elokuvasta kasvoi suuri hitti. Se on sekä hauska että liikuttava. Olen nähnyt Sidewaysin ainakin kolmesti ja voisin hyvin katsoa sen vielä uudestaan.

Bottle Shock (2008) on Sidewaysin ohella ainoa vastaan tullut viineihin keskittynyt fiktioelokuva. Se kuvaa viinintekijöitä 70-luvun Kaliforniassa, joka tuolloin oli aivan mitättömyys maailman viinikartalla. Kertomus huipentuu kuuluisaan Pariisin sokkotastingiin vuonna 1976, jossa kalifornialaiset viinit päihittivät ranskalaiset kilpakumppaninsa, kaikkien suureksi tyrmistykseksi. Tämäkin elokuva on sekoitus draamaa ja komediaa, mutta viini on vielä enemmän sen keskiössä kuin Sidewaysissa. Ei ehkä maailmankaikkeuden vaikuttavin elokuva, mutta hei, Alan Rickman on mukana!

Somm on Jason Wisen ohjaama dokumentti neljästä sommelierista, jotka valmistautuvat haastavaan Master Sommelier -kokeeseen. Himoitun tittelin saadakseen pitää läpäistä kolme osiota: teoriakoe, joka kattaa koko maailman viinit, palvelutesti sekä kuuden viinin sokkomaistelu, jossa pitää kyetä arvioimaan viinin rakenne, aromit, rypälelajike, valmistusmaa, -alue ja vuosikerta. Neljä kokelasta hajoilevat vuorotellen paineiden alla. Dokumentti osoittautui sen verran hitiksi, että sille tehtailtiin jo jatko-osa. Somm: Into the Bottle (2015) on aivan erilainen dokumentti kuin edeltäjänsä. Se on puolitoistatuntinen infopläjäys viineistä, joita esittelevät sommelierit ja viinintekijät.

A Year in Burgundy (2013) on David Kennardin dokumentti, jossa seurataan seitsemän burgundilaisen viinintekijäperheen vuotta keväästä talveen ja viinien matkaa viljelmiltä pulloon ja pöytään. Ihastuttavan intohimoiset ranskalaiset nuuhkivat maata käsissään. Suosikkini oli erään erityisen modernin viinitilan omistaja, joka julisti, että ei tämä viinintekeminen mitään taidetta ole. Pitää vain seurata tiukasti rutiineja ja mittarin lukemia, siitä kaikki on kiinni. Vähän myöhemmin hän pukeutuu kokovartalokumipukuun voidakseen murskata rypäleitä omin jaloin, sillä siten niihin saa “paremman tuntuman”. Ja lopuksi hän kertoo, miten viimeisten parin-kolmen vuoden aikana hän on löytänyt uudenlaisen otteen viineistään. Aivan yhtä romantikko kuin muutkin. Tämä dokumentti oli kerrassaan hurmaava. Vuotta myöhemmin ilmestyi A Year in Champagne, jonka rakenne on samanlainen, mutta jonka tunnelmasta en pitänyt yhtä paljon. Pian ensi-iltaan tulee kolmaskin osa, A Year in Port.

Bonuksena vielä uusi tv-sarja, joka on saanut innoituksensa Somm-elokuvasta. Loppusyksystä alkanut Uncorked esittelee kuuden sommelierin matkaa kohti Master Sommelier -koetta. Kuuden 44-minuuttisen jakson aikana päähenkilöihin tutustuu paremmin kuin lyhyessä elokuvassa. Uncorked on tositeeveetä, jossa painonpudottajien, saariseikkailijoiden tai vaimonetsijöiden sijaan seurataan tenttiin valmistautuvia opiskelijoita, lisäksi välissä on tietoiskuja viineistä. Boooring, sanoisi joku, mutta minä kahlasin kaikki jaksot läpi vaikka en yleensä mikään tositeeveefani olekaan.

 

Viinitorstai: Châteauneuf-du-Pape

viinikupla
May 19, 2016

2016-05-16 20.39.47-1

Muistelen, että ensimmäinen ns. parempi punaviini, jota olen maistanut, oli Châteauneuf-du-Pape. Sain sen lahjaksi joltain laatutietoisemmalta ystävältäni (jonka taloudessa myös ansaittiin ihan oikeaa palkkaa). Noina opiskelun alkuvuosina kun en itse olisi ikinä hankkinut yli 10 euron hintaista viiniä. Eikun hetkinen, silloinhan elettiin muutenkin vielä markka-aikaa… Joka tapauksessa tuo viini jätti lähtemättömän jäljen. Seuraavan kerran törmäsin siihen road tripillä Ranskassa. Maistoimme burgundilaisen viinitilan tuotteita, mutta sen englantilainen omistaja teki myös yhtä Châteauneuf-du-Pape -punkkuakin, johon ihastuimme burgundilaisia enemmän. Omistaja vähän pyöritteli silmiään sille, että ostimme Burgundista mukaan Rhônen viiniä, mutta selitys on yksinkertainen: Burgundin punaviinit ovat aloittelijalle paljon vaikeammin lähestyttäviä. Monet niistä ovat heti lanseeraamisensa jälkeen vielä liian kireitä ja nuoria juotavaksi. Muistan miten hapokkaiden burgundilaisten viinien maistelukierros sai melkeinpä mahan kiertymään. Châteauneuf-du-Pape on aivan toisentyyppinen. Englanniksi sanottaisiin, että sillä on hyvä “drinkability”, suomeksi näen joskus puhuttavan dokabiliteetistä (vaikka sana ei omaan suuhuni istukaan).

Châteauneuf-du-Pape on eteläisen Rhônen tunnetuin laatuviini. Se on peräisin samannimisestä kylästä Orangen ja Avignonin välissä, joka suomeksi tarkoittaa kirjaimellisesti “paavin uusi linna”. Sillä viitataan alueen historiaan: 1300-luvulla paavinistuin siirrettiin Roomasta Avignoniin. Paavien kesäpaikka oli lähikylässä, siellä “paavin uudessa linnassa”. Monet Avignonin paaveista olivat kiinnostuneita viineistä ja kehittivät viininviljelystä alueella. 1300-luvulla alueen viinejä kutsuttiinkin “paavin viiniksi”. No, aikanaan paavinistuin palautettiin takaisin Roomaan ja kilpailevat paavit nujerrettiin, mutta etelä-Rhônen paavillinen maine jäi. Châteauneuf-du-Pape oli kuuluisa laatuviineistään jo 1600-luvulla.

2016-05-16 20.45.30

Punainen Châteauneuf-du-Pape on cuvée, siis eri rypäleiden sekoitus. Säädökset sallivat kaikkiaan 18 alueella kasvavan rypäleen käyttämisen, mutta päärypäle on Grenache. Sen määrä sekoituksessa vaihtelee vuosikerrasta ja viinitilasta toiseen, usein tukena on mm. Syrah, Mourvedre ja Cinsault. Grenache on rypäle, josta vaikkapa Espanjassa tehdään paljon roséviiniä, mutta Ranskassa sen parhaimmat ilmentymät ovat juuri eteläisen Rhônen punaviineissä. Châteauneuf-du-Pape on voimakas, täyteläinen, hyvin hedelmäinen ja marjainen, silkkinen viini, jolla on korkea alkoholiprosentti (vähintään 12,5% mutta joskus jopa lähemmäs 16%!). Se on herkullista juotavaa jo nuorena, toisin kuin monet muut huippuviinit. Alueella tuotetaan myös valkoviiniä, mutta se on hyvin pieni osa tuotannosta.

Kaivoin kaapista miehen toissajouluna lahjaksi antaman Chapoutierin La Bernardinen vuosikertaa 2010. Sen tuoksussa oli kypsiä hedelmiä, kirsikkaa, luumua, vadelmaa ja samalla yrttisyyttä ja hiven maamaisuutta. Viini suorastaan suli suussa, sen tanniinit ja hapot olivat pehmeän silkkisiä. Eittämättä erinomainen viini, kelpo meditointikamaa. Mutta mutta, huomaan viinimakuni kehittyneen ajan myötä niin, että kaipaan nykyään viiniltä jo hivenen enemmän kulmikkuutta, jotta olisin aivan pähkinöinä sen edessä.

Viiniopintoja verkossa

viinikupla
May 16, 2016

2016-04-22 13.46.02-1

Oletko joskus hurahtanut totaalisesti harrastukseesi? Tuttavapiirissäni on esimerkiksi vannoutuneita juoksijoita. Heille ei riitä, että he käyvät hölkkäämässä silloin tällöin, vaan he haluavat kehittyä. Niinpä he asettavat tavoitteita, treenaavat maratoneille ja lukevat juoksukirjallisuutta. Minulle on käynyt niin viinin kanssa. Halu oppia lisää kasvoi sen verran suureksi, että pelkät viininjuonti ja satunnaisten nettiartikkeleiden lukeminen ei enää riittänyt. Päätin siksi suorittaa viinikurssin.

Euroopassa tunnetuin, kansainvälisesti tunnustettuja viinikursseja järjestävä taho on Wine & Spirits Education Trust (WSET). Sen keskusorganisaatio on Lontoossa, mutta järjestön kursseja on tarjolla ympäri maailmaa yli 60 maassa. Suomessa ainoat WSET-kursseja järjestävät instituutiot ovat Viinikoulu Haaga ja Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Kursseja on neljää tasoa yhden päivän mittaisesta peruskurssista aina noin vuoden kestävään viinidiplomiin asti. Näistä viimeisin on edellytys, jos haluaa aloittaa maailman arvostetuimman viinialan tutkinnon eli Master of Winen (MW) suorittamisen. Mikään WSET-kursseista ei itsessään pätevöitä mihinkään ammattiin, mutta varsinkin kolmos- ja nelostason kursseilla valtaosa opiskelijoista on jo töissä viinialalla ja hankkii kurssien kautta lisäpätevyyttä.

Koin omaavani riittävät perustiedot, että saatoin skipata ykköstason kurssin ja ryhdyin etsiskelemään WSET 2-kurssin tarjoajia Saksasta. WSET:n nettisivuilta voi hakea maanosittain ja maittain opetusta tarjoavia paikkoja. Minua lähin lähiopetusmahdollisuus oli tarjolla Berliinissä, kurssin kesto oli kolme päivää. Kurssin suolainen hinta yhdistettynä siihen, että opetus annetaan vain saksaksi, ei houkutellut. Niinpä päätin sen sijaan kirjautua online-kurssille. Se maksoi vain alle puolet Berliinissä pidetystä kurssista ja opiskeluaika oli jaettu viidelle viikolle. Lopuksi tosin täytyi käydä tekemässä loppukoe paikan päällä Lontoon oppilaitoksessa. Lontooseen lentää Hampurista sen verran edullisesti ja käyn siellä muutenkin vuosittain, että se tuntui vain mukavalta syyltä maisemanvaihdokseen.

Ilmoittautumisen ja maksun jälkeen kurssikirja saapui pian postissa. Luin kirjan läpi ennen kurssin alkua. Kurssi oli jaettu viiden viikon jaksoihin. Jokaiselle viikolle oli verkko-oppimisalustalla tiettyjä tehtäviä, jotka sai tehdä omassa aikataulussa. Suositus oli, että tehtäviin käytettäisiin noin 10 tuntia viikossa. Tehtäviin kuului muun muassa viinipullojen etikettien lataamista alustalle ja niiden analysoimista, rypäleprofiilien kirjoittamista sekä tietenkin maistelumuistiinpanot. Kullekin viikolle oli määrätty tietty viinityyli, jota piti maistaa. Jokaisesta täytettiin muistiinpanot kurssimateliaarien mukana tulleen maistelukortin avulla. Sen kanssa harjoiteltiin ensin viinin värin arvioimista, sitten tuoksun ominaisuuksia ja intensiivisyyttä, makua (makeus, hapot, tanniinit, aromimaailma, jälkimaku) ja lopuksi arvioitiin, oliko viini laadukas. Maisteltavat viinit piti hankkia itse ohjeiden perusteella. Kaikki kurssilaiset eivät siis suinkaan maistaneet samoja viinejä, mutta kaikki maistoivat kuitenkin samoja viinityyppejä (esim. aromikas valkoviini, tammitettu uuden maailman Chardonnay, kevyt punaviini, voimakas vanhan maailman punaviini, uuden maailman Pinot noir jne.). Joka viikon päätteeksi oppimisalustalla saattoi myös tehdä harjoituskokeen, jonka avulla pystyi mittaamaan omaa osaamistasoaan ja sai tuntumaa siitä, millainen varsinainen loppukoe on (50 monivalintatehtävää).

2016-03-06 13.13.10

Ruoan ja viinin yhdistämistä harjoiteltiin muun muassa maistamalla sitruunaa ja raakaa sekä mikrotettua sientä Beaujolais’n kanssa. Lisäksi jokaisen viinin maistelumuistiinpanojen jälkeen piti testata, miten viini muuttui kun sen kanssa söi vihreää omenaa ja cheddaria.

Uskon käyttäneeni kurssiin paljon enemmän aikaa kuin 10 tuntia viikossa. Tein tehtävät huolella ja luin paljon muuta taustatietoa niitä varten. Viiniopintoihin paneutuminen oli mukavaa vaihtelua iltaisin työpäivän jälkeen. Opin kurssilla huimasti uutta ja suosittelen siksi lämpimästi vastaavaa kurssia kenelle tahansa viineistä kiinnostuneelle. Kurssin järjestäjälle tosin annoin palautetta verkkotehtävien laadusta ja yksipuolisuudesta. Olen itse opettanut verkkokursseja ja suorittanut yliopistopedagogiikkaa, joten olen ehkä keskivertoa tarkempi opetuksen laadun suhteen. Suurimmaksi ongelmaksi etäopinnoissa koin kuitenkin maistelupuolen. Viinien systemaattisen maistelutekniikan opetteleminen on haastavaa ja siinä opettajan tarjoama tuki on kullanarvoista. Paljon auttaisi, jos voisi jakaa huomioitaan maisteltavista viineistä ryhmässä. Ja ennen kaikkea maistella viinejä monipuolisemmin sen sijaan, että vain kirjasta lukisi millainen makuprofiili milläkin rypäleellä on. Siksi päätinkin, että seuraavan, siis Advanced-tason (WSET 3) kurssin suoritan lähiopintoina Lontoon päämajassa. Viikon aikana maistellaan 100 eri viiniä. Sen jälkeen on taatusti paljon parempi tuntuma niin maisteluun kuin eri maiden viineihinkin.

Asiakaspalvelua

viinikupla
May 13, 2016

2016-05-12 18.58.58-2

Kyllä ihmistä hymyilyttää, kun käteen lykätään ilmaisia viinipulloja. Päätin eilen pistäytyä lähikulmillani hiljattain avatussa uudessa viinimyymälässä/kahvilassa. Vin Aqua Vin näyttää olevan Berliinistä peräisin oleva kauppa, jonka liikeideana on myydä laadukkaita viinejä, pienpanimoiden oluita ja paikallisten paahtimoiden kahvia. Hampurin myymälä avattiin kuukausi sitten ja kaikki ei ole tainnut mennä ihan kuin Strömsössä. En päässyt maistamaan viinejä, kun heillä oli kuulema vielä lupa-asiat kesken (joo, osataan sitä Saksassakin!), mutta mukaan ostaminen sentään onnistui. Silmäilin Sancerren roséviiniä, mutta kavahdin vuosikertaa 2011. Kun kysyin myyjältä, voiko noin vanha rosé olla vielä iskussa, hän totesi, että ei oikeastaan. Eivät tiedä, mitä tekisivät hankkimilleen pulloille. Jos haluat, niin saat sen mukaasi ilmaiseksi. Minähän halusin. Jos viini tuntuu niin elähtäneeltä, ettei maistu sellaisenaan, niin teen siitä vaikka sangriaa tai jotain.

Samaan syssyyn kävin sitten noutamassa toisenkin ilmaisen viinipullon. Olen kanta-asiakas kahdessakin lähistöni viinikaupassa. Toisessa niistä saa joka vuosi syntymäpäivänään lahjaksi viinipullon. Toisesta tuli sähköpostilla onnittelut ja 10 euron alennuskuponki. Molemmissa on säännöllisesti kampanjoita, kanta-asiakastarjouksia ja kanta-asiakasiltoja. Ja paikan päällä saa aina ystävällistä, asiantuntevaa ja omistautunutta palvelua. Sekä maistiaisia, jos on vähän epävarma, miellyttääkö viini. Olen aika ahkera verkko-ostaja, hankin netistä kaikenlaista kengistä kosmetiikkaan. Tilaan myös paljon viinejä nettikaupoista. Mutta nämä pienet viinimyymälät ovat sen verran toimivia konsepteja, että kannatan niitä oikein mielelläni.

Pakko kertoa vielä anekdootti viiniin liittyvästä asiakaspalvelutilanteesta, joka oli niin rimanalitus, että vastaavaa harvoin kohtaa. Muutama vuosi sitten istuimme iltaa Romaniassa paikallisten ystävien kanssa. Ajattelimme tilata pullon punaviiniä jaettavaksi. Hetken kuluttua tarjoilija palasi kantaen mukanaan piripintaan täytettyjä laseja, joissa oli valkoviiniä. Huomautimme, että tilasimme kylläkin punaviiniä. Tarjoilija hermostui: mitä sillä värillä on väliä, kun viini on kuivaa, tehän halusitte kuivaa viiniä. Hetken päästä paikan omistajakin saapui meitä haukkumaan. Meidän olisi kuulema pitänyt pyytää paikalle joku, joka tietää viineistä. Oma vika kun emme tajunneet painottaa riittävästi viinin värin merkitystä. Asiakaspalvelu ja asiantuntemus tarkoittavat vähän eri asiaa eri paikoissa…

 

Viinitorstai: Chenin blanc

2016-05-11 19.55.56-2

Loiren laaksosta kotoisin oleva Chenin blanc on menettänyt jalansijaa kotimaassaan Ranskassa, mutta toisaalta raivannut tiensä uuden maailman vakiorypäleiden joukkoon. Etelä-Afrikassa se on tätä nykyä yleisin rypälelajike ja sen viljelyala on kaksinkertainen Ranskaan nähden. Chenin blanc taipuu moneen. Loiren perinteiset versiot siitä ovat makeita viinejä, jotka ovat äärimmäisen pitkäikäisiä. Rypäleet kerätään myöhään, kun niihin on jo muodostunut jalohometta, mikä tiivistää rypäleen sokeripitoisuutta ja tuo viiniin intensiivisiä makuvivahteita. Samalla metodilla valmistetaan muun muassa Saksan makeat Rieslingit (Beerenauslese ja Trockenbeerenauslese), Sauternes ja Tokaji.

Chenin blancit on kuitenkin suurelle yleisölle tuttu kuivana, hapokkaana ja hedelmäisenä viininä. Kuivia versioita valmistetaan myös Loiressa, tunnetuimpina alueina Savennières, Jasnières ja Anjou. Myös Loiren kuohuviinien (Crémant de Loire) pohjana on yleensä Chenin blanc. Alkosta ei löydy mitään muuta esimerkkiä Loiren Chenin blanceista kuin yksi ainoa kuiva Vouvray-kuohuviini, joka kylläkin on erinomainen yksilö. Uuden maailman chenin blancit ovat lähes poikkeuksetta kuivia viinejä. Rypäleelle tunnusomainen hapokkuus säilyy kuumassakin ilmastossa ja lisäksi Chenin blanc tuottaa suuren sadon. Se onkin maineeltaan edullinen peruspöytäviini, jota ei pidetä erityisen kiinnostavana.

Olen utelias testailemaan tällaisia ei-niin-maineikkaita rypälelajikkeita, niin kuin äskettäin Pinot blancia (tuon postauksen jälkeen olen maistanut myös loistavaa itävaltalaista ja moselilaista Weissburgunderia). Chenin blancin makuprofiilissa kiinnosti sen erilaisuus näiden viileän ilmaston valkkareihin nähden, joita yleensä tulee juotua. Rypäle tarjoaa sitrusta ja trooppisia hedelmiä: ananasta, mangoa, passionhedelmää, jopa hunajaisuutta – mutta kuitenkin tiukkaa hapokkuutta. Kuulostaa cocktaililta, jonka mielelläni tilaisin, joten miksi en myös viiniä.

Ostin ensin eteläafrikkalaisen tuottajan Delheimin alle kymmenen euron hintaisen perus-Cheninin. Mies avasi sen iltana, jolloin olin juuri sairastunut ja kaikki mitä suuhuni pistin maistui vain ja ainoastaan pippurille. Senkin läpi aistin, että tässähän on kiva viini. Joten menin eräänä päivänä ostamaan toisenkin testipullon, mutta myyjä ylipuhui minut ostamaan saman tuottajan kunnianhimoisemman Chenin blanc-kokeilun, jolla oli hintaakin jo lähes kymppi enemmän. Delheim Family Chenin Blanc 2013 on kahdelta eri Stellenboschin tarhalla kasvatetuista rypäleistä tehty viini, joka on käynyt vain villihiivojen voimalla ja levännyt sen jälkeen hiivasakan päällä uudessa ranskalaisessa tammitynnyrissä. Kuvauksen perusteella sen pitäisi tuoda hienostunutta tammen aromia, mutta oma kokemukseni hienostuneisuudesta oli kuin tammitynnyrillä olisi lyöty päähän. Tässä viinissä oli selkeästi yritystä ja tuoksussa oli jännää villiyttä, joka lienee hiivan päällä kypsymisen vaikutusta. Silti nämä käymisen ja varsinkin tammikypsytyksen aromit hukuttivat alleen hedelmäisyyden. Tammi tuntui suorastaan poltteena suussa. Näistä kahdesta tykkäsin ehdottomasti enemmän siitä edullisemmasta, raikkaampaa ja hedelmäisempää tyyliä edustavasta versiosta. Jos pidät tammittamattomasta Chardonnaysta, niin saatat hyvinkin pitää myös tästä.