Riesling taipuu moneen tyyliin

viinikupla
May 16, 2017

yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

Riesling Schloss Wackerbath

Saksan lippulaivarypäle Riesling on kovassa nousussa maailmalla. Vielä 1990-luvun alussa saksalaisia kehotettiin repimään Riesling-köynnökset maasta ja istuttamaan sen sijaan kansainvälisiä lajikkeita. Harva totteli, onneksi. Nyt eletään aikoja, jolloin alkuperäislajikkeita arvostetaan ja Rieslingiä istutetaan enenevissä määrin ympäri maailmaa; muun muassa Uusi-Seelanti on innostunut Rieslingistä tällä vuosituhannella.

Amerikkalaiset kuluttajat tuntuvat edelleen ajattelevan, että saksalainen Riesling on aina makeaa. Me suomalaiset olemme sen sijaan jo oppineet, että moderni, laadukas Riesling on voittopuolisesti kuivaa. Käänne on tapahtunut viimeisen parin-kolmenkymmenen vuoden aikana. Saksalaisten kuluttajien mieltymysten muuttumiselle on jopa käsite: Trockenwelle eli kuiva aalto. Kolmekymmentä vuotta sitten esimerkiksi Pfalzin Rieslingeistä vain neljännes oli kuivia; puolimakeita viinejä tehtiin tuplasti enemmän. Viisitoista vuotta myöhemmin suhdeluku oli kääntynyt lähes päälaelleen. Tätä nykyä muun muassa Baden ja Rheingau ovat pääasiallisesti kuivien Rieslingien alueita, mutta Moselissa tuotetaan yhä enemmän makeita kuin kuivia viinejä.

Taustatietoa Rieslingistä

Riesling on peräisin Reinin varrelta ja mainintoja sen viljelystä ja lajikkeen arvostuksesta löytyy jo keskiajalta. Rieslingin kotimaa on yhä sen suurin kasvualue ja Riesling on myös Saksan viljellyin rypälelajike (23% kaikesta viljellystä viinistä). Maailman parhaat Rieslingit tulevat Saksasta ja Ranskan Alsacesta, mutta huippulaatua tehdään myös Itävallassa (Wachau ja Kamptal), New Yorkin Finger Laken alueella sekä Australiassa (Clare Valley, Eden Valley ja Tasmania). Rieslingiä kasvatetaan myös lämpimämmillä seuduilla, mutta se kukoistaa nimenomaan viileässä ilmastossa, kun rypäleillä on aikaa kehittää moniulotteisia aromeita hitaan kypsytyksen aikana. Saksassa Riesling-rypäleet korjataan usein vasta loka-marraskuun taitteessa.

Riesling on hapokas ja aromaattinen lajike, jolle tunnusomaista on omenan, sitrus- ja kivihedelmien lisäksi petroolin aromi, joka kehittyy erityisesti iän myötä. Riesling pyritään valmistamaan raikkaaksi ja puhdaspiirteiseksi viiniksi ilman tynnyrissä kypsyttämistä, jotta lajikkeelle tyypilliset aromit loistavat. Erot syntyvät sen perusteella, mistä viini on kotoisin, sillä Riesling on rypäle, joka erityisen hyvin heijastaa terroiria, siis kasvuympäristönsä maaperää ja ilmasto-olosuhteita. Esimerkiksi Moselin ja Rheingaun Rieslingit ovat hyvin erilaisia, mutta huomattavia eroja voi olla myös saman tuottajan eri palstojen välillä.

Riesling on lajike, josta tehdyt parhaat viinit säilyvät ja kehittyvät vuosikymmeniä. Iäkkäät Rieslingit ovat aiemmin olleet pääosin makeita, hyvin kypsistä tai jalohomeisista rypäleistä tehtyjä viinejä. Mutta nykyisen kuivan trendin myötä valmistetaan yhä enemmän myös kuivia Rieslingejä, jotka kehittyvät täyteen loistoonsa vasta vuosien kuluttua. Jos olet maistanut Rieslingiä, joka tuntui liian karulta ja aggressiivisen hapokkaalta, olet todennäköisesti juonut sitä liian nuorena. Toki valtaosa edullisimmista Rieslingeistä on tarkoitettu nautittavaksi muutaman vuoden sisällä.

Riesling Beerenauslese

Laatuluokitukset pohjautuvat rypäleiden kypsyysasteeseen

Saksan viinilainsäädäntö tuijottaa laatuviinien luokittelussa rypäleiden kypsyysastetta eli sokeripitoisuutta. Predikaattiluokituksen saaneet laatuviinit (Qualitätswein mit Prädikat eli QmP) jakautuvat kuuteen tasoon, joista jokaisessa rypäleiden sokeripitoisuus on edellistä korkeampi.

Kabinett-viinit ovat QmP-luokituksen viineistä tyyliltään keveimpiä. Ne ovat usein kuivia, mutta eivät aina. Jos haluat kuivaa viiniä, niin varmista, että pullon kyljessä lukee Trocken. Jos ei lue ja jos viinin alkoholipitoisuus on alhaisempi kuin 10%, ei sisältö ole täysin kuivaa. Saksalaisissa laatuviineissä makeus nimittäin saavutetaan sillä, että käyminen keskeytetään silloin, kun hiiva ei ole vielä ehtinyt muuttaa kaikkea sokeria alkoholiksi. Siksi kaikkein makeimmissa viineissä alkoholipitoisuus on hyvin alhainen, jopa niinkin vähän kuin 5,5%.

Spätlese tarkoittaa kirjaimellisesti myöhäistä korjuuta. Rypäleet ovat kypsempiä kuin Kabinett-viineissä, joten lopputulos on täyteläisempi ja intensiivisempi. Tästä seuraava askel on Auslese, joka on taas asteen verran konsentroituneempi. Sekä Spätlese– että Auslese-viineissä on usein jonkin verran jäännössokeria eli makeutta, mutta niitä tehdään myös täysin kuiviksi. Tarkista jälleen, lukeeko pullon kyljessä Trocken vai jotain muuta. Halbtrocken tarkoittaa puolikuivaa. Sitäkin kannattaa kokeilla ennakkoluulottomasti, sillä Rieslingin hapokkuuden ansiosta lopputulos voi miellyttää myös kuivien viinien ystävää. Feinherb on epävirallinen termi, jota näkee enenevissä määrin. Silläkin viitataan puolikuivaan viinin. Lieblich puolestaan tarkoittaa puolimakeaa viiniä.

Jalohomeiset Beerenauslese– (BA) ja Trockenbeerenauslese-viinit (TBA) sekä jäätyneistä rypäleistä valmistettu Eiswein ovat aina makeita viinejä. Korkean hapokkuuden ansiosta ne eivät kuitenkaan ole äklön makeita, vaan upean tyylikkäitä ja monivivahteisia jälkiruokaviinejä. En ole itse mikään makeiden viinien ylin ystävä, mutta BA- ja TBA-viinit säväyttävät aina. Kokeile vaikka Dr. Loosen Riesling Beerenauslese, pikkupullollisen saa alle kahdellakympillä.

VDP Riesling

GG-merkintä on lupaus huippuviinistä

Virallinen laatuluokittelu perustuu ainoastaan rypäleiden kypsyysasteeseen eikä huomioi ollenkaan viinitarhojen välisiä eroja. Tähän Saksan parhaiden viinitilojen yhteenliittymä VDP (Verband Deutscher Prädikatsweingüter) halusi puuttua luomalla oman laatuluokitusjärjestelmänsä, joka muistuttaa Burgundin vastaavaa. Ensimmäisenä Rheingaun viljelijät luokittelivat parhaat tarhansa 1980-luvulla. Pfalz ja Rheinhessen seurasivat perästä seuraavalla vuosikymmenellä. Erste Lage tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin premier cru. Rypäleet tulevat vain nimetyiltä, erityisen hyväksi todetuilta tarhoilta. Grosse Lage on kuin grand cru: kaikkein parhaimmat huipputarhat. Niissä kasvaneista rypäleistä tehdään Grosses Gewächs -viiniä (paitsi Rheingaussa Erstes Gewächs!), joka on aina kuivaa. Nämä viinit tunnistaa jo pullosta, johon on kohokuvioitu tunnus GG ja rypäleterttu. GG-viinit erottuvat muista myös hintansa perusteella, niistä pitää pulittaa useampi kymppi.

VDP:n luokitusjärjestelmä sitoo ainoastaan VDP:n jäseniä eikö ole osa virallista viinilainsäädäntöä. Se on kuitenkin toiminut tiennäyttäjänä laatuorientoituneelle viininvalmistukselle.

Generation Riesling markkinoi uutta sukupolvea

Kuluttajien kasvanut kiinnostus Rieslingiä kohtaan ei ole tapahtunut pelkästään omalla painollaan. Viime vuosikymmenellä Saksan viini-instituutti loi nuorten viinintekijöiden ja viinialalla työskentelevien verkoston nimeltä Generation Riesling. Verkostossa on noin 500 jäsentä, jotka ovat kaikki alle 35-vuotiaita. He toimivat vapaaehtoisina Riesling-lähettiläinä, muun muassa viinitapahtumissa ympäri maailmaa maistattamassa saksalaisia viinejä ja järjestävät myös omia tapahtumiaan. Verkosto puhuu modernin, dynaamisen ja korkealaatuisen saksalaisen viinin puolesta ja on onnistunut herättämään maailmalla hypeä, jollaiseen perinteinen mainonta ei kykene. Sekä tietenkin tuomaan ihmisten tietoisuuteen uusien saksalaisten kykyjen viinejä. Riesling on tähti myös Saksan viini-instituutin organisoimilla Riesling- ja Spätburgunder-viikoilla, joita vietetään touko-kesäkuun aikana useassa maassa. Suomessa Rieslingviikot ovat käynnissä juuri nyt. Mukana olevat ravintolat tarjoavat näiden viikkojen aikana erikoiskattauksen saksalaisia viinejä, joista suurta osaa ei muulloin Suomessa näe. Hop hop, käy tsekkaamassa ravintoloiden tarjonta niin kauan kuin sitä riittää!

 

Grand Champagne Helsinki 2017: samppanjatapahtuman anatomia

Grand Champagne Helsinki

Mitä ja missä?

Kolmikko Essi Avellan Taru From ja Christian From ovat luoneet Suomen näyttävimmän viinitapahtuman. Grand Champagne Helsinki järjestettiin nyt kolmannen kerran ja vuosi vuodelta se on kasvanut suuremmaksi ja komeammaksi. Tällä kertaa tapahtuma keräsi kolmena päivänä yhteensä 4000 kävijää. Samppanjataloja oli mukana 50 ja maisteltavia samppanjoita 280. Eri asiantuntijaluentoja eli master classseja maisteluineen oli 42 ja niistäkin suurin osa oli myyty täyteen. Tämän kokoluokan messut ovat puheenaihe Champagnessakin. “Oletko menossa Helsinkiin?” on kuulema yleinen kysymys samppanjantuottajien keskuudessa keväisin.

Tapahtuma järjestetään joka kevät Vanhalla ylioppilastalolla. Tilat alkavat käydä jo ahtaaksi, mutta järjestäjät pitävät Vanhan tunnelmasta niin, etteivät halua siirtyä suurempiin, mutta persoonattomimpiin tiloihin. Vanha on itsellenikin tuttu opiskeluvuosilta. Viitisentoista vuotta sitten tanssin siellä cicapoa ja hoilasin Helan gåria ainejärjestöni vuosijuhlissa eikä budjetti todellakaan taipunut samppanjaan. Nyt maistelin täsmälleen samassa paikassa Cristalia (johon budjetti ei kyllä edelleenkään taivu).

Grand Champagne Helsinki

Grand Champagne Helsinki
Essi Avellan haastatteli Michel Drappieria.

Kenelle Grand Champagne Helsinki on suunnattu?

Järjestäjien mukaan he ovat halunneet luoda tapahtuman, joka ei vaadi snobbailua. Nekin, jotka eivät tunne samppanjoita, voivat tutustua erilaisiin tyyleihin pienten maisteluannosten kautta, jotta tietävät mistä pitävät niin paljon että haluavat hankkia sitä koko pullollisen. Koko kansan tapahtumaa Grand Champagnesta ei silti näytä muodostuneen. Satunnaisten tapaamisten ja sivukorvalla kuuntelemieni keskustelujen perusteella paikalla oli huomattavassa määrin alan harrastajia, jotka vertailivat asiantuntevasti samppanjoita. Toisille taas tilaisuus tuntui olevan näyttäytymispaikka. Paikalla oli huomattavan paljon pukumiehiä ja cocktailmekkoihin ja piikkikorkoihin sonnustautuneita naisia. Samanlaista pukukoodia en ole nähnyt muiden maiden viinitapahtumissa. Mutta Suomessa kaikki samppanjaan liittyvä tuntuu assosioituvan juhlaan.

Viiniharrastajalle Grand Champagne Helsinki on aarreaitta. Tarjolla on kaikenlaisia harvinaisuuksia, vanhoja vuosikertoja ja prestigesamppanjoita, joita ei juuri ikinä pääse maistelemaan laseittain. Haluatko vertailla saman talon eri vuosikertoja tai pullokokoja? Järjestyy. Halpaa lystiä se ei tosin ole. Parinkympin sisäänpääsymaksulla saa vasta maistelulasin ja suomalaiseen tapaan jokaisesta maistelusta pitää maksaa erikseen. Käytännössä homma toimii niin, että sisäänkäynnin luona hankitaan kortti, johon ladataan arvoa. Yhden lipukkeen hinta on kaksi euroa. Maisteluannosten (4 cl) hinta määräytyy samppanjan arvon mukaan. Käytännössä suuri osa tarjolla olevista samppanjoista oli kolmen lipukkeen eli kuuden euron hintaisia. Prestigesamppanjat ja harvinaisuudet vaativat kuusi lipuketta tai enemmän. Digilipukkeelle ladattu raha on hujahtanut hetkessä.

Tästä seuraa se suomalainen paradoksi, että olisi mukava maistella ja vertailla useita laatuviinejä päihtymättä, mutta kun maisteluannoksesta on maksanut kovan summan, ei sitä huvita dumpata sylkykuppiin. Tiskien takana halutaan puolestaan antaa rahalle vastinetta ja lasiin lorotellaan maisteluannoksia reilulla kädellä. Parin-kolmen sellaisen annoksen jälkeen onkin jo turhaa yrittää tosissaan erottaa eri makuvivahteita. Esimerkiksi Saksassa on tapana, että sisäänpääsymaksu viinimessuille kattaa kaikki maistelut, myös samppanjan (niitä arvokkaimpia samppanjoita ei toki ole tarjolla muuta kuin tiskin alta). Tällöin lasiin kaadetaan vain juuri sen verran, että viiniä pystyy arvioimaan. Juomaa maistetaan ja maistajasta riippuen joko nielaistaan tai sylkäistään. Jos viini miellyttää, voi pullot ostaa vaikka heti mukaansa tai tilata kotiinsa. Suomessa tällainen käytäntö tulee tuskin koskaan olemaan mahdollinen.

Grande Champagne Helsinki

Grand Champagne Helsinki

Kannattiko siellä käydä?

Grand Champagne Helsinki on nykyisellään upea tapahtuma kaikille samppanjanystäville. Alan harrastajat osaavat hakeutua silmät loistaen kiinnostavimpien aarteiden äärelle. Sen sijaan ne, jotka eivät juuri tunne viinejä, ovat varmasti sormi suussa. Mistä aloittaa? Mitä kannattaa maistaa? Heitä varten voisi luoda maistelupolkuja: vertaile eri tyylejä näillä ja näillä samppanjoilla. Olisi myös ilahduttavaa, jos paikalle saapuneet viinintekijät esittäytyisivät koko yleisölle. Esiintymislava on aika vähäisellä käytöllä ja siellä voisi hyvin järjestää aika ajoin pikahaastatteluja.

Summa summarum: Grand Champagne Helsinki on kaiken rummutuksen arvoinen ja todennäköisesti menen sinne tulevinakin vuosina. Löysin tapahtumasta uusia tuottajasuosikkeja, maistoin tiettyjä prestigesamppanjoita, joita olen jo pitkään halunnut kokeilla ja tapasin vihdoin kasvoista kasvoihin muutamia viinibloggaajakollegoita. Kiitos seurasta, Loppasuut sekä The Winecurious!

Mikä viini sopii sushille?

viinikupla
May 5, 2017

sushi viini

Sushi on ruokalaji, johon kehittyy himo. Sitä on vain saatava säännöllisin väliajoin. Näin on käynyt myös miehelleni, jonka ensikohtaaminen sushin kanssa ei ollut erityisen onnistunut. Olen ehkä maininnut, että mieheni on kotoisin Romaniasta. Viime vuosikymmenellä siellä ei oltu sushista kuultukaan. Mies törmäsi ensimmäistä kertaa sushiin ruokakaupan valmisruokatiskillä niihin aikoihin, kun asui Kanadassa. Uteliaana hän osti paketin ja pähkäili sitten kotona, että miten tätä syötäisiin. Hmm, kala näyttää raa’alta, se täytyy kypsentää. Niin hän heitti makit paistinpannulle. Lopputulos ei kuulema ollut mitenkään miellyttävä.

Noh, helppohan sitä on naureskella toisen tietämättömyydelle, mutta muistan itsekin ne ajat, jolloin sushi vasta löi läpi Suomessa. Puhuttiin sushirajasta, jota pohjoisempana tätä herkkua ei ollut lainkaan tarjolla. Oletan, että sellainen raja on jo kauan aikaa sitten hävinnyt. Onhan?? Mutta yhä edelleen sushin ja viinin yhdistäminen tuntuu tuottavan päänvaivaa. Se ei ole mitenkään intuitiivista. Ei pelkästään siksi, että meidän viinikulttuurimme on nuorta; sushi on kotoisin maailmankolkasta, jossa viini ei ole perinteinen ruokajuoma.

Sushin pääraaka-aineet ovat riisi, kala ja vihannekset. Haastavammaksi homma menee sen myötä, että riisi maustetaan etikalla ja sushia syödään tulisen wasabin kanssa. Happamuus ja tulisuus korostavat molemmat viinissä sen kitkeriä elementtejä. Siksi heti kättelyssä kannattaa rajata voimakkaat, tanniiniset punaviinit pois, kun miettii sopivaa viiniä sushille. Valkoviinien joukosta löytyy enemmän potentiaalisia kumppaneita. Vältä niissäkin raskaampia, tammitettuja versioita (esim. uuden maailman chardonnayt), jotka jyräävät kalan maun alleen ja pitäydy sen sijaan raikkamman tyylisissä hedelmäisissä valkoviineissä. Todella usein sushin kylkeen suositellaan Rieslingiä tai Grüner Veltlineriä.

sushi viini

Oma suosikkini on kuitenkin vähän toinen. Roséviini tuntuu juuri sopivan monipuoliselta valinnalta sushiin, jonka maut ja tekstuurit saattavat vaihdella palasesta toiseen. Toisaalta kuplat raikastavat kokonaisuutta. Todellinen match made in heaven onkin mielestäni rosésamppanja – jota en muuten yleensä erityisemmin suosi. Edullisemmasta hintakategoriasta löytyy oivia rosékuohuviinejä. Kun vielä asuin Suomessa, oli yksi suosikeistani Yellowglenin Pink. En ole maistanut sitä pitkiin aikoihin, joten en ole varma, onko makuni sittemmin muuttunut. Mutta ainakin Viinihullun päiväkirja pitää myös tätä hintaluokkansa parhaimmistona, joten käy toki testaamassa. Tai osta jokin kuiva roséviini ja tule kertomaan, jaatko mielipiteeni siitä, että se on hyvä yhdistelmä sushin kanssa.

Saksa on laatukuohuviinien uusi musta

viinikupla
April 27, 2017

yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

saksalainen kuohuviini korkki

Saksalaiset rakastavat kuohuviiniä

Tiesitkö, että Saksassa juodaan kirkkaasti enemmän kuohuviiniä kuin missään muussa maassa? Saksalaiset nautiskelevat vuodessa noin viisi pulloa skumppaa henkeä kohti siinä missä suomalaisten lukema on puolitoista pulloa. Prosecco on Saksassa suosittua siinä missä Suomessakin, mutta kaikkein eniten juodaan oman maan tuotantoa. Kuohuviiniä eli Sektiä on tarjolla laseittain jokaikisen ravintolan listalla. Laseja kilistellään kaikissa mahdollisissa tilanteissa päiväkodin juhlista alkaen. Sekt on yhtä oleellinen osa saksalaisen jääkaapin sisältöä kuin Wurst. Kulutuksen lisäksi Saksa on myös määrällisesti maailman kolmanneksi suurin kuohuviinintuottaja. Markkinoita hallitsee muutama jättimäinen tuottaja kuten Rotkäppchen tai Henkell, mutta nouseva trendi tuntuu olevan laatuun panostaminen: yhä useamman arvostetun viinitilan portfolioon kuuluu tätä nykyä kuohuviinejä, jotka keräävät kehuja.

Sekt eli saksalainen kuohuviini

Sekt on Saksassa yleisnimitys kaikille kuohuviineille (Schaumwein), vaikka tarkkaan ottaen sillä tarkoitetaan nimenomaan saksalaista kuohuviiniä. Nimitystä Sekt saa käyttää, jos kuohuviini on valmistettu ns. tankkimenetelmällä. Se tarkoittaa sitä, että viini käy läpi toisen käymisprosessin isoissa, ilmatiiviissä terästankeissa. Tästä syntyvät viinin kuplat ja vasta sen jälkeen viini pullotetaan. Deutscher Sekt etiketissä viittaa siihen, että viini on tehty ainoastaan saksalaisista rypäleistä. Winzersekt on puolestaan yksittäisen saksalaisen viinitilan omaa tuotantoa omista rypäleistä. Hyvin usein näissä on merkintä myös vuosikerrasta ja ne on mahdollisesti valmistettu vain yhdestä rypälelajikkeesta, enimmäkseen Rieslingistä. Winzersekt valmistetaan ns. samppanjametodilla, jossa toinen käyminen tapahtuu pulloissa ja sen jäkeen viini kypsyy pullossa hiivasakan päällä vähintään yhdeksän kuukautta. Se on kalliimpi ja työläämpi menetelmä, jota käytetään kaikkialla maailmassa laatukuohuviinien valmistamiseen (mm. crémant, cava). Juuri tästä Winzersekt-kategoriasta löytyvät lupaavimmat viinit, joista seuraavaksi esittelen muutaman esimerkin.

saksalainen kuohuviini

Saksalaiset kuohuviinit testissä

Viimeisen vuoden aikana olen ollut yllättynyt ja ihastunut saksalaisten viinien laadusta ja monipuolisuudesta. Olen löytänyt itselleni uusia rypälelajikkeita ja hurahtanut Spätburgunderiin. Nyt oli aika ottaa tarkasteluun kuohuviinit. Onko Saksassa osaamista niiden suhteen? Onko saksalaisista kuohuviineistä kilpailemaan cavan ja crémantin tai peräti samppanjan kanssa? Asian selvittääkseni tein jonkin verran taustatyötä, valitsin maisteltavaksi viisi kuohuviiniä tuottajilta, joita saksalaiset itse arvostavat ja kutsuin kavereita kylään.

Reichsrat von Buhl

Ensimmäisen pullon korkkasin jo aiemmin, kun maaliskuinen aurinko lämmitti terassin kesäisiin lukemiin. Reichsrat von Buhl on Pfalzin Deidesheimissa sijaitseva luomutila, joka on käynyt läpi isoja mullistuksia muutama vuosi sitten. Vuodesta 2013 lähtien talon viinintekijänä on toiminut entinen samppanjatalo Bollingerin kellarimestari Mathieu Kauffmann. Hänen osaamisensa myötä talo on ottanut uuden suunnan ja pitää tavoitteenaan valmistaa maan parhaita kuohuviinejä. Valikoimiin kuuluu Riesling Brut, Rosé Brut sekä vuosikerraton Reserve Brut: cuvée, jossa on 80% Weissburgunderia ja 20% Chardonnayta. Valitsin testiin näistä jälkimmäisen. Se ihastutti ensinuuhkaisulta. Kypsän päärynäisessä ja persikkaisessa tuoksussa oli myös selvää sampanjamaista paahteisuutta. Maku oli tasapainoinen ja kuplat kestäviä. Tätä lisää, kiitos! Talo myy Reserve Brut-kuohariaan hintaan 16,95 euroa.

Barth

Raadin kanssa maistelemistamme kuohuviineistä korkkasimme ensimmäisenä Barth Riesling Extra Brutin. Tämä rheingaulainen viinitila on nimensäkin perusteella (Wein- und Sektgut Barth) erikoistunut kuohuviineihin. Talon viimeisimmät vuosikerrat ovat olleet kokonaan luomutuotantoa. Kuohuviinivalikoimaan kuuluvat vuosikerrattomat Riesling Brut ja Extra Brut, Pinot Blanc Brut ja Pinot Rosé Brut. Vuosikerrallisia ovat blanc de noir eli tummista rypäleistä valmistettu vaalea Brut Nature ja kaksi Rieslingistä valmistettua single vineyard -kuohuviiniä. Talon erikoisuus on lisäksi punainen, Pinot Noirista valmistettu kuohuviini. Meidän maistamamme Riesling Extra Brut on rutikuiva, jäännössokeria on vain muutama gramma. Viini on valmistettu täysin kypsistä rypäleistä ja se on saanut kypsyä hiivasakan päällä kaksi vuotta. Raatimme piti tästä kuohuviinistä yksituumaisesti, pari joukostamme valitsi tämän illan parhaaksi. Viini on helposti lähestyttävä, mutta luonteikas. Voimakkassa aromissa on hyvin kypsiä eksoottisia hedelmiä. Jäin miettimään, puskeeko Rieslingin aromaattisuus jopa liikaa läpi. Joka tapauksessa tyylikäs viini, jota juo mielellään. Talo myy tätä kuohuviiniä hintaan 15 euroa.

Heymann-Löwenstein

Illan toinen viini tuli Moselista. Heymann-Löwenstein on perinteikäs viinitila, joka viljelee 99-prosenttisesti Rieslingiä ja valmistaa niistä palkittuja kuivia ja makeita tarhaviinejä. Kuohuviinit ovat vain kuriositeetti talon portfoliossa. Halusin kuitenkin testata myös moselilaista kuohuvaa sekä vuosikerta-Rieslingiä, joten päädyin hankkimaan Fantasie der Schieferterrassen Brut 2008. Viini on uudelleenkorkitettu vuonna 2014, eli se on saanut kehittyä hiivasakan päällä jopa kuusi vuotta. Viini oli jo väriltään aivan erilainen kuin illan muut viinit. “Virtsankeltainen”, kuvaili yksi raatilaisista. Myös tuoksu oli poikkeuksellinen: hedelmäisyys oli taka-alalla ja tertiääriaromit hallitsivat: sientä, maamaisuutta, hunajaa. En säilyttäisi tätä viiniä kaapissa enää kovin pitkään. Voimakas ja erilainen viini jakoi mielipiteitä: osa tyrmäsi sen ensimaistamalla, mutta moni sanoi että makuun totuttua se alkoi viehättää. Yksi raatilaisista valitsi tämän illan parhaaksi. Viinin hankintahinta oli 19,90 euroa.

Raumland

Saksalaisten laatukuohuviinien tastingissa ei voi ohittaa rheinhesseniläistä yksinomaan kuohuviineihin keskittynyttä Raumlandia, jonka tuotteet ovat kahmineet parhaita sijoja arvostetun saksalaisen Gaul Millau -opuksen painoksissa jo vuosikymmenen ajan. Raumland on toiminut vuodesta 1990 alkaen ja on alusta asti panostanut laatuun. Kaikkiin kuohuviineihin esimerkiksi käytetään vain korkealaatuisinta ensimmäisen puristuksen mehua. Talon valikoimiin kuuluu sekä vuosikerrattomia että vuosikertakuohuviinejä. Lajikeviinit valmistetaan Rieslingistä ja Chardonnaysta, mutta suurin osa talon viineistä on erilaisia sekoiteviinejä, tyypillisimmin Champagnen alueella käytetyistä rypäleistä tehtyjä. Raumlandin tyyli onkin selvästi lähempänä samppanjaa kuin muita saksalaisia kuohuviinejä. Valitsin maisteltavaksi Triumvirat Grande Cuvée Brut 2009, joka Gault&Millaussa oli valittu kymmenen parhaan kuohuviinin joukkoon. Tähän viini on klassinen samppanjasekoite: Chardonnayta, Pinot Meunieria ja Pinot Noiria. Tuoksu on hienovarainen, hienostunut ja paahteinen. Tyylikäs maku jatkaa samoilla linjoilla ja kantaa pitkään. Kaikki raatilaisemme eivät arvostaneet tätä kuohuviiniä edellisten voimakkaiden Riesling-kuohareiden jälkeen: “ei maistu miltään”, totesi joku. Itse pidin tätä ehdottomasti illan parhaana esityksenä ja samaan kallistui myös toinenkin raatilainen. Raumlandin kuohuviinien hinnat alkavat neljästätoista eurosta, mutta tämä cuvée maksoi 36 euroa.

Cleebronn & Güglingen

Illan viimeinen kuohuviini oli musta hevonen: olin saanut sen viinien parissa työskentelevältä ystävältäni, joka oli maistellut württembergiläisiä viinejä ja tykästynyt tähän. Cleebronn & Güglingen on osuuskunta, joka on alueellaan kovassa nousussa. Osuuskunta tuottaa vain paria kuohuviiniä, joista olimme saaneet käsiimme Pinot Meunier Rosé Brut 2014. Hämmästykseni oli suuri, kun kaadoin lasiin viiniä, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua roséksi. Sävyssä ei ollut mitään punaiseen viittaavaakaan. Tämä oli pikemminkin tyylipuhdas blanc de noir. Viini oli tasapainoinen, ei mitään moitittavaa harhaanjohtavan nimensä lisäksi, mutta ei myöskään mitään mieleenpainuvaa. Jossain toisessa yhteydessä olisin varmaan pitänyt tästä enemmänkin, mutta nyt se oli niin kovassa seurassa, että jäi auttamatta muiden jalkoihin. Siitä huolimatta miellyttävä esitys, varsinkin kympin hintaluokassa.

saksalainen kuohuviini Reichsrat von Buhl

Mistä niitä saa?

Saksalaisten kuohuviinien parhaimmiston saatavuus on Suomessa valitettavan rajoitettua. Maistamistani merkeistä Alkon valikoimissa on ainoastaan Barth (Riesling Brut sekä Pinot Rosé Brut). Barthia ja Raumlandia voi kuitenkin tilata Suomeen Vinexus-verkkokaupasta ja Heymann-Löwensteinia ja Reichsrat von Buhlia Lobenbergs Gute Weine -verkkokaupasta. Raumlandilla on myös suomalainen maahantuoja (Wine Temple) ja ainakin turkulaiset ja tamperelaiset pääsevät maistelemaan talon tuotteita, Turussa Viinille-baarissa ja Tampereella Gastropub Tuulensuussa. Etsi näitä käsiisi, se on vaivan arvoista.

Vanhan ja uuden maailman viinit

viinikupla
April 23, 2017

Uuden maailman viinit ovat jo vuosikausia hallinneet Alkon myydyimpien viinien listaa. Ylivoimaisesti suosituin tuotemerkki sekä puna- että valkoviineissä on chileläinen Gato Negro. Sen perässä tulee muita eteläamerikkalaisia tuottajia, jotka ovat profiloituneet edullisen bulkkiviinin tuotantoon. Mutta mitä viinimaailman kolonialistiselta kalskahtavat käsitteet vanha ja uusi maailma oikein tarkoittavat? Mistä jaottelu tulee ja ovatko vanhan ja uuden maailman viinit oleellisesti erilaisia?

vanhan ja uuden maailman viinit

Kaikki tiet vievät Eurooppaan

Vanhalla maailmalla tarkoitetaan yleisesti ottaen Eurooppaa ja uudella maailmalla Amerikkoja, Etelä-Afrikkaa, Australiaa ja Uutta-Seelantia. Vanhaan maailmaan luetaan kuitenkin myös Lähi-Idän alueet, joilla on Eurooppaakin pitempi viinihistoria, mutta joissa viininvalmistus saattoi olla satoja vuosia jäissä tai ainakin hyvin vähäistä islamilaisen kulttuurin vuoksi. Marokko, Algeria, Tunisia, Egypti ja Israel ovat siis vanhaa maailmaa – puhumattakaan Georgiasta, jota pidetään viininvalmistuksen kehtona –  vaikka näiden maiden viinit ovatkin uutuuksia maailmanmarkkinoilla.

Karkeasti ottaen vanhassa maailmassa viiniä on tehty satoja tai tuhansia vuosia, uuteen maailmaan viiniköynnökset puolestaan on tuotu eurooppalaisten valloittajien mukana. Viininviljely ei kuitenkaan ole mikään uutuus meren toisella puolen. Uuden maailman vanhin edelleen toimiva viinitila löytyy Meksikosta ja sen ensimmäiset viinit tehtiin jo 1597. Pohjoisessa ja eteläisessä Amerikassa sekä Etelä-Afrikassa viininvalmistus eurooppalaisista köynnöksistä vakiintui 1500-1600-luvuilla, Australiassa ja Uudessa-Seelannissakin 1800-luvulla. Suurimmassa osassa uuden maailman maista viininvalmistuksella on siis jo satojen vuosien perinteet. Mutta uuden renessanssin ne ovat kokeneet vasta viimeisten vuosikymmenien aikana. Kalifornialainen viinituotanto oli tyrehtynyt kieltolain aikana ja alkoi uudestaan vasta 1960-luvulla. Etelä-Afrikan viineille maailmanmarkkinat ovat varsinaisesti avautuneet vasta 1980- ja 1990-luvuilla apartheidin päättymisen jälkeen. Uuden maailman viinien osuus maailman viinimarkkinoista on ylipäänsä kasvanut viimeisen neljännesvuosisadan aikana kolmesta prosentista 23:een prosenttiin. Esimerkiksi Uudessa-Seelannissa on vientiviinien markkina-arvo tällä aikavälillä satakertaistunut.

Vakiintuneiden uuden maailman maiden lisäksi on nousevia alueita. Kiina tulee lähivuosina olemaan pinta-alaltaan suurin viinintuottaja. Intiassakin viinintuotanto kasvaa kohisten. Pohjois-Amerikkalainen viini ei tule enää pelkästään Kaliforniasta, Washingtonista ja Oregonista, vaan USA:ssa viiniä valmistetaan jo melkein kaikissa osavaltioissa. Rajan takana Kanadassakin on useampi viinialue.

Miten uuden ja vanhan maailman viinit eroavat toisistaan?

Vanhan ja uuden maailman viinejä ei erota vain historia, vaan myös ilmasto. Eurooppalainen viininvalmistus on keskittynyt suurimmaksi osaksi alueille, joiden ilmasto on viileä tai leuto. Uudessa maailmassa ilmasto vaihtelee enimmäkseen leudosta kuumaan. Esimerkiksi Australiassa auringon paahde on intensiivistä ja päivälämpötilat huomattavan korkeita. Mitä kuumempaa ja aurinkoisempaa alueella on, sitä nopeammin rypäleet kypsyvät. Niihin kehittyy korkea sokeripitoisuus, mikä johtaa korkeampaan alkoholipitoisuuteen valmiissa viinissä. Sen sijaan rypäleet eivät ole kovin hapokkaita. Siksi kuuman ilmaston viini maistuu hyvin kypsiltä hedelmiltä ja saattaa tuntua hillomaiselta vähäisen hapokkuuden vuoksi. Kuuman ilmaston laadukkaammat viinit onkin valmistettu alueilla, joissa lämpötilaa tasoittavat joko kylmät yöt, viileät merivirrat tai vuoristosta laskeutuva kylmä ilma.

Uuden maailman maissa viinintuotantoa on harvoin säädelty yhtä tiukasti ja yksityiskohtaisesti kuin perinteisillä eurooppalaisilla viinialueilla. Sen etuna on joustavuus. Viinintekijät saavat olla juuri niin innovatiivisia kuin haluavat. Uusia valmistusmenetelmiä ja uutta tekniikkaa kokeillaan innokkaasti ja viinityyleillä voi leikitellä. Viinien tuotantokustannukset on helppo pitää alhaisina alueilla, jossa ilmasto ei aseta viinin kasvulle suuria haasteita, sato on suuri ja sen voi korjata koneellisesti. Siksi uudesta maailmasta tulee massoittain edullista viiniä.

Uuden maailman rypälelajikkeet ovat peräisin Euroopasta. Esimerkiksi Cabernet Sauvignonia tai Chardonnayta tapaa kaikkialla maailmassa. Jotkut rypälelajikkeet ovat lähes kadonneet Euroopasta ja niistä on tullut nimikkolajikkeita uudessa maailmassa. Näin on esimerkiksi Carmenèren laita, joka assosioidaan Chileen tai Malbec, joka on Argentiinan ylpeys. Molemmat ovat alun perin kotoisin Bordeaux’sta mutta kukoistavat nykyään muualla. Etelä-Afrikan Pinotage puolestaan on uusi risteytys (Pinot Noir x Cinsaut), joka on luotu nimenomaan eteläafrikkalaisiin oloihin. Uuden maailman viinit ovat tyypillisesti yhdestä lajikkeesta tehtyjä ja niissä pyritään tavoittamaan rypälelajikkeelle ominainen tyyli sen sijaan, että korostettaisiin terroirin, siis alueen mikroilmaston ja maaperän, tuomia eroja. Terroirin korostaminen tuntuu kuitenkin olevan kasvava trendi.

Kilpailuasetelma

Uuden maailman viineillä on lähtöasetelmansa vuoksi ollut alisteinen asema vanhan maailman viineille. Onhan köynnökset ja viininvalmistustaito tuotu Euroopasta ja siksi eurooppalaiset viinit ovat olleet esikuvia. Kalifornialaisten viinien singahtaessa maailmanmaineeseen 1970-luvulla pidettiin niissäkin esikuvana Bordeaux’ta, mutta hiljalleen yhä muhkeampi, hedelmävetoisempi ja alkoholipitoisempi tyyli saavutti suosiota. Viineistä, joilla oli selkeästi erilainen tyyli kuin eurooppalaisilla verrokeillaan, tuli hitti. Silti tuntuu siltä, että yhä alitajuisesti eurooppalaisia viinejä pidetään tavoiteltavimpina. Yhä useammin vastaan tulee uuden maailman viinejä, jotka on kasvatettu viileämmissä olosuhteissa, niin että viinien aromimaailma muistuttaa eurooppalaisia viileän ilmaston viinejä. Näitä viinejä saatetaan luonnehtia “eleganteiksi”. Jotenkin haiskahtaa arvottavalta. Eteläafrikkalaiset ja australialaiset viinintuottajat saattavat jo rypäleen nimivalinnalla osoittaa, mihin tyyliin pyrkivät. Näissä maissa Shiraz on vakiintunut nimi rypälelajikkeelle, joka muualla tunnetaan nimellä Syrah. Shiraz-viinit ovat usein kypsän hedelmäisiä, jopa hillomaisia. Jos taas australialainen tai eteläafrikkalainen tuottaja myy viiniä nimellä Syrah, on se selkeä signaali siitä, että viini tavoittelee eurooppalaisen Syrah‘n (käytännössä pohjois-Rhônen) tyyliä.

Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että jäljittely toimii toiseenkin suuntaan. Viinimaailman suuri nimi Robert Parker on arvosteluissaan suosinut voimakkaita, tanniinisia ja tammisia punaviinejä, joissa on korkea alkoholipitoisuus. Moni tuottaja Euroopassakin on lähtenyt tekemään tätä tyyliä korkeiden pisteiden toivossa. Bordeaux’n edullisemmat viinit saattavat yrittää kilpailla tyylissä hedelmävetoisten uuden maailman viinien kanssa, jotka vetoavat kuluttajiin. Toisaalta myös osaamista uusien teknologioiden osalta voidaan käydä hakemassa uuden maailman maista.

Kumpi voittaa?

Ihmisillä on tapana suosia sitä, mihin he ovat tottuneet. Viinimaissa kasvaneet suosivat oman alueensa viinejä. Sitten on meitä suomalaisia, jotka teemme valintamme tarjonnan ja markkinoinnin perusteella. Olen kuullut monen sanovan, että he pitävät enemmän uuden maailman viineistä. Alle kympin viineissä Alkossa on uuden maailman viinien edustus aikamoista ja ne saattavat tuntua helpommin lähestyttäviltä kuin saman hintakategorian eurooppalaiset viinit. Sitten on niitä, jotka karsastavat uuden maailman viinejä ja vannovat esimerkiksi ranskalaisten tai italialaisten viinien nimeen. Myönnän, että en itse ole uuden maailman viinien ylin ystävä. Mutta se johtuu pääasiassa siitä, että Euroopassa myynnissä olevat eteläamerikkalaiset tai australialaiset viinit eivät todellakaan ole näiden maiden parhaimmistoa. Laadukkaat viinit taas maksavat helposti maltaita tänne asti tuotuna. Minulla ainakin on korkeampi kynnys maksaa paljon pullosta, joka tulee maasta, jonka viineistä minulla ei aiemmin ole erityisen hyviä kokemuksia. Siitäkin huolimatta, että tiedän näissä maissa olevan huippuluokan osaamista viininteossa.

On oikeastaan absurdia asettaa vastakkain vanhan ja uuden maailman viinit. Tosiasiassa jo yhden maan sisältä löytyy ilmastoja, rypälelajikkeita ja viinityylejä vaikka koko kirjo. Kuinka tällöin voisi muutamaa viiniä maistettuaan leimata puoli maailmaa? Mutta vastakkainasettelut kiinnostavat yleisöä ja niinpä jokin aika sitten kaksi viinimaailman suurta tähteä, Jancis Robinson ja Oz Clarke, väittelivät keskenään siitä ovatko vanhan vain uuden maailman viinit parempia. Yleisöäänestyksen perusteella vanha maailma voitti.

Vastakkainasettelun aika ei näemmä ole ohi.