Saksan viinien matka maailmanmaineeseen

viinikupla
March 12, 2017

Saksassa on viljelty viiniä ajanlaskumme alusta lähtien. Mutta tiesitkö, että 1500-luvulla Reinin viinejä kuljetettiin laatutietoisille pohjoismaalaisille? Tai että sata vuotta sitten Moselin viineistä maksettiin kovempaa hintaa kuin Ranskan laatuviineistä?
Tervetuloa lyhyelle ekskursiolle Saksan viinien historiaan!

 

Mosel

Photo credit: Deutsches Weininstitut

Alussa oli laakso, viiniköynnös ja roomalainen. Roomalaiset veivät viininkasvatuksen ja -valmistuksen jalon taidon mukanaan valtakuntansa kauimpiin nurkkiin, myös pohjoiseen Germaniaan Reinin yläjuoksulle. Saksalaisen viininviljelyn perustajana pidetään keisari Probusta (276-82), mutta vasta satakunta vuotta myöhäisempi traktaatti Moselle on ensimmäinen kirjallinen todistusaineisto viininkasvatuksesta nykyisen Saksan alueella. Roomalainen runoilija Ausonius ylistää tuossa kirjoituksessa Mosel-joen maisemia viininkorjuun aikaan. Jo tuolloin jyrkät rinteet oli muokattu terasseiksi, joille viiniköynnöksiä voitiin istuttaa. Moselin varren pikkukylistä löytyykin 200-300-luvuilta peräisin olevien viinipuristimien jäänteitä. Roomalaisten vaikutus saksalaiseen viininkasvatukseen tuntui vielä vuosisatoja senkin jälkeen, kun he olivat poistuneet näiltä mailta. Roomalaisten opettama malli viiniköynnösten tukirakenteista säilyi nimittäin käytössä joillakin alueilla jopa 1700-luvulle asti.

Keskiajalla Saksan viinialueet olivat laajimmillaan ja 1500-luvulla viljelypinta-ala oli jopa nelinkertainen nykyiseen nähden. Viininviljely vakiintui kaikiin Saksan nykyisistä laatuviinialueista, mukaan lukien itäiset, Ottomaanien valtakuntaan kuuluneet Saksi, Saale ja Unstrut. Näiden lisäksi viiniä kasvatettiin ja valmistettiin myös Brandenburgissa, Berliinin ympäristössä. Vaikka alueet olivat samat kuin nykyään, suosittiin keskiajalla tasamaita viiniköynnösten kasvupaikkana rinteiden sijaan. Mutta 1000-luvusta lähtien alettiin köynnöksiä istuttaa Rheingaun kuuluisille viinirinteille: Rüdesheimer Berg, Johannisberg ja Steinberg ovat tuottaneet laatuviinejä jo tuhatkunta vuotta. Rypälelajikkeet olivat jo tuolloin osittain samoja kuin nykyään (mm. Elbling, Muscat, Silvaner, Traminer, Riesling), joskin valmis viini saattoi olla hyvin erityylistä kuin moderni viini. Esimerkiksi Elsassin viinit olivat väkevöityjä tai maustettuja, osittain säilyvyyssyistä ja osittain eteläisemmän Euroopan viinien tyyliä jäljitellen. Punaviinejäkin valmistettiin Saksassa jo keskiajalla; Württemberg oli jo silloin tunnettu nimenomaan kevyistä punaviineistään (erityisesti Trollinger) ja Badenissa ja Elsassessa tehtiin viiniä Blauburgunderista eli Pinot Noirista. Nykyään Spätburgunderina tunnettu Pinot Noir ei siis ole mikään uutuus Saksassa, vaikka kokeekin siellä parhaillaan uutta renessanssia.

Eberbach Rheingau
Kloster Eberbach im Rheingau – Photo credit: Deutsches Weininstitut

 

 

 

Viinibisnes Saksassa oli paisunut kuin pullataikina 1500-luvulle tultaessa. Viinejä riitti vientiinkin ja niitä laivattiin Kölnistä ja Frankfurtista käsin aina Skandinaviaan asti. Kenties keskiaikaisen Turun hovistakin löytyi saksalaisten viinien ihailijoita, vaikka olut olikin tuolloin ehdoton ykkösjuoma. Mutta sitten tuli romahdus, joka oli monen tekijän summa. Talonpoikaissota 1500-luvulla ja kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla tuhosivat viinialueita ja aiheuttivat mieskadon: viinipalstoille ei riittänyt työvoimaa. Viljan tarve sekä syötäväksi että oluen panemiseen kasvoi, olihan oluen suosio pohjoisessa noususuhdanteinen. Reformaation seurauksena luostarit protestanttisiksi kääntyneillä alueilla autioituivat – ja nimenomaan luostarit olivat olleet keskiaikana viinintuotannon keskuksia. Kaiken kukkuraksi ilmasto viileni, mikä vaikeutti viininkasvatusta entisestään. Ajanjakso tunnetaan myös pienenä jääkautena. Romahduksen kokenut viininviljely alkoi toipua uudelleen vasta 1700-luvulla. Mutta tuolloin puhalsivat uudet tuulet. Nyt suosittiin laatua määrän sijaan. Viljelypalstat sekä rypäleet valittiin huolella, kelvottomat tasamaat saivat väistyä parempina kasvupaikkoina pidettyjen rinteiden tieltä. Uusien istutusten joukossa oli etenkin Rieslingiä, jonka laatua arvostettiin. Syntyi myös uusi kategoria naturrein eli viini, johon ei oltu lisätty sokeria.

Laatuvaatimuksia kiristettiin yhä enemmän 1800-luvulla. Nykyisenkaltainen järjestelmä, jossa viinit jaotellaan rypäleiden kypsyysasteen eli niiden sisältämän sokerin määrän mukaan laatuluokkiin, kehiteltiin tuolloin. Parhaiden viinien maine kiiri kauas ja Reinin viinit olivat tavoiteltuja. Niistä saatettiin maksaa jopa enemmän kuin Bordeaux’n parhaimmistosta. Toisaalta viinit jakautuivat yhä selvemmin erinomaisiin ja kehnoihin. Köyhillä pienviljelijöillä ei ollut varaa panostaa uusiin välineisiin ja parhaisiin köynnöksiin, vaan he lyöttäytyivät osuuskunniksi, joka kilpaili määrillä tuottaen heikompilaatuista viiniä, jonka juotavuutta parannettiin lisätyllä sokerilla.

Nousukautta seuraa väistämättä lasku. Tälläkin kertaa se oli pitkä ja vaikea. 1800-luvun lopussa iski phylloxera, tuo hyönteispirulainen, joka tuhosi viiniköynnökset suuresta osaa Eurooppaa. Sen mukana Saksasta katosi joitakin alkuperäisiä rypälelajikkeita. Sitten tuli maailmansota, toinenkin, aiheuttaen fyysistä tuhoa, työvoiman puutetta ja inflaatiota, joka ei suosinut kotimaista viinintuotantoa. Saksan viinit nousivat jaloilleen hitaasti, ensin horjuen, halvan ja makean Liebfraumilchin voimin, mutta sittemmin taas laatuviinien avulla. Sekä viljelyspinta-ala että viinien taso ovat kokeneet dramaattisen nousun muutamassa vuosikymmenessä.

A miracle has happened in Germany. A generation ago there were good German wines
but you had to search hard to find some. Today they are available in abundance in every price range.
– Stuart Pigott

Ihmeeltä se tosiaan tuntuu. Saksan viinit elävät selvästi uutta kultakautta. Perinteisten, nimekkäiden tuottajien viinit kestävät aikaa uskomattoman hyvin ja nuorilla, kokeilunhaluisilla viinintekijöillä tuntuu olevan Midaan kosketus. Suurin haaste tällä hetkellä on saada kuluttajien mielikuvat ajan tasalle. Amerikkalaiset olettavat edelleen Rieslingin olevan aina makeaa. Aiemmin näin yleensä olikin, mutta viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kuivasta viinityylistä on tullut normi Saksassakin. Saksa ei enää ole imelää Lippistä; Saksa on nyt maailman parasta Rieslingiä, timanttisen teräksistä Chardonnayta, upean mineraalisia Weissburgundereita, Burgundille vertoja vetäviä Spätburgundereita ja kaikkea, mitä uudet tekijät keksivätkään tuottaa. On mahtavaa olla itse aitiopaikalla seuraamassa kehitystä. Kevään ja kesän aikana retkeilen eri puolilla Saksaa ja raportoin, mitä vastaani tulee.

Kirjoitus on toteutettu yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

Leave a Reply