Samppanjamaailman suuret leskirouvat
“Keltainen leski” on yksi tunnetuimmista samppanjamerkeistä Suomessa. Sillä viitataan Veuve Clicquot’n, siis Clicquot’n lesken, keltaetikettisiin pulloihin. 27-vuotiaana leskeksi jäänyt Barbe-Nicole Clicquot-Ponsardin otti monien järkytykseksi edesmenneensä miehensä samppanjatalon johdon vuonna 1805 ja nosti taloudellisissa vaikeuksissa painivan yrityksen maailmanmaineeseen. Naisilla oli tuohon aikaan rajalliset mahdollisuudet toimia liike-elämässä. Naimattomat naiset olivat isänsä ja naimisissa olevat miehensä holhousvallassa eikä heillä ollut mahdollisuutta omaan pankkitiliin ja sitä kautta vaikkapa työntekijöiden palkanmaksuun. Ainoastaan lesket olivat vapaita miehisestä holhousvallasta ja saattoivat ottaa ohjat käsiinsä, jos tahtoa siihen oli.
Historiankirjoihin Madame Clicquot on jäänyt sekä Ranskan ensimmäisenä liikenaisena että samppanjan menetelmien ja brändäämisen kehittäjänä. Hänen nimiinsä on laitettu muun muassa rosésamppanjan keksiminen, nykyisenmallisen samppanjapullon kehitteleminen sekä samppanjanvalmistukselle yhä nykyään käytössä olevan sakanpoistomenetelmän innovoiminen. Tanssitus tarkoittaa samppanjapullojen asettelemista alassuin ja niiden kääntämistä säännöllisesti kunnes kaikki hiivasakka on valunut pohjalle ja se voidaan poistaa helposti. Clicquot päätti sahata keittiönpöytään pyöreät reiät ja voilà: maailman ensimmäinen tanssituspöytä oli syntynyt! Madame Clicquot onnistui myös hankkimaan johtoaseman Venäjän samppanjamarkkinoilla.
Seuraavan samppanjalesken vuoro tuli vuonna 1858, kun Jeanne-Alexandrine Melin Pommeryn aviomies kuoli. Lesken haltuun päätynyt samppanjatalo sai nimekseen Veuve Pommery. Tätä nykyä tosin talon nimi on Vranken Pommery. Madame Pommeryn ansioihin kuuluu brut-samppanjatyylin määrätietoinen kehittäminen, minkä hän tiesi olevan valtti Englannin markkinoilla. Vähitellen kuivat samppanjat syrjäyttivät siihenastisen makean trendin kaikkialla. Madame Pommeryn panostus markkinointiin näkyy tuloksissa; hänen astuessaan talon johtoon oli vuosituotanto 45000 pulloa ja kuolinvuonnaan 1890 peräti 2,25 miljoonaa pulloa.
Kolmas tunnettu samppanjaleski on Lily Bollinger, joka nousi talon johtoon vuonna 1941. Hänen kerrotaan pitäneen pullojaan niin tarkasti silmällä, että sodan tiimellyksessä hän nukkuikin samppanjakellarissa. Myös Bollingerin leskellä oli hyvä bisnesvainu ja hän onnistui kaksinkertaistamaan talon tuotannon, jonka vienti myös laajeni hänen aikanaan kolmeen eri maanosaan. Lily Bollingerilta on jäänyt elämään kuuluisa mietelause, joka oli vastaus kysymykseen “milloin juot samppanjaa?”:
Juon samppanjaa ainoastaan kun olen onnellinen ja kun olen surullinen. Joskus juon sitä ollessani yksin. Kun minulla on seuraa, pidän sitä välttämättömänä. Siemailen sitä, jos minulla ei ole nälkä ja juon sitä silloin kun on. Muuten en koske juomaan – paitsi jos olen janoinen.
Leskirouvia löytyy myös muidenkin merkkien takaa, tunnetuimpina Laurent-Perrier ja Roederer. Veuve Clicquot’n menestystarinan myötä leskirouvista tuli itse asiassa markkinointikikka. Muutkin talot halusivat mainostaa itseään leski-sanalla, johon ajateltiin liittyvän jokin jännittävä sankaritarina ja siksi etiketteihin nostettiin joskus monen sukupolven takaisia leskiä, joskus täysin kuvitteellisia. Ironisinta samppanjaleskien historiassa on se, että vaikka he itse olivat tienraivaajia ranskalaisten naisten asemalle liike-elämässä, he eivät itse luottaneet muihin naisiin yrityksiään kehittäessään ja niiden tulevaisuutta suunnitellessaan. Clicquot’n ja Pommeryn tyttäret eivät perineet äitiensä bisnestä.