Liian kallis harrastus?

viinikupla
May 3, 2016

Takavuosina tunnustin ensimmäistä kertaa ääneen olevani aika innostunut samppanjoista, mitä eräs professorini piikikkäästi kommentoi: “melko erikoinen valinta jatko-opiskelijalta”. Totta on, että en erityisesti rypenyt rahassa ja samppanjaahan ei saa pikkurahalla. Ostin sitä lähinnä ulkomaanreissuilta ja tax freestä. Kalliimpia merkkejä testailin tastingeissa. Viinibaareissa tarkistan aina, olisiko tarjolla jotakin erikoisempaa samppanjaa laseittain. Raaskin ostaa prestige-samppanjaa lasillisen, mutta koko pullon kanssa tulee henkinen kynnys vastaan. En ole vielä koskaan maksanut yhdestäkään viinipullosta lähellekään sataa euroa.

Viiniharrastus on kokenut 2000-luvulla suuren muodonmuutoksen. Aiemmin viiniharrastaja toi mieleen setämiesten sikarintuoksuiset kerhot, joissa kilpailtiin knoppitiedoilla. En väitä, että tämä mielikuva vastaa todellisuutta, joten älä pahastu jos olet setämies ja kuulut viiniklubiin. Viineistä puhuminen oli joka tapauksessa hyvin pienen piirin juttu. Mutta nykyään lista Suomessa toimivista viiniseuroista paljastaa, että ainakin pääkaupunkiseudulla ne ovat kovassa suosiossa opiskelijoiden keskuudessa. Tähtikokkibuumi on vaihtunut sommelierien fanittamiseen. He ovat nuoria ja dynaamisia. Viinivinkkejä jaellaan kaikissa naistenlehdissä. Satuinpa hiljattain lukemaan eräästä naistenlehdestä artikkelin, jossa toimittaja oli osallistunut viininmaisteluiltaan siksi, että hän koki sen kuuluvan yleissivistykseen. Kaikki muut kuulema jo harrastavat viinejä. Onko todellakin näin? Samankaltaisia havaintoja on tehty muuallakin maailmassa. Viiniharrastuksesta on haihtunut pois elitismin tuoksu ja siitä on tullut suuren yleisön puheenaihe. Samaa jatkumoa on tämä minunkin viiniblogini, jota rohkenen kirjoittaa olemattomalla auktoriteetilla, pelkästä kirjoittamisen ilosta ja rakkaudesta viiniin.

Viiniharrastus on siis tietyssä mielessä tasa-arvoistunut. Samalla huippuviineistä on tullut entistä tavoittamattomampia. Kiinan kasvanut kysyntä on nostanut Bordeaux’n ja Burgundin viinien hinnat pilviin ja tavallisen harrastajan ulottumattomiin. Myös samppanjan hinta on noussut sitä mukaa kun sen kulutus on yleistynyt. Hyllyssäni on vino pino viinilehtiä viime vuosikymmenen alkupuolelta, mistä Suomen silloisen hintatason voi helposti tarkistaa. Nousevat hinnat takaavat sen, että luksus pysyy aina luksuksena, johon kaikilla ei ole varaa.

Väitän kuitenkin, että viinejä voi harrastaa pienelläkin budjetilla. Ei kaikkien ole pakko panostaa keräilyyn ja arvoviinikokoelman kartuttamiseen, vaan pulloja voi nauttia sitä mukaa kun niitä hankkii. Keräillä voi myös loistavan hinta-laatusuhteen viinejä alueilta, joissa kova kysyntä ei ole vielä johtanut hintojen karkaamiseen käsistä. Tapahtumissa voi maistella uusia viinejä pientä maksua vastaan ja tietoutta voi kartuttaa ilmaiseksikin. Toisaalta viiniharrastus voi viedä mukanaan niin, että se alkaa tuntua jo kukkarossakin. Ainakin täällä Viinikuplassa on arkiviinien hintakatto hiljalleen hivuttautunut ylöspäin. Samppanjapullon avaaminen ei vaadi mitään erityistä syytä ja muutenkaan niitä yksittäisiä kalliimpia hankintoja ei tule säästeltyä epämääräisen “sopivan juhlavan tilanteen” varalle. Suoritan viinikursseja ja haaveilen viinikaapin hankkimisesta. Ja lomamatkat, ne tietysti suuntautuvat (pakollisia Suomen-visiittejä lukuunottamatta) aina viinialueille. Mutta harrastus on tietysti aina oma valinta, johon on valmis panostamaan myös taloudellisesti.

Viiniharrastukseni lyhyt historia

viinikupla
April 18, 2016

2015-04-10 19.42.54-1

Hiljattain mainion Blanc de blancs -blogin Anna kirjoitti siitä, miksi on innostunut viineistä ja kehotti muitakin samaan. Näin blogin alkutaipaleella onkin hyvä hetki kertoilla, miten tähän on tultu.

Lapsuudenkodissani ei koskaan juotu viiniä tai mitään muitakaan alkoholijuomia. Niinpä ensikosketukseni viiniin ei todellakaan tapahtunut laatuyksilöiden parissa vaan Alkon halvimpien ja karseimpien juomien kautta: helmeilevää omenaviiniä, Lippistä eli Liebfraumilchiä ja mitä näitä nyt on. Veikkaan, että monelle teistä tulee pelkästä sanastakin epämiellyttäviä makumuistoja mieleen. Näistä kokemuksista johtuen ajattelin pitkään, että en pidä valkoviineistä.

Opiskeluaikana innostuin ruoanlaitosta ja ystäväpiiriini kuului ihmisiä, jotka olivat myös kulinariaan päin kallellaan. Opiskelijabudjetilla ei ollut varaa syödä hyvissä ravintoloissa, mutta jossain vaiheessa meillä oli kokkauskerho: kokoonnuimme toistemme luona ja laitoimme yhdessä useamman ruokalajin illallisia. Ehkä niihin aikoihin aloin kiinnittää enemmän huomiota myös siihen, mitä viiniä joimme ruoan kanssa. Alkon valikoimasta alkoi jo löytyä muutamia lempiviinejä, mutta uusien viinien kokeileminen oli aina hakuammuntaa.

Hurahdus samppanjaan taisi tapahtua myös joskus myöhäisinä opiskeluvuosina. Se alkoi varmaankin lahjaksi saaduista samppanjapulloista. Häämatka kuusi vuotta sitten oli road trip Euroopassa. Päätimme miehen kanssa matkailla erityisesti yhteisessä suosikkimaassamme Ranskassa ja sen viinialueilla. Kahden viikon reissuun mahtui Alsace, Champagne ja Burgundy. Pohjatietomme ennen matkaa oli suurin piirtein sitä luokkaa, että Alsacessa tehdään valkoviinejä ja Burgundissa punaviinejä. Reissun aikana viinitietoutemme karttui huimasti ja viinien maisteleminen autenttisessa ympäristössä kehitti käsitystä eri viinityyleistä ja omista preferensseistä.

viinikellari Burgundy

Tuo matka oli sen verran käänteentekevä, että sen jälkeen ilmoittauduin pariin viiniklubiin, ryhdyin osallistumaan maisteluiltoihin, käymään viinimessuilla ja perustin jopa viinikerhon työpaikalleni. Päätimme yhdessä teeman ja kukin oli vuorollaan vastuussa maisteluilloista, valitsi viinit ja esitteli ne. Kukaan meistä ei ollut varsinainen viiniasiantuntija, mutta opettelimme yhdessä ja meillä oli hauskaa, mikä on tietysti tärkeintä.

Saksaan muutettuani löysin pian samanhenkistä suomalaisseuraa, joiden kanssa olemme viettäneet samppanjailtoja. Mutta kaikki ne muut viiniaktiviteetit, joita Helsingissä oli, jäivät tauolle. Vasta viime aikoina olen aktivoitunut uudelleen, liittynyt paikalliseen expat-viiniklubiin ja ottanut selvää viinikursseista. Toissaviikolla kävin Lontoossa suorittamassa WSET 2-tason tentin.

Mikä viineissä sitten kiehtoo? Kulinaristin vastaus on tietysti makuelämykset. Helmeilevä omenaviini on yhtä kaukana vuosikertasamppanjasta kuin eineslihapullat Michelin-tason ravintolan annoksesta. Ja näiden väliinkin mahtuu laaja kirjo erilaisia makuja, joille löytyy omat tilanteensa ja omat faninsa. Ruoan ja viinin ei tarvitse yltää Michelin-tasolle ollakseen hyvää ja innostavaa. Akateemisesti orientoituneena ihmisenä taidan myös nauttia haasteista, jonka viinien maailmaan perehtyminen tarjoaa. Mitä enemmän viineistä oppii, sitä paremmin tajuaa, miten paljon opittavaa vielä riittää. Viinit tarjoavat aina jotain uutta. Jos on maistanut yhtä viiniä tietyltä viinialueelta, ei vielä tiedä mitään siitä makumaailman moneudesta, mitä kyseinen viinialue pitää sisällään. Jos on maistanut yhtä viiniä tietyltä tuottajalta, ei vielä tiedä miten erilaisia viinejä saman talon sisällä voidaan tehdä. Edes saman tuottajan sama viini ei maistu samalta vuodesta toiseen. Viini ei ole staattinen, vaan elävä yksilö. Se on erilaista joka vaiheessa rypälemehusta vasta käyneeseen, pullotettuun ja pullossa ikääntyneesen. Jokainen viini on yksilö ja näitä uusia yksilöitä riittää kohdattavaksi elämän loppuun saakka.