Viinitorstai: Friuli on Italian raikkaiden valkoviinien aitta

viinikupla
July 9, 2020
viinialue Friuli

Useimmille Italia viinimaana yhdistyy punaviineihin – tai sitten proseccoon, jonka suosio ei ole laantumassa. Maan pohjoisosissa tuotetaan kuitenkin upeita, raikkaita ja puhdaspiirteisiä valkoviinejä. Tällä saralla viime vuosikymmenien ajalla maineikkain alue on ollut koillis-Italian Friuli, jossa tuotetaan pääasiassa valkoviinejä. Samantyyppisellä profiililla nousussa ovat myös naapurialueet Alto Adige ja Trentino.

Friuli kattaa Italian koillisosat, Venetsiasta itään aina Slovenian rajalle. Viinialue jatkuu itse asiassa valtion rajan toiselle puolelle ja muutamilla viljelijöillä on tarhoja molemmin puolin rajaa. Pohjoisessa vastaan tulevat Dolomiitit, etelässä Adrianmeri ja ihana, historiallinen Triesten kaupunki. Friuli sijaitsee latinalaisen, slaavilaisen, germaanisen ja kreikkalaisen kulttuuripiirin risteyskohdassa ja se on ollut historian saatossa monen eri vallan alla. Aiemmin merellisen silkkitien päätepisteenä tunnettu Trieste oli osa Itävalta-Unkaria vuoteen 1918 asti, mikä selittää kaupungin muusta Italiasta poikkeavan rakennustyylin.

Friuli jakautuu yhdeksään viinialueeseen, joista tärkeimmät ovat kukkulainen Colli Orientali, itäpuolen tasainen Collio sekä suurin ja kaupallisin Grave. Suurin osa Friulin viineistä on valkoisia ja tyypillisesti yhden lajikkeen viinejä. Viljellyimpien rypälelajikkeiden joukosta löytyy sekä kansainvälisesti tunnettuja, kuten Pinot Grigio, Pinot Bianco, Sauvignon Blanc ja Chardonnay että alueen omia, tärkeimpinä Friulano ja Ribolla Gialla sekä Picolit, josta tehdään makeaa viiniä kuivatuista rypäleistä. Collion alueella vastaan tulee myös itäisemmälle Euroopalle tyypillisiä Malvasiaa, Welschrieslingiä sekä Tramineria. Kuohuviiniä tehdään tyypillisimmin Ribolla Giallasta.

Friulissa tehdään myös punaviinejä, joista tyylikkäimmät tulevat Colli Orientalin rinteiltä. Kansainvälisistä lajikkeista yleisimmät ovat Merlot ja Cabernet Franc, alueen omista taas Refosco ja Schiopettino. Slovenian vastaisella rajalla puolestaan on perinne valmistaa intensiivisiä oransseja viinejä amforassa.

Spilimbergon mosaiikkikoulun opiskelija työssään
Spilimbergon mosaiikkikoulun opiskelija työssään
Portopiccolo
Prosciuttotehtaalla San Danielessa

Friuli on myös matkakohteena tutustumisen arvoinen. Löytyy vuoristoa, merenrantaa ja antiikin raunioita – ja huomattavasti vähemmän turisteja kuin Toskanassa tai Piemontessa. Matkustin Friulissa pari vuotta sitten ja mieli palaa sinne uudelleenkin, sitten joskus kun matkustaminen on taas turvallista. Mieleen ovat jääneet varsinkin Aquileian roomalaisaikainen kaupunki ja Spilimbergon mosaiikkikoulu, jossa opiskelijat ympäri maailmaa opiskelevat mosaiikintekijöiksi. Kulinaristi ei voi ohittaa vierailua prosciuttotehtaalla San Danielessa. Buttrion kesäkuinen viinifestivaali olisi kiva kokea, se on kuulemma lajissaan maan vanhin. Tai sitten isompi Friuli DOC -tapahtuma syyskuussa Udinessa.

Myös viinitilojen suhteen valinnanvaraa löytyy. Useimmat tilat ovat perheomisteisia. Aivan Slovenian rajalla sijaitseva Gravner on ehdoton vierailukohde, jos pitää oransseista viineistä, jotka ovat kypsyneet pitkässä kuorikontaktissa amforassa. Juuri Gravner on ollut alueen pioneeri, joka on alkanut valmistaa Ribolla Giallaa kuorikontaktilla. Laatu maksaa, Gravnerin viinien hinnat alkavat viidestäkympistä. Vierailu pitää varata etukäteen ja se on maksullinen. Toinen tärppi on Gori, moderni ja todella tyylikäs viinitila ylhäällä kukkuloilla. Gorin viinit ovat laadukkaita ja edullisia, ja heidän mukaansa toimitus Suomeen onnistuu. Myös tänne vierailu pitää varata etukäteen. Perillä luvassa on viinien lisäksi paikallisia herkkuja.

Gori viinitila
Gorin tastingtila
Trieste

Viinitorstai: Pecorino on myös viini

viinikupla
September 28, 2017

Pecorino viini

Mutta sehän on juustoa!

Tämä oli ensireaktioni, kun ystäväni sanoi tarjoavansa ruokajuomana Pecorinoa. Italian sana pecora tarkoittaa lammasta ja siitä johdettu pecorino (pikku lammas) tuo ensimmäisenä mieleen kovan, suolaisen lampaanmaitojuuston. Mutta Italiassa asunut ystäväni oli tutustunut myös samannimiseen valkoiseen rypälelajikkeeseen ja ihastunut niin, että kertoi aina tilaavansa Pecorinoa jos sitä oli tarjolla.

Pecorino – se rypäle, ei juusto – kasvaa Italian itäisillä rannikkoseuduilla, etenkin Marchen ja Abruzzon alueilla. Lajiketta on viljelty satoja vuosia, mutta ajan myötä runsassatoisempi Trebbiano syrjäytti sen. Viime vuosisadan puolivälissä Pecorinon luultiin jo hävinneen kokonaan, mutta 1980-luvulla paikallisia lajikkeita tutkinut viinintekijä bongasi hylätyltä viinitarhalta köynnöksiä, jotka osoittautuivat Pecorinoksi ja josta otetut pistokkaat alkoivat tuottaa erinomaista viiniä. Sen jälkeen Pecorino on kokenut renessanssin. Marchen ja Abruzzon lisäksi sitä viljellään nykyään myös Liguriassa, Laziossa, Umbriassa ja Toskanassa, joskin 87 hehtaarin viljelypinta-ala ei edelleenkään päätä huimaa. Italian ulkopuolelta lajiketta ei löydy, paitsi häviävän pieniä määriä Argentiinasta. Offica Pecorino DOCG on ainoa yhden lajikkeen appellaatio tästä rypäleestä, mutta lajikeviininä Pecorinoa näkee myös paljon IGT-appellaation alla.

Pecorino on hapokas lajike, josta tehdyt viinit ovat väriltään oljenkeltaisia, yleisolemukseltaan rapsakoita ja aromimaailmassa on sitrusta, päärynää, keltaista omenaa ja kukkaisuutta, mineraalisella vivahteella. Kolmen maistamani Pecorinon jälkeen käyttäisin niitä yhdistävänä ilmaisuna sanaa harmiton. Mikään niistä ei ole ollut erityisen mieleenpainuva, mutta kylläkin miellyttäviä ja helppoja seurustelujuomia, jotka sopivat monenlaiselle ruoalle. Ystäväni todistuksen perusteella uskon kuitenkin, että kunnianhimoisempia versioita Pecorinosta löytyisi paikan päältä Italiasta.

Pecorino-nimisellä juustolla ja viinillä ei ole varsinaisesti mitään tekemistä toistensa kanssa. Ne kuitenkin sopivat yhteen yllättävän hyvin. Jos Pecorinoa tekee mieli, niin Alkon valikoimista niitä löytyy kolme kappaletta, joskin kaikki näyttävät olevan vain tilausvalikoimassa.

 

Italia on myös valkoviinimaa

viinikupla
March 29, 2017

Italian valkoviinit Fiano di Avellino

Mikä on ensimmäinen mielikuvasi italialaisista viineistä? Punaviini, eikö vaan? Jokin pehmeä ja kypsän hedelmäinen pastan ja pizzan kylkeen paritettava punkku tai kenties suuta kuivattava Chianti, joka huutaa seurakseen lihaa. Tai vaihtoehtoisesti prosecco, jota kaikki tuntuvat haluavan juuri nyt. En ollut oikeastaan koskaan ajattelut, että Italiassa saatettaisiin tehdä loistavia valkoviinejä. Vasta viimevuotiset matkani avasivat silmäni. Mutta kuvaavaa on, että kun selitin innostuneena Italiassa asuneelle ystävälleni miten ihastunut olen italialaisiin valkkareihin, hän katsoi minua kuin hullua. Che??

Kullakin Italian viinintuotantoalueista on omat signatuurirypäleensä, joista valmistetuista valkoviineistä ollaan erityisen ylpeitä. Luettelen niistä tärkeimmät pohjoisesta etelään. Keskityn vain kuiviin viineihin.

Alto Adige
Italian pohjoisin viinialue sijaitsee Alppien juurella ja rinteillä. Vuoristoseudulla ilmasto on korkeudesta johtuen huomattavavsti viileämpää kuin muualla maassa. Niinpä Alto Adigen valkoviineissä on samaa raikkautta ja mineraalisuutta kuin pohjoisempien viinimaiden antimissa. Rypälelajikkeetkin ovat varsin pitkälle samoja kuin akselilla Saksa-Itävalta-Alsace: Pinot Bianco eli Pinot Blanc/Weissburgunder, Pinot Grigio eli Pinot Gris/Grauburgunder, Gewürztraminer, Riesling… Myös Chardonnay ja Sauvignon Blanc menestyvät täällä. Henkilökohtaisesti olen ollut vaikuttunein alueen Pinot Bianco -viineistä. Älä missään nimessä jätä kokeilematta jos vastaasi tulee sellainen.

Friuli-Venezia Giulia
Maan koilliskulmassa sijaitsevaan viinialueeseen vaikuttaa myös Alppien läheisyys. Vuorokauden lämpötilanvaihtelu on suurta, sillä öisin vuoristosta laskeutuu viileää ilmaa, niin että päivän paahteessa kypsyvät rypäleet kehittävät myös hyvän hapokkuuden. Tältä alueelta tulee iso osa Proseccosta, mutta valkoviiniä etsivän kannattaa suunnata katseensa erityisesti Colli Orientali del Friulin Pinot Grigioihin. Saat kokonaan toisenlaisen kuvan Pinot Grigiosta, joka muualla maassa on valitettavan usein neutraalia ja mitäänsanomatonta bulkkia. Ei Friulissa.

Italian valkoviinit Pinot Bianco

Veneto
Valpolicellasta ja Amaronesta tunnetun viinialueen ykkösvalkoviini on Garganega-rypäleestä valmistettu Soave, jonka maine maailmalla ei valitettavasti vielä ole palautunut 80-luvun huonojen massaviinien ajoista. En itse ole vielä varauksettoman ihastunut Soaveen testaamieni perusteella, mutta ne kuitenkin aina listataan maan parhaimmistoon. Etsi käsiisi Soave Classicoa tai Superiorea, jotka ovat tasamaan sijaan rinteillä kasvaneista rypäleistä tehtyä viiniä. Ja mielellään ikääntyneempä tavaraa, jos sellaista löydät, Soaven nimittäin luvataan ikääntyvän tyylikkäästi.

Piemonte
Barolon, Barbarescon ja muiden upeiden punaviinien joukosta löytyy myös valkoviinihelmi: Gavi. Se valmistetaan Cortese-rypäleestä, joten pidempi versio nimestä kuuluu Cortese di Gavi. Gavi di Gavi puolestaan on Gavin kunnan alueella valmistettua valkoviiniä. Gavit olivat Soaven tapaan muodissa 80-luvulla, mutta DOCG-statuksen viini on saanut vasta vuosituhannen taitteessa. Gavi on kuiva, raikas, mineraalinen ja upean kukkainen ja hedelmäinen viini.

Toskana
Mikä mahtoi olla ihkaensimmäinen viini, joka sai Italiassa DOC-luokituksen, kun järjestelmä luotiin? Se ei ollut mikään tunnetuista punaviineistä, vaan toskanalainen Vernaccia di San Gimignano, jota valmistetaan keskiaikaisen San Gimignanon ympärillä. Tämä Vernaccia-rypäleen versio tuottaa täyteläisiä, mutta kirpsakan hapokkaita valkoviinejä, joissa on kukkaisuutta ja kitkerä jälkimaku. Pidempään kypsytetyt Riservat ovat usein myös raskaasti tammitettuja. Vietin muutaman päivän San Gimignanossa, mutta en onnistunut kehittämään suurta rakkautta alueen kovasti hehkutetuille valkoviineille. Sen sijaan ihastuin hedelmäisiin Toskanan rannikkoseudulta tuleviin Vermentino di Toscana -viineihin. Vermentino on tosin kuuluisampi Sardiniassa.

Italian valkoviinit Vernaccia di San Gimignano

Vernaccia di San Gimignano kypsyy varhain ja niinpä se oli kesäkuun lopussa näin kehittynyt.

Marche
Keskisen Italian itäisellä rannikkoseudulla sijaitsevan Marchen ylpeys on Verdicchio dei Castelli di Jesi DOCG. Verdicchio voi olla epäkiinnostava pöytäviini, mutta Jesin kaupungin alueelta tuleva DOCG-viini on puhdasta eleganssia. Näin raikas ja mineraalinen viini näiltä leveysasteilta hämmästyttää. Verdicchio dei Castelli di Jesi on hapokas ja aromimaailmaltaan vihreä, jälkimaussa paahdettua mantelia.

Umbria
Toskanan ja Marchen väliin sijoittuva Umbria tuottaa 60-prosenttisesti valkoviiniä, joista nimekkäin on Orvieto DOC. Se on sekoiteviini rypälelajikkeista Grechetto, Procanico ja muista alueella sallituista valkoviinilajikkeista. Nykyään Orvieto on tyypillisesti kuiva, keskihapokas, raikas ja persikkainen.

Campania
Roomasta alaspäin ilmasto alkaa olla jo varsin kuumaa ja se näkyy viinien tyylissä. Sekä puna- että valkoviinit Italian eteläisemmissä osissa ovat muhkeita ja kypsän hedelmäisiä, pehmeämpiä. Campaniassa on kaksi valkoista tähteä: Fiano ja Greco. Niiden tärkeimmät appellaatiot ovat Fiano di Avellino DOCG ja Greco di Tufo DOCG. Edellinen on uhkean kukkainen, hunajainen, pähkinäinen ja mausteinen. Jälkimmäinen on myös parfyyminen, mutta mineraalisempi.

Muu, mikä?
Tästä alaspäin matkani Italian valkoviinien seurassa on vielä kesken. Olen toki juonut edullisia Catarrato- ja Grillo-valkkareita Sisiliasta, mutta niissä ei ole ollut mitään mieleenpainuvaa. Kuuleman mukaan etelän valkoviinit tekevät kovasti tuloaan ja Sisiliasta löytyy jo kulttimaineessa olevia naturaaliviinituottajia. Ne eivät vielä ole vakiinnuttaneet paikkaansa Italian valkoviiniklassikoiden joukossa, mutta tulevaisuus näyttää millaiseen maineeseen ne pääsevät.

Onko edeltävässä listassa itsellesi tuttuja viinejä? Tai onko jokin oleellinen viini unohtunut? Mitkä Italian valkoviinit ovat tehneet sinuun suurimman vaikutuksen?

Viinibloggaajien flash mob: Travaglini Gattinara 2011

viinikupla
February 15, 2017

Viinibloggaajien yhteispostaus

Barolo on kuninkaiden viini ja viinien kuningas, kuuluu sanonta. Ainakin Barolo on Barbarescon ohella kiistattomasti Piemonten kallein viini ja rypälelajikkeensa Nebbiolon nimekkäin edustaja. Piemonte on Nebbiolon synnyinseutua eikä tuota rypälettä oikeastaan kasvateta onnistuneesti missään muualla. Piemontessa Nebbioloa on arvostettu jo keskiajalta lähtien siinä määrin, että Nebbiolo-köynnöksen irtileikanneille langetettiin kova sakko – ja rikoksen uusimiseen syyllistyneet saatettiin jopa hirttää. Nykyään lajikkeen arvostus näkyy sen kasvatukseen liittyvissä säännöissä: Nebbioloa saa viljellä vain tarkoin rajoitetuilla alueilla ja sille on varattu parhaat rinteet. Määriltään tästä rypälelajikkeesta valmistetut viinit muodostavat vain pienen vähemmistön Piemonten koko viinintuotannosta, 3%.

Barolon ja Barbarescon ohella Piemontessa on muitakin Nebbiolosta tehtyjä appellaatioita. Näistä kenties parasta hinta-laatusuhdetta tarjoaa Gattinara, joka itse asiassa 1800-luvulla hinnoiteltiin Baroloa ja Barbarescoa korkeammalle. Myöhemmin osat vaihtuivat ja Gattinara kulki alamäkeä, kunnes se 1990-luvulla saavutti DOCG-statuksen. Gattinaran rinteillä maaperä on vulkaanista ja ilmasto viileämpää kuin Barolon ja Barbarescon tuotantoalueilla. Siksi viinit ovat intensiteetiltään hieman Baroloa ja Barbarescoa kevyempiä. Tanniinit ovat pehmeämpiä, mutta hapokkuuden puolesta viinit vaativat pitkää kypsytystä saavuttaakseen tasapainon. Säädösten mukaan Gattinaraa pitää kypsyttää vähintään kolme vuotta ennen myyntiin laskemista ja siitä kaksi vuotta tynnyrissä.

Gattinaran tuottajista satavuotias Travaglini on suurin ja taatusti helpoiten saatavilla eri maissa. Tilan tavaramerkki on erikoisenmallinen pullo, jonka kurvit on kuulema suunniteltu siten, että sakka jäisi pulloon viiniä kaadettaessa. Tilasin viinin saksalaisesta nettikaupasta, jossa hinta oli vain parisen euroa Alkon hintaa (23,99 eur) edullisempi. Tällä kertaa siis Alkon hinnoittelu on varsin kohdillaan.

Viini on väriltään hailakan ja tiilenpunaiseen taittuva. Punaviinit menettävät ikääntyessään pigmenttiä ja värisävy taittuu oranssimpaan suuntaan. Nebbiolo on siitä pirullinen rypäle, että jo nuorena sillä on nämät ominaisuudet, mikä saattaa hämätä viiniä sokkona arvioitaessa.

Tuoksussa on kirsikkaa, vadelmaa, voimakasta yrttisyyttä ja sammaleista metsää. Maku jatkaa samoilla linjoilla: vadelmaa, karpaloa, mutta ennen kaikkea jotain, josta englanniksi käyttäisin termiä savory (mikä olisi paras vastine suomeksi??). Heti avaamisen jälkeen tanniinit tuntuivat turhan ärhäköiltä, mutta saatuaan ilmaa lasissa (=raivokasta hölskyttelyä) viini muuttui pian oikein miellyttäväksi. Suosittelen kuitenkin ehdottomasti dekantointia jos olet meitä suunnitelmallisempi tai kärsivällisempi. Itse saavuin kotiin suoraan töistä vasta iltayhdeksältä ja istuin saman tien ruokapöytään. Mies kantoi eteen kukkoa viinissä ja avasi vasta siinä vaiheessa pyytämäni pullon. Ihanaa ruokaa ja ihanaa viiniä, jotka yhdessä muodostivat aivan mahtavan parin. Ja ennen kaikkea ihana mies, joka osaa kokata ja jonka kanssa on kiva jakaa viinipullo. Pus hänelle näin ystävänpäivän jälkitunnelmissa!

Käy toki lukemassa muidenkin viinibloggaajien ajatukset samasta viinistä. Kaikki postaukset ovat ilmestyneet samalla kellonlyömällä.
Copatinto
Loppasuut
Pullon henki
Rypäleistä viis

Viinihullun päiväkirja
Viinikartta
Wine and Finland

Viinitorstai: Greco di Tufo

viinikupla
February 9, 2017

Greco di Tufo viini

Italia Roomasta alaspäin on minulle tuntematonta vyöhykettä. Matkani saapasmaahan ovat aina suuntautuneet joko pääkaupunkiin tai pohjoisiin osiin. Rooman lisäksi tutuksi ovat tulleet Venetsia, Milano, Bergamo, Verona, Bologna, Padova ja muutamat Toskanan pikkukaupungit. Myös viinien suhteen monet ikisuosikkini löytyvät akselilta Veneto-Piemonte-Toskana. Etelää kohti mentäessä alkaa lyödä tyhjää. Toki opiskeluvuosina tuli osteltua edullisia Puglian ja Sisilian punkkuja. Ne eivät ole jättäneet erityisen positiivista muistijälkeä ja siksi olen (epäreilusti) sivuuttanut tyystin eteläisen Italian viinitarjonnan. Ensimmäinen hapuileva yritykseni tutustua Etelä-Italian klassikoihin on ollut Aglianico, voimakas mutta tyylikäs punaviini. Entäpä sitten valkoiset? Etelä on tunnetumpi puna- kuin valkoviineistään, mutta joitakin poikkeuksiakin löytyy. Kampanian viinialueella valmistetaan nimekkäitä valkoviinejä Greco Bianco- ja Fiano-nimisistä alkuperäislajikkeista. Arvostetuimmat appellaatiot ovat Greco di Tufo DOCG ja Fiano di Avellino DOCG, joista edellinen tulee – yllätys yllätys – Tufon kylän liepeiltä ja jälkimmäinen Avellinosta.

Greco tarkoittaa kreikkalaista, sillä rypäleen oletetaan olevan alun perin Kreikasta. Nykyisellään se kuitenkin kasvaa nimenomaan eteläisessä Italiassa. Parhaat Greco di Tufo -viinit valmistetaan hieman korkeammilla kukkuloilla (~500 metriä) kasvaneista rypäleistä. Kampanian auringon paahteisuutta lieventää hieman korkeampi ilmanala ja korkea päivä- ja yölämpötilan vaihtelu. Se auttaa rypäleitä säilyttämään hapokkuuden muuten kuumissa kasvuolosuhteissa. Greco di Tufo sisältää vähintään 85% Greco-rypälettä, loput voi olla Coda di Volpe di Biancaa.

Nettishoppailin jotain aivan muuta viiniä, kun silmiini osui Pietracupan Greco di Tufo 2015. Kyseessä on yksi alueen kehuttuja tuottajia, jonka viinien sanotaan ikääntyvän hyvin. Tämä yksilö oli nuori, mutta varsin miellyttävä. Siihen on käytetty pelkästään Greco di Biancoa ja kypsytys on tapahtunut kahdeksan kuukauden ajan terästankissa. Väriltään viini oli intensiivisen kullankeltainen. Tuoksu oli lupaavan hedelmäinen, mausteinen ja mineraalinen. Rodukkaasssa viinissä oli ryhdikäs hapokkuus ja runsas hedelmäisyys sekä jotakin omintakeista, jota en osannut sanoittaa. Monien mukaan näissä viineissä maistuu vulkaaninen maaperä. Jotakin suolaisuutta tai mineraalisuutta siis, joka toi hienon säväyksen. Unohdin viinin avattuna jääkaappiin, mutta se ei ollut siitä moksiskaan, vaan oli yhtä nautittava seuraavana iltana. Erinomainen tuttavuus, joka kasvatti kiinnostusta eteläisemmän Italian muita viinejä kohtaan.