Uusia viinialueita Saksassa

viinikupla
April 4, 2017

*yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

Saksassa on yhteensä kolmetoista laatuviinialuetta. Näillä alueilla saa valmistaa viiniä, jonka status on Qualitätswein bestimmter Anbaugebiete (QbA) tai Qualitätswein mit Prädikat (QmP) Kyse on siis kirjaimellisesti laatuviineistä, jotka täyttävät tarkkaan määritellyt kriteerit. Näiden lisäksi Saksassa tuotetaan myös pieniä määriä edullisempaa pöytäviiniä, jotka ovat statukseltaan joko Tafelwein tai  Landwein. Nämä viinit eivät päädy vientiin, vaan ne ovat paikallisten kurkkuunsa kulauttelemia arkiviinejä. Pöytäviiniä voi valmistaa myös muualla kuin laatuviinialueilla; Landwein-statusta käyttäviä viinialueita on itse asiassa tuplasti enemmän kuin laatuviinialueita. Monelle – myös saksalaisille itselleen – on yllätys, että viiniä valmistetaan nykyään kaikkialla Saksassa sen pohjoisimpia osia myöten. Ei ihme, sillä uudet viinialueet ovat ilmaantuneet kartalle vasta viime vuosien aikana.

Harrastuksekseen viiniä saa toki viljellä melko vapaasti (kunhan viiniköynnösten määrä ei ole enemmän kuin 99). Mutta jos sitä haluaa tehdä kaupallisessa tarkoituksessa, on viininviljely Saksassa tarkkaan säänneltyä. Viljelypinta-alaa koko maassa on 102 000 hehtaaria. Uudet EU-säädökset sallivat nykyään kaupallisen viininviljelyn myös pohjoisessa Saksassa. Sitä mukaa kun perinteiset alueet ovat luopuneet käyttämättömäksi jääneestä viljelypinta-alasta, on liikenevä hehtaarimäärä ollut jaossa uusille alueille. Innokkaita yrittäjiä on ilmaantunut hakijoiksi kaikista pohjoisimmista osavaltioista. Pohjoisessa Ala-Saksin osavaltiossa (Niedersachsen) tuo lupa myönnettiin vuonna 2016 kymmenelle yrittäjälle. He saavat viljellä yhteensä 7,6 hehtaarin suuruista aluetta. Kyse on siis pienistä alueista, sillä esimerkiksi Pfalzissa viljelyspinta-ala on 23 000 hehtaaria. Ala-Saksilaisista pioneereista lähinnä Hampuria on Meyerin perheen viinitarha Lüneburgin lähellä, Elbe-joen etelärannoilla. Perheen matematiikan- ja biologianopettajana työskentelevä poika houkutteli vanhempansa mukaan viininviljelyyn. Nyt perhe on istuttanut siirtolapuutarhatontin kokoiselle alueelle Solaris-nimistä rypälelajiketta ja arvioi saavansa ensimmäisen sadon vuonna 2022.

viinitila Ingenhof Cabernet Cortis

Idempänä Mecklenburg-Etu-Pommerissa ja Brandenburgissa on kaupallinen viininviljely ollut mahdollista jo pitempään. Berliini puolestaan ei ole virallinen viinialue, mutta pääkaupungissa on useampiakin viinitarhoja. Berliinin suurin viinitila löytyy Neuköllnistä, siis aivan keskeltä kaupunkia. Virallisen luvan puuttumisesta johtuen eivät berliiniläiset viinintekijät saa myydä viinejään kaupoissa. Rahoituksen he keräävät lahjoituksina tai huutokaupoilla eli varsin harmaalla alueella liikkuen.

Saksan pohjoisimmassa osavaltiossa Schleswig-Holsteinissa on viiniä voitu valmistaa kaupallisiin tarkoituksiin vuodesta 2009 lähtien yhteensä kymmenen hehtaarin alueella. Rheingaulainen viinitila Balthasar Ress hankki heti oikeudet 0,3 hehtaarin alueeseen tuulisella Syltin saarella Pohjanmerellä ja sai näin itselleen Saksan pohjoisimman viinitarhan tittelin. Syltin viinitarha on vain Reissin etäpiste, itse viinit valmistetaan Rheingaussa. Sen sijaan mansikka- ja viinitila Ingenhof Malentessa, keskellä kauneinta holsteinilaista luontoa, on ainoa yrittäjä, jonka viinien koko valmistusprosessi todella tapahtuu Pohjois-Saksassa. Näillä kulmilla on paljon järviä ja suomalaisella on kovin kotoinen olo maisemien puolesta. Itämeri on kivenheiton päässä ja Hampurista Ingenhofiin ajaa vain puolisentoista tuntia.

viinitila Ingenhof palsta

Vierailin Ingenhofin tilalla eräänä alkukeväisenä päivänä. Tilan omistaja Melanie Engel otti minut vastaan iloisesti hymyillen, kahvitteli, kierrätti ympäri tilaa ja maistatti tilan tuotannon – ja kantoi koko puolitoistatuntisen ajan muutaman kuukauden ikäistä vauvaansa mukanaan. Maatilayrittäjällä ei ole aikaa äitiysloman pitämiseen. Ingenhofin tila toimii jo kolmannessa polvessa, mutta vasta Melanie on tuonut aiemmin mansikkatilana tunnetun maatilan portfolioon aivan uuden tuotteen: viinin. Kun Schleswig-Holsteinin osavaltio sai vuonna 2008 oikeuden alkaa tuottaa viiniä ja viljelyluvat pantiin hakuun, ei Melanie epäröinyt hetkeäkään. Kukaan Ingenhofin tilalla ei tiennyt viinintekemisestä mitään, mutta heillä oli jo olemassa toimiva maatila ja käyttämätön rinnepalsta, jonka he aavistivat sopivat viininviljelyyn. Etelänpuoleinen, suojainen rinne oli liian jyrkkä, jotta se olisi soveltunut muiden tilan tuotteiden viljelyyn, mutta palstaa ei silti oltu haluttu myydä. Melanie teetti kalliit tutkimukset paikan maaperästä ja ilmastosta ja niiden tulos oli positiivinen: palsta oli kerrassaan ihanteellinen viininviljelyyn. Metsän suojaamassa aurinkoisessa rinteessä vallitsee poikkeuksellisen lämmin mikroilmasto ja kivinen maaperä sitoo lämpöä itseensä. Ingenhof sai luvan viininviljelyyn kolmen hehtaarin alueella. Ensimmäiset köynnökset istutettiin vuonna 2009 ja heti seuraavana vuonna oli aika pullottaa ensimmäinen tuotos.

Tätä nykyä Ingenhofin tilan vuosituotanto on noin 15ooo pulloa, josta kaksi kolmaosaa on valkoviiniä. Viljeltävien rypälelajikkeiden tulee soveltua pohjoisiin oloihin, jossa runsaat sateet lisäävät hometautien riskiä, halla on jokakeväinen riesa ja kasvukausi kolmisen viikkoa maan eteläosia lyhyempi. Tällaisia ovat laboratoriossa kehitellyt uudehkot lajikkeet; valkoinen Solaris ja punaiset Regent ja Cabernet Cortis (josta tilalla valmistetaan blanc de noir -valkoviiniä). Lisäksi viljellään pienissä määrin Muscarista, josta tehdään kevyesti kuohuvaa viiniä (Perlwein). Maistamistani viineistä kuohuviini Secco oli tilan heikoin lenkki: hyvin kevyesti kupliva, puolimakea, parfyyminen ja erikoisesti seljankukkamainen. Tuoreimman vuosikerran kuiva Solaris oli niin aggressiivisen hapokas, että se peitti alleen hedelmäisyyttä. Paljon miellyttävämpi oli saman vuosikerran puolikuiva versio. Korkeampi sokeripitoisuus toi viiniin kaivattua tasapainoa ja nosti esille sitruksisia ja persikkaisia elementtejä. Tämän viinin huolisin oikein hyvin kesäiseksi terassiviiniksi! Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki tilan punaviini, Regent 2014. Se oli raikas, samettisen pehmeä, punaisten marjojen dominoima (mansikkatilaan sopivasti tässä viinissä maistui selvästi mansikka!) ja kevyen tammisten sävyjen säestämä. Olin viinistä niin positiivisen yllättynyt, että ostin sitä yhden pullon mukaankin.

viintila Ingenhof Engel

Yllättyneitä ovat kuulema olleet monet tilalla vierailleet, jotka ovat saapuneet vahvoin ennakkoluuloin viininmaisteluun. Varsinkin omalla paikkakunnalla on pyöritelty päätä hullulle hankkeelle. Yrittää nyt tehdä viiniä täällä pohjoisessa, Itämeren ja Pohjanmeren välissä! Hiljalleen kriittiset äänet ovat laantuneet, kun viinintuotanto on jatkunut onnistuneesti vuodesta toiseen ja turistivirrat kasvaneet. Kilpailijoita ei silti ole ilmaantunut. Viiniä tekemällä ei näillä leveysasteilla tahkota rahaa. Ingenhofillakin viini on vain yksi talon monista tulovirroista turismin ja mansikoiden ohella. Ilmasto on oikukas, infrastuktuuri yksinäisellä viinintekijällä heikkoa eikä omaa, paikan päällä työskentelevää viinintekijää ole vielä löytynyt. Toistaiseksi pohjoissaksalainen viinintuotanto on vielä kuriositeetti. Viinintekijät saattavat itse uskoa tuotteidensa mahdollisuuksiin kilpailla laadussa varsinaisten viinialueiden kanssa ajan kuluessa, mutta lainsäädännön puolesta näillä kulmilla ei tulla näkemään Qualitätswein-statuksella merkittyä viiniä vielä pitkiin aikoihin.

 

Weingut Ingenhof on kätevä pysähdyspaikka, jos matkustat Saksaan autolautalla. Travemünden satamasta perille ajaa vajaassa tunnissa. Ingenhofin tilalla on lomamajoitusta ja kahvila. Viereiset pikkukaupungit Plön ja Eutin ovat viehättäviä kesäkohteita, joissa molemmissa on kaunis vanhakaupunki sekä preussilaistyylinen linna. Rantalomailijan kohde puolestaan on Timmendorfer Strand Itämeren rannalla, aivan Travemünden kupeessa.

Saksan viinien matka maailmanmaineeseen

viinikupla
March 12, 2017

Saksassa on viljelty viiniä ajanlaskumme alusta lähtien. Mutta tiesitkö, että 1500-luvulla Reinin viinejä kuljetettiin laatutietoisille pohjoismaalaisille? Tai että sata vuotta sitten Moselin viineistä maksettiin kovempaa hintaa kuin Ranskan laatuviineistä?
Tervetuloa lyhyelle ekskursiolle Saksan viinien historiaan!

 

Mosel

Photo credit: Deutsches Weininstitut

Alussa oli laakso, viiniköynnös ja roomalainen. Roomalaiset veivät viininkasvatuksen ja -valmistuksen jalon taidon mukanaan valtakuntansa kauimpiin nurkkiin, myös pohjoiseen Germaniaan Reinin yläjuoksulle. Saksalaisen viininviljelyn perustajana pidetään keisari Probusta (276-82), mutta vasta satakunta vuotta myöhäisempi traktaatti Moselle on ensimmäinen kirjallinen todistusaineisto viininkasvatuksesta nykyisen Saksan alueella. Roomalainen runoilija Ausonius ylistää tuossa kirjoituksessa Mosel-joen maisemia viininkorjuun aikaan. Jo tuolloin jyrkät rinteet oli muokattu terasseiksi, joille viiniköynnöksiä voitiin istuttaa. Moselin varren pikkukylistä löytyykin 200-300-luvuilta peräisin olevien viinipuristimien jäänteitä. Roomalaisten vaikutus saksalaiseen viininkasvatukseen tuntui vielä vuosisatoja senkin jälkeen, kun he olivat poistuneet näiltä mailta. Roomalaisten opettama malli viiniköynnösten tukirakenteista säilyi nimittäin käytössä joillakin alueilla jopa 1700-luvulle asti.

Keskiajalla Saksan viinialueet olivat laajimmillaan ja 1500-luvulla viljelypinta-ala oli jopa nelinkertainen nykyiseen nähden. Viininviljely vakiintui kaikiin Saksan nykyisistä laatuviinialueista, mukaan lukien itäiset, Ottomaanien valtakuntaan kuuluneet Saksi, Saale ja Unstrut. Näiden lisäksi viiniä kasvatettiin ja valmistettiin myös Brandenburgissa, Berliinin ympäristössä. Vaikka alueet olivat samat kuin nykyään, suosittiin keskiajalla tasamaita viiniköynnösten kasvupaikkana rinteiden sijaan. Mutta 1000-luvusta lähtien alettiin köynnöksiä istuttaa Rheingaun kuuluisille viinirinteille: Rüdesheimer Berg, Johannisberg ja Steinberg ovat tuottaneet laatuviinejä jo tuhatkunta vuotta. Rypälelajikkeet olivat jo tuolloin osittain samoja kuin nykyään (mm. Elbling, Muscat, Silvaner, Traminer, Riesling), joskin valmis viini saattoi olla hyvin erityylistä kuin moderni viini. Esimerkiksi Elsassin viinit olivat väkevöityjä tai maustettuja, osittain säilyvyyssyistä ja osittain eteläisemmän Euroopan viinien tyyliä jäljitellen. Punaviinejäkin valmistettiin Saksassa jo keskiajalla; Württemberg oli jo silloin tunnettu nimenomaan kevyistä punaviineistään (erityisesti Trollinger) ja Badenissa ja Elsassessa tehtiin viiniä Blauburgunderista eli Pinot Noirista. Nykyään Spätburgunderina tunnettu Pinot Noir ei siis ole mikään uutuus Saksassa, vaikka kokeekin siellä parhaillaan uutta renessanssia.

Eberbach Rheingau
Kloster Eberbach im Rheingau – Photo credit: Deutsches Weininstitut

 

 

 

Viinibisnes Saksassa oli paisunut kuin pullataikina 1500-luvulle tultaessa. Viinejä riitti vientiinkin ja niitä laivattiin Kölnistä ja Frankfurtista käsin aina Skandinaviaan asti. Kenties keskiaikaisen Turun hovistakin löytyi saksalaisten viinien ihailijoita, vaikka olut olikin tuolloin ehdoton ykkösjuoma. Mutta sitten tuli romahdus, joka oli monen tekijän summa. Talonpoikaissota 1500-luvulla ja kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla tuhosivat viinialueita ja aiheuttivat mieskadon: viinipalstoille ei riittänyt työvoimaa. Viljan tarve sekä syötäväksi että oluen panemiseen kasvoi, olihan oluen suosio pohjoisessa noususuhdanteinen. Reformaation seurauksena luostarit protestanttisiksi kääntyneillä alueilla autioituivat – ja nimenomaan luostarit olivat olleet keskiaikana viinintuotannon keskuksia. Kaiken kukkuraksi ilmasto viileni, mikä vaikeutti viininkasvatusta entisestään. Ajanjakso tunnetaan myös pienenä jääkautena. Romahduksen kokenut viininviljely alkoi toipua uudelleen vasta 1700-luvulla. Mutta tuolloin puhalsivat uudet tuulet. Nyt suosittiin laatua määrän sijaan. Viljelypalstat sekä rypäleet valittiin huolella, kelvottomat tasamaat saivat väistyä parempina kasvupaikkoina pidettyjen rinteiden tieltä. Uusien istutusten joukossa oli etenkin Rieslingiä, jonka laatua arvostettiin. Syntyi myös uusi kategoria naturrein eli viini, johon ei oltu lisätty sokeria.

Laatuvaatimuksia kiristettiin yhä enemmän 1800-luvulla. Nykyisenkaltainen järjestelmä, jossa viinit jaotellaan rypäleiden kypsyysasteen eli niiden sisältämän sokerin määrän mukaan laatuluokkiin, kehiteltiin tuolloin. Parhaiden viinien maine kiiri kauas ja Reinin viinit olivat tavoiteltuja. Niistä saatettiin maksaa jopa enemmän kuin Bordeaux’n parhaimmistosta. Toisaalta viinit jakautuivat yhä selvemmin erinomaisiin ja kehnoihin. Köyhillä pienviljelijöillä ei ollut varaa panostaa uusiin välineisiin ja parhaisiin köynnöksiin, vaan he lyöttäytyivät osuuskunniksi, joka kilpaili määrillä tuottaen heikompilaatuista viiniä, jonka juotavuutta parannettiin lisätyllä sokerilla.

Nousukautta seuraa väistämättä lasku. Tälläkin kertaa se oli pitkä ja vaikea. 1800-luvun lopussa iski phylloxera, tuo hyönteispirulainen, joka tuhosi viiniköynnökset suuresta osaa Eurooppaa. Sen mukana Saksasta katosi joitakin alkuperäisiä rypälelajikkeita. Sitten tuli maailmansota, toinenkin, aiheuttaen fyysistä tuhoa, työvoiman puutetta ja inflaatiota, joka ei suosinut kotimaista viinintuotantoa. Saksan viinit nousivat jaloilleen hitaasti, ensin horjuen, halvan ja makean Liebfraumilchin voimin, mutta sittemmin taas laatuviinien avulla. Sekä viljelyspinta-ala että viinien taso ovat kokeneet dramaattisen nousun muutamassa vuosikymmenessä.

A miracle has happened in Germany. A generation ago there were good German wines
but you had to search hard to find some. Today they are available in abundance in every price range.
– Stuart Pigott

Ihmeeltä se tosiaan tuntuu. Saksan viinit elävät selvästi uutta kultakautta. Perinteisten, nimekkäiden tuottajien viinit kestävät aikaa uskomattoman hyvin ja nuorilla, kokeilunhaluisilla viinintekijöillä tuntuu olevan Midaan kosketus. Suurin haaste tällä hetkellä on saada kuluttajien mielikuvat ajan tasalle. Amerikkalaiset olettavat edelleen Rieslingin olevan aina makeaa. Aiemmin näin yleensä olikin, mutta viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana kuivasta viinityylistä on tullut normi Saksassakin. Saksa ei enää ole imelää Lippistä; Saksa on nyt maailman parasta Rieslingiä, timanttisen teräksistä Chardonnayta, upean mineraalisia Weissburgundereita, Burgundille vertoja vetäviä Spätburgundereita ja kaikkea, mitä uudet tekijät keksivätkään tuottaa. On mahtavaa olla itse aitiopaikalla seuraamassa kehitystä. Kevään ja kesän aikana retkeilen eri puolilla Saksaa ja raportoin, mitä vastaani tulee.

Kirjoitus on toteutettu yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

Viinitorstai: Glühwein

viinikupla
November 24, 2016

2016-11-24-15-47-03

“Mistä löytäisin suomalaistyylistä glögiä?” huhuili joku äskettäin eräällä saksansuomalaisten foorumilla. Hän sai varsin nopeasti huvittuneita vastauksia, joissa huomautettiin, että glögi on kylläkin kulkeutunut Suomeen keski-Euroopasta. Jo roomalaiset joivat kuumaa, maustettua viiniä. Keskiajalla viinin maustaminen oli kätevä tapa peittää sen virheet, siis parantaa dokabiliteettia. Hehkuviini on yksinkertaisimmillaan punaviiniä, jossa on mausteita ja sokeria maun mukaan. Mitään erityisen vakiintunutta reseptiä ei hehkuviinille ole Saksassa, mutta ainakin neilikkaa, kanelia ja oranssinkuorta tunnutaan käyttävän yleisesti. Suomalainen glögi eroaa hehkuviinistä siinä suhteessa, että se on useimmiten mehupohjaista, jota sitten on täydennetty viinillä tai terävämmällä (saksalaisetkin saattavat muuten juoda hehkuviininsä mit Schuss eli terästettynä). Glögi on myös oman näppituntumani perusteella imelämpää.

Glühwein eli hehkuviini on tolkuttoman suosittu juoma joulun alla. Perinteiset joulumarkkinat ovat avautuneet tällä viikolla (tuomiosunnuntain jälkeen) ja keräävät väkeä jouluun asti, muutamat jopa uudenvuoden yli. Joulumarkkinoita on kirjaimellisesti joka nurkalla, omassa kaupunginosassanikin niitä on kaksi ja keskustassa voi helposti harrastaa joulumarkkinahyppelyä. Suusta suuhun kulkee huhu siitä, missä on parhaat Glühweinit. Varsin moni Hampurissa muuten kehuu virolaisen kojun höögiveiniä Ottensenin joulumarkkinoilla.

Kaupassa 1,5 litran Glühwein-pullo maksaa noin 2,5 euroa. Joulumarkkinoilla parin desin annos Glühweiniä on tavallisesti 3 euroa. Tästä voi päätellä kaksi asiaa. Ensinnäkin hehkuviinin myyjillä on melkoiset katteet ja toisekseen Glühwein tehdään umpisurkeasta viinistä. Siihen käytetään sitä viiniä, mitä halvimmalla saadaan ja mikä ei muuhun tarkoitukseen kelpaa. Ja se ero, mikä eri kojujen Glühweinin välillä on, johtuu siihen käytetystä viinistä. Toiset ovat hankkineet vähän parempaa tavaraa ja se maistuu lopputuloksessa. Pahaa viiniä ei oikein onnistu peittämään edes mausteilla ja sokerilla. Ehkä arvaatkin, että en ole Glühwein-fani. Irvistelin yhden pakollisen mukillisen ihan sitä varten, että sain otettua kuvan blogiin. Mutta loppuvuonna taidan tilata joulumarkkinoilta taas lumumbaa, siis rommilla terästettyä kaakaota. Sillä kivahan markkinoilla on patsastella tunnelmaa imemässä, höyryävä mukillinen kädessä.

Toivoa on kuitenkin näkyvissä minullekin, sillä Saksan viini-instituutti mainosti juuri viinintekijöiden omaa Glühweinia. Tänä vuonna tarjolla on viinitilojen omista viineistään ja omilla mausteyhdistelmillään valmistamia viinejä nyt jo jokaiselta Saksan viinituotantoalueelta. Vähän epäilen, että eksyisivät Hampuriin asti, mutta täytyy katsella Glühwein-kojuja sillä silmällä.

Yhteenveto saksalaisten viinien kuukaudesta

viinikupla
November 2, 2016

2016-11-02-18-03-26

Julistin lokakuun saksalaisten viinien kuukaudeksi. Tämän yhden naisen kampanjan tavoitteena oli haastaa itseäni tutustumaan saksalaisten viinien kirjoon aiempaa laajemmin eikä aina vain kurotella sen näennäisesti vihreämmältä vaikuttavan ruohon suuntaan muihin viinimaihin.

Mitä join?
Kuukauden aikana ehdin maistaa viinejä yhdeltätoista Saksan kolmestatoista viinialueesta. Rypälelajikkeista tuli maistettua Rieslingiä, Weissburgunderia, Grauburgunderia, Silvaneria, Kerneriä, Scheurebeä, Chardonnayta, Spätburgunderia, Lembergeriä, St. Laurentia, Portugieseriä ja Dornfelder-voittoista cuvéeta.

Mitä en juonut?
Neljän pienimmän viinialueen (Hessische Bergstrasse, Mittelrhein, Saale-Unstrut ja Sachsen) viinejä on tosi niukasti tarjolla näiden alueiden ulkopuolella. Saksilaisia viinejä en nähnyt yhdessäkään kaupassa ja en ollut niin kaukaa viisas, että olisin tilaillut ajoissa verkkokaupasta tiettyä viiniä, joten jätän Sachseniin tutustumisen siihen kertaan, kun vihdoin matkaan Dresdeniin. Ehkä jo ensi kevään aikana. Rypälelajeista en jostain syystä tullut ostaneeksi Müller-Thurgauta eli Rivaneria, yhtä yleisimmistä Saksassa kasvatetuista rypälelajikkeista. Sitä olen toki juonut useasti aiemminkin, mutta en maistellut systemaattisesti. Yritän siis jatkossa hankkia käsiini jonkin vähän laadukkaamman Müller-Thurgaun kuin ruokakauppaversiot. Valkoisista rypäleistä maistamatta jäi vielä ainakin Bacchus, Elbling, Ortega ja Gutedel (jota tosin olen testannut sveitsiläisenä Chasselas-versiona), punaisista puolestaan Schwarzriesling (Pinot Meunier) sekä Dornfelder laadukaampana, yhden lajikkeen viininä. En myöskään juonut lainkaan kuohuviinejä tai makeita viinejä. Mielessä on parin kehutun kuohuviinituottajan nimet, mutta skumpat olisi pitänyt tilata jostain nettikaupasta. Saksalaisia laatukuohareita ei hevillä löydy edes viinikaupoista, liekö hinta liian korkea saksalaisille kuluttajille. Pysyttelin myös koko kuukauden kuivalla (tai siis kostealla, mutta ei makealla) linjalla, koska en erityisemmin pidä makeudesta viinissä. Teen poikkeuksen sitten kun vastaani osuu jotakin iäkkäämpää Spätleseä tai Ausleseä. Joulupöytään varmaan hankin jonkin neljännespullon Beerenausleseä.

2016-10-16-08-22-01

Mitä opin?
Vaikka mitä! Sain paremman käsityksen Saksan viinialueiden eroista ja sokkona sohimisen sijaan tiedän jo useampien laadukkaiden tuottajien nimiä. Löysin jopa kolme erinomaista punaviiniä. Spätburgunderin osasin jo odottaa laadukkaaksi, tosin kaksi ahrilaista punkkua olivat siinä suhteessa hienoisia pettymyksiä nimekkäästä tuottajasta huolimatta. Suurin yllättäjä punaisten puolella oli St. Laurent. Onneksi ensimmäinen kokeiluni tästä rypäleestä oli erinomainen, toiselta tuottajalta testaamani sen sijaan oli melko kehno. Kauan siinä meni, mutta nyt osaan suunnistaa itseäni miellyttävien saksalaisten punkkujen luokse ja tiedän mitä niistä seuraavaksi haluan kokeilla. Valkkareiden osalta minua ilahdutti löytää badenilainen Grauburgunder, joka intensiivisyydessään ja öljyisyydessään muistutti rakastamiani elsassilaisia Pinot Gris-viinejä. Useimmat edulliset Grauburgunderit kun ovat melko mitäänsanomattomia, vähän niin kuin Pinot Grigio Italiassa. Weissburgunder-rakkaus vahvistui entisestään ja pari Rieslingiäkin sykähdytti, vaikken tällä kertaa edes panostanut GG-tason lippulaivaviineihin. Löysin myös uuden suosikkituottajan edullisten arkiviinien osastolla.

Mitä nyt?
Siitä huolimatta, että kuukauden aikana tuli maistettua pääasiassa hyviä tai erinomaisia viinejä, oli kuitenkin mukavaa korkata kuun vaihteessa muhkea aussi-Shiraz. En edes ole mikään suuri uuden maailman punaviinien ystävä, mutta vaihtelu virkistää silti. Osaan jatkossa suunnistaa saksalaisten viinien joukossa aiempaa varmemmin. Tällaisesta intensiivisestä perehtymisestä yhteen aihepiiriin sai paljon irti. Seuraavaksi tutkan alla tulee olemaan Espanja, joka on minulle harmaata aluetta. Varastossa odottaa jo yhdeksän lupaavaa espanjalaista punkkua ja mietin vielä tulokulmaani tähän uuden alueen valloittamiseen: alue- vai rypälelähtöistä? Mutta tällä kertaa en rajoita itseäni vain yhden maan tuotoksiin. Kyllä ihmisen pitää nyt ainakin samppanjaa saada säännöllisesti vaikka olisi millainen kamppanja menossa.

Viinitorstai: Scheurebe

viinikupla
October 27, 2016

Scheurebe

Mikähän tämäkin taas on, tuumin, kun pyysin viime keväänä viinimessuilla maistettavakseni Scheurebeä. Kun nuuhkaisin minulle kaadettua viiniä, olin varma, että lasissani oli Sauvignon Blancia. Niin erottuvan herukkainen oli nenään kantautuva aromi. Mutta loppujen lopuksi tämä viini oli hedelmäisempi, vähähappoisempi ja kesympi kuin hintaluokkansa Sauvignon Blancit. En edelleenkään ole päässyt yli Sauvignon Blanc-assosiaatiostani, sama efekti iskee joka kerta kun saan eteeni Scheurebeä. Täytynee joskus maistella näitä kahta rypälettä rinnakkain, niin eroavaisuudet on helpompi osoittaa.

Scheurebe on jälleen yksi lukuisista saksalaisista risteytyksistä. Sen kehitteli tohtori Georg Scheu vuonna 1916. Toiveissa oli saada Silvanerin ja Rieslingin risteytys, joka toimisi Rheinhessenin hiekkaisessa maaperässä. Mutta loppujen lopuksi risteytykseen Rieslingin rinnalle päätyi jokin mysteerirypäle Silvanerin sijaan. Lopputulos oli onnistunut: hedelmäinen, runsassatoinen, Prädikat-viinien kypsyyden helposti saavuttava ja Rieslingiä säyseämpää hapokkutta tarjoileva rypäle, joka nimettiin kehittäjänsä mukaan Scheurebeksi (kirjaimellisesti se muuten tarkoittaa ujoa köynnöstä..). Rheinhessenin sijaan Scheureben kasvualueeksi vakiintui Pfalz ja Franken. Myös Itävallassa tavataan jonkin verran Scheurebeä, mutta nimellä Sämling 88. Scheureben aromimaailmassa on mustaherukkaa tai sitten verigreippiä, sitruunaa ja toisinaan trooppisia hedelmiä ja hitusen yrttisyyttä. Yleisilme on raikas ja helposti lähestyttävä.

Viime vuosikymmeninä Scheureben kasvuala on hiljalleen vähentynyt sitä mukaa, kun kuivien viinien suosio on kasvanut. Scheurebestä nimittäin tehdään muun muassa Beerenauslese- ja Trockenbeerenauslese-viinejä ja se on usein assosioitu nimenomaan makeaksi viiniksi. Toisaalta monet nimekkäät tuottajat ovat ryhtyneet uudestaan panostamaan Scheurebeen, tällä kertaa sen kuiviin versioihin. Ainakin Müller-Catoir, Pfeffingen ja Lingenfelder Pfalzissa sekä Wirsching Frankenissa tekevät Scheurebestä vakavasti otettavia viinejä. Saksalaisista kaupoista ei itse asiassa kovin helposti löydä muuta kuin kuivaa Scheurebeä. Amerikkalaisissa sommelier-piireissä tuntuu kytevän jopa pienimuotoinen Scheurebe-trendi. Mutta hei, kaikki ammattilaisten villitykset eivät aina päädy kuluttajille asti, joten nähtäväksi jää, onko Scheurebe vielä joskus kaikkien huulilla. Alkosta sitä ei ainakaan toistaiseksi saa.