Täydellistä Spätburgunderia metsästämässä

viinikupla
October 11, 2016

2016-08-13-17-26-05

Olen aiemminkin maininnut ainakin jossain sivulauseessa, että suhteeni saksalaisiin punaviineihin on kompleksinen. Toisaalta teki kovasti mieli antaa niille mahdollisuus maahan muutettuani, mutta toiveikkaalle viininjuojalle sattui alkuvuosina vastaan vain karseita yksilöitä. Jossain vaiheessa jo heitin hanskat kokonaan tiskiin. Mutta sitä mukaa kun viiniharrastus on syventynyt, niin projekti “täydellistä saksalaista punaviiniä metsästämässä” sai uutta tuulta purjeisiin.

Kuuntelin joskus Pinot Noirin monia kasvoja käsittelevää podcastia (joo-o, olen just niin viininörtti). Keskustelijat kehuivat saksalaisia Spätburgundeja maasta taivaisiin. Heidän mielestään Burgundi on Pinot Noirien kirkkain tähti, joka tarjoaa kokemuksia, joita on hankala ylittää. Mutta täydelliset burgundilaiset on hinnoiteltu tavallisen kuluttajan ulottumattomiin. Siksi kannattaa kääntää katse Saksaan. Burgundin punaiset tarjoavat 100% laatua ehkä 20%:ssa tapauksista, mutta saksalaiset Spätbrgunderit voivat tarjota 80% Burgundin laadusta paljon useammin, väittivät keskustelijat. Onpa käynyt niinkin, että saksalainen Spätburgunder rankattiin maailman parhaaksi Pinot Noiriksi. Vuosi oli 2008 ja viini, joka ohitti burgundilaiset, uusiseelantilaiset ja oregonilaiset kilpailijansa oli Meyer-Näkelin Dernauer Pfarrwingert Spätburgunder Grosses Gewächs 2005 Ahrista.

Makukysymyksiähän nämä ovat, mutta täydellisen Spätburgunderin metsästäminen on mielestäni kuin neulaa hakisi heinäsuovasta. Satunnainen testailu johtaa useammin pettymyksiin kuin tyytyväiseen hyrinään. Olen ostanut Spätburgunderia viinikaupasta, jonka valikoimasta pidän. Silti en ollut täysin tyytyväinen viiniin. Se tarjosi enemmän helppoa marjaisuutta kuin toivoin. Jotkut toivovat juuri sitä ja pitävät mehumaisista viineistä, jotka vaihtelevat pehmeistä puolukkamehun irvistyttävään hapokkuuteen. Itse haluan enemmän Burgundin henkeä, kompleksisuutta ja maamaisuutta.

2016-08-20-11-54-50-1

Täydellinen Spätburgunder tuli lopulta vastaan täysin odottamatta, helteisenä kesäpäivänä berliiniläisessä viinibaarissa. Olin ensin maistanut paria valkkaria ja kerroin sitten tarjoilijalle etsiväni oikeastaan erinomaista Spätburgunderia. “Hedelmävetoista vai vakavastiotettavampaa tavaraa?” hän kysyi. Vakavalla asialla tässä ollaan, vastasin. Sain eteeni lasin, jonka sisältö vei jalat alta jo ensinuuhkaisulla. Olisin voinut nuuskutella viiniä vaikka koko loppuillan, mutta oli uskaltauduttava myös maistamaan. Ja maku myötäili odotuksia: upean tasapainoista kypsää marjaa, metsän sävyjä ja hitunen savuisuuttakin. Kyseessä oli Abril Enselberg Pinot Noir 2012 Badenista. Tätä viiniä oli pakko ostaa kotiinkin. Arvelin, että hinta huitelee lähempänä kolmeakymppiä ja oikeassa olin, pulitin tästä 35 euroa. Tein sen silmääkään räpäyttämättä, olinhan viimeinkin saavuttanut pitkään saalistamani etapin. Avasin tuon kesällä ostamani pullon äskettäin ja totesin ilolla, että pidin siitä edelleen yhtä paljon kuin ensikohtaamisella.

Abrilin Pinot Noirissa on saksalaiseksi viiniksi hämmentävän korkea alkoholiprosentti: 14,5. Se selittynee sijainnilla. Baden on lämpimin Saksan viinialueista ja Abrilin kotipaikka Kaiserstuhl on tunnettu erityisen lämpimästä mikroilmastostaan. Rypäleet kypsyvät lämpöä hohkaavassa tulivuoriperäisessä maaperässä ideaalikypsyyteen. Mutta silmäys Ahrin laatupunkkujen spekseihin osoitti, että korkeahko alkoholipitoisuus näyttää olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kuka olisi uskonut, että kevyiden ja teräksisten valkoviinien maasta tulee tällaisia punaviinejä.

Spätburgunder näytti siis vihdoin minulle parhaat kasvonsa. Opin, että saksalaiset punaviinit voivat tarjota kypsää hedelmäisyyttä ja saumatonta eleganssia. Kun olen sen löytänyt Spätburgunderista, niin uskaltaudun etsimään samaa myös muista punaisista rypäleistä. Ainoa harmitus on se, että kukkaroa pitää ilmeisesti aina tyhjentää vähintään kolmenkympin verran saadakseen laatua. Missä ovat arkiviinien hintaluokkaan kuuluvat saksalaiset punaviinit, jotka saisivat hyrisemään tyytyväisyydestä?

Onko sinulle vastaan tullut Spätburgunder, joka kolahtaa yhtä lujaa?

Viinitorstai: Kerner

viinikupla
October 6, 2016

Kerner wine

Saksalaiset eivät voi ylpeillä yhtä laajalla kirjolla alkuperäisiä rypälelajikkeita kuin vaikkapa italialaiset, mutta sen sijaan he ovat ahkeria risteyttämään aivan uusia lajikkeita. Yksi 1900-luvun menestyneimmistä risteytyksistä on ollut Kerner, joka on saatu aikaan yhdistämällä Trollinger ja Riesling. Yhdistelmä on ajatuksen tasolla melko outo, mutta lopputulos on selkeästi valkoinen rypäle, joka on hapokas kuin Riesling, helppo kasvattaa vaihtelevissa olosuhteissa ja tuottaa hyvän sadon. Näillä ominaisuuksilla se onkin levinnyt kaikkialle Saksaan ja kokeilunhaluisiin uusiin viinimaihin, kuten Englantiin, Japaniin ja Kanadaan.

Kerner kehiteltiin Württembergissä, mihin risteytyksen pohjana käytetty Trollinger vihjaakin. Sen kehittäjä August Herold ei yllättäen nimennyt uutta lajiketta itsensä mukaan, niin kuin turhamaisilla saksalaisilla on yleensä ollut tapana. Sen sijaan Kerner sai nimensä paikallisen runoilijan mukaan, joka oli tunnettu juomalauluistaan.

Kernerin (rypäleen, ei sen runoilijan) kultakausi oli 1990-luku. Silloin se oli hetken aikaa Saksan kolmanneksi viljellyin lajike. Sittemmin sen viljelyala on pienentynyt, kuten on käynyt myös muille aikanaan hypetetyille uusille lajikkeille. Tätä nykyä Kerneriä tapaa eniten Rheinhessenissä, Pfalzissa ja Württembergissä.

Kotiin hankkimani pullo oli varsinainen vähemmistön vähemmistö, sillä kyseessä oli Kerner Saale-Unstrutin viinialueelta. Pikkuruinen Saale-Unstrut on Euroopan pohjoisin laatuviinialue, jonka viinejä ei näy myynnissä juuri missään muualla. Suuri yleisö tietää alueen tuottajista ainoastaan jättimäisen Sekt-tuottajan Rotkäppchenin, jonka kyykkyskumpat kustantavat pari euroa. Saale-Unstrut ei siis ole varsinaisesti tunnettu laatuviineistään eikä Kerner ole alueen tyypillisimpiä rypäleitä. Joten hutihan tämä hankintani oli. Osuuskunta Freyburgin Kerner Kabinett 2014 oli lasissa hailakan oljenkeltainen, nenässä lupaavan intensiivinen, raikas ja hedelmäinen, mutta suussa niin kevyt, että tuntui kuin olisi kulautellut pelkkää sitrusvettä. Tässäpä viini, joka ei maistu yhtään miltään. Tilannetta oli pakko tasapainottaa avaamalla oikein öljyinen Grauburgunder.

Tiedän, että tämä ei ollut edustavin otos Kerneristä, jota olen maistellut aiemmin viinimessuilla. Parhaimmat yksilöt löytyvät etelämmästä, erityisesti Frankenista. Ikääntymispotentiaaliakin kuulema löytyy. Ei siltikään lukeudu lempirypäleisiini.

Kuukausi saksalaisia viinejä

viinikupla
October 1, 2016

2016-10-01-14-55-07

Asun maassa, jossa tuotetaan valtavasti hyviä viinejä. Alkuun join rieslingejä niin paljon, että melkein jo kyllästyin. Viimeisin ihastukseni on ollut Weissburgunder. Ostan sitä vähän joka käänteessä. En haluaisi jämähtää tällekään mukavuusalueelle, vaan haluan saada kattavamman kuvan saksalaisista viineistä. Se vaatii jonkin verran suunnitelmallisuutta, joten päätin, että julistan lokakuun saksalaisten viinien kuukaudeksi. Tässä kuussa aion juoda ainoastaan asuinmaani antimia, mahdollisimman monipuolisesti. (No okei, tulossa on myös yksi italialainen tasting, mutta se saa luvan olla ainoa poikkeus). Alkuun päästäkseni kävin hakemassa satsin viinejä ruokakaupasta(!), jossa on uskomattoman hyvä viiniosasto.

Seuraavan 31 päivän aikana ei tietenkään ehdi maistaa kaikkia rypäleitä ja tyylejä, jota Saksa tarjoaa. Aiemmin olen kirjoittanut muun muassa Silvanerista ja Trollingerista, joten ne skippaan nyt. Aion laajentaa skaalaani ainakin näillä:

  • vähintään yksi viini maan jokaiselta viinialueelta (tarkista alueet täältä)
  • pientuottajan laatukuohuviini
  • laadukas Spätburgunder
  • punainen cuvée, joka pohjautuu kansainvälisiin rypäleisiin
  • Kerner
  • Scheurebe
  • Rivaner
  • Grauburgunder
  • iäkkäämpi Moselin Auslese

 

Haastan mukaan muutkin viinibloggaajat. Listaa saa muokata omien katvealueidensa mukaan ja viinien saatavuuden mukaan. Onneksi kaikkea ei tarvitse ostaa pulloittain kotiin, loppukuussa Hampurissa on nimittäin luvassa viinimessut.

Ja pappi sai taas viiniä juodakseen

viinikupla
September 12, 2016


Taattua lööppikamaa ovat jutut, joissa saadaan linkitettyä toisiinsa kirkko ja alkoholi tai seksi, mieluiten kaikki. Taannoin Iltalehti yritti tehdä kohujutun piispojen viinaostoksista. Paljastukset olivat sitä luokkaa, että piispa oli hankkinut maltillisen määrän kohtuuhintaista viiniä edustustilaisuuksiin. Uuh. Suomalaisilla on poikkeuksellisen neuroottinen suhde alkoholiin, mutta aivan erityisesti se korostuu uskonnollisissa yhteyksissä. On itsestäänselvyys, että valtiollisissa edustustilaisuuksissa tarjoillaan alkoholia, mutta kun sama tapahtuu kirkollisessa kontekstissa, toiminta onkin paheksuttavaa. Harva tulee ajatelleeksi, että alkoholikielteisyys ei ole sisäänrakennettua kristinuskoon. Pikemminkin päinvastoin. Raamattu on syntynyt viininviljelyskulttuurissa, joten viini virtaa sen sivuilla vuolaasti. Reformaattorimme Martti Luther ei hänkään todellakaan sylkenyt lasiin. 1700-luvulla suomalaiset pappilat olivat sivistyksen ja edistyksen suunnannäyttäjiä, joissa hallittiin eurooppalaiset juomatavat. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa vasta 1800-luvulla. Yhtäältä oli lestadiolainen herätys Lapissa. Lestadius puuttui aivan aiheellisesti poromiesten juopottelukulttuuriin, joka ajoi perheitä ahdinkoon. Lappi raitistui ja lestadiolaisuuteen pesiytyi pysyvästi alkoholikammo. Toisaalta oli sekulaari raittiusliike, joka sai jalansijaa ympäri Suomea ja vaikutti osaltaan syntymässä olleen suomalaiskansallisen luonteen määrittelyyn. Kansalliseen kuvastoon ilmestyi Turmiolan Tommi ja alettiin puhua suomalaisen kansan olemuksellisesta yhteensopimattomuudesta alkoholin kanssa. Raittiusliike ja kirkko löysivät toisistaan liittolaiset. Ihannesuomalainen oli raitis, työteliäs, isänmaallinen ja jumalaapelkäävä.

Pietistisen herätyksen ja raittiusliikkeen perintö elää edelleen. Yhä edelleen kuulee väitteitä, että suomalainen on jotenkin geneettisesti taipuvainen holtittomaan kännäilyyn. Ken pulloon tarttuu, on langennut syntiin, sillä peli on jo menetetty. Viinan piru on saanut vallan. Tämä on osasyy alkoholipolitiikkaamme, joka perustuu holhoamiseen.

On ollut virkistävää asua maassa, jossa alkoholiin ei liity sipinää, supinaa, salailua ja paheksuntaa. Saksassa viini ja olut ovat elintarvikkeita, myös kirkossa. Kuohuviinillä kilistellään aina kun on aihetta juhlaan ja juhliahan riittää seurakunnan puitteissa. Kölnissä pöytään kannetaan oluttynnyri, josta pieniin laseihin valutetaan kölschiä. Eteläisessä Saksassa paikallisilla kirkoilla voi olla omat viinitarhat ja omaa virallista kirkkoviiniä, jota ylpeydellä tarjoillaan vieraille. Hampurissa korkeamman profiilin kirkolliset kutsuvierastilaisuudet järjestetään katedraalissa, jossa ohjelma jatkuu kirkonmenojen jälkeen cocktailtilaisuudella kirkon sivulaivassa ja takaosassa. Kenenkään mielestä paikan pyhyys ei siitä kärsi eikä kukaan ole poistunut kontaten.

Suomessa tällainen on vielä silkkaa utopiaa, vaikka aina löytyy niitä, jotka yrittävät muuttaa asenteita. Alppilan kirkko Helsingissä on ollut brunsseineen sun muineen edelläkävijä uudenlaisessa kirkollisessa toimintakulttuurissa. Siellä haluttiin viime vuonna järjestää viini- ja virsi-ilta. Kyseinen konsepti on viinistä ja virsistä pitävän ystäväporukan alkuunpanema ja sittemmin ympäri Suomea yksityiskoteihin levinnyt illanviettotapa. Mutta kirkkoon sitä ei voida tuoda. Ei vaikka tilaisuudella oli kirkkoherran siunaus. Kirkolla olisi nimittäin pitänyt olla anniskeluoikeudet, jos veisaamaan kokoontuvat ihmiset olisivat nyyttikestihengessä halunneet nauttia lasillisen viiniä.

Viinitorstai: roséviiniä Saksasta

viinikupla
August 25, 2016


Pilkkakirveillä oli tapana sanoa, että saksalainen punaviini on onnetonta ja punaiset rypäleet on parasta käyttää roséviiniin. Pohjoisten punkkujen laatu on sittemmin ottanut huiman tuottavuusloikan ja punaisia lajikkeita on istutettu innostuksella lisää ja lisää. Äskettäin tällaiselle skeptikollekin osui vastaan itkettävän hyvä Spätburgunder. Tulen jatkossa paneutumaan teemaan enemmän, mutta jo tässä vaiheessa on huomautettava, että laatu maksaa. Alle kympin saksalaisiin punkkuihin ei kannata koskeakaan. Keskihintaisista löytyy ihan ok -laatua, mutta ne itkettävän hyvät punkut ovatkin oikeasti tosi kalliita. Roséviinien kanssa tätä ongelmaa ei ole. En itse asiassa ole tainnut kertaakaan pettyä ostamaani saksalaiseen roséen, olipa sen hinta mitä hyvänsä. Punch Drink Magazine julistikin hetki sitten, että parhaat roséviinit tulevat Saksasta ja Itävallasta ja ostan väitteen täysin.

Rosén suosio kasvaa kaikkialla, myös Saksassa. Satunnaisista uutisartikkeleista poimimani infon perusteella kymmenisen prosenttia Saksassa myydystä viinistä on roséviiniä ja siitä puolet kotimaista tuotantoa. Tarkempia tietoja rosén tuotannosta Saksasta en onnistunut kaivamaan, Saksan viini-instituutin tilastoissa ei roséviinejä ole eritelty. Näppituntumalla sanoisin kuitenkin, että marketeissa myytävä edullisimman kategorian rosé on tyypillisimmin valmistettu Portugieser-tai Dornfelder- rypäleistä ja on peräisin Pfalzista, Badenista tai Rheinhessenistä (vaikka kaikilla Saksan viinialueilla valmistetaankin roséviiniä). Sanan rosé tilalla voi esiintyä myös “Weissherbst”, joka tarkoittaa yhdestä rypälelajikkeesta valmistettua pinkkiä viiniä, jonka täytyy täyttää alueen laatuviiniluokitus. Saksalaisten roséviinien väri voi alueesta ja rypäleestä riippuen vaihdella hailakasta syvään lämpimään pinkkiin, joka muistuttaa tällöin jo kovasti hailakoimpia punaviinejä.

Muutama viikko sitten hamstrasin vakkariviinikauppani alesta muutamia pulloja, joiden joukossa oli myös yksi Rheingaun rosé. Muut viinit on tullut jo korkattua, mutta rosé on jäänyt jääkaappiin odottamaan parempia aikoja. Hampurin elokuu on muistuttanut ikävästi syksyä. Puuskittainen tuuli ja kalseat sadekuurot pakottivat välillä jo takin tiiviisti päälle. Mutta sitten tuli taas kesä! Yhtäkkiä lämpötila humahti kolmeenkymppiin ja oli taas tilausta kesäiselle roséviinille. Se on juuri oikea juoma varhain pimenevään iltaan parvekkeella, kun leuto tuuli tuo illuusion siitä, että oltaisiin jossain paljon etelämmässä.

Viinitila Leitzin Eins Zwei Dry -rosé on tehty Pinot noirista. Sen väri on kauniin hailakan sipulinkuoren vaaleanpunertava, mikä tuo mieleen provencelaiset vastineensa. Keskivoimakkaassa tuoksussa on kirpakkaa marjaisuutta, joista pidän viileämmän ilmaston pinkeissä viineissä. Kuivan, raikkaan ja hapokkaan viinin makuprofiilissa on vadelman lisäksi raparperia – itse asiassa värinsäkin puolesta tämä viini tuo mieleen saksalaisten rakastaman raparperischorlen (mehun ja vissyn sekoituksen). Ihan kiva kesäviini, joskaan ei aivan parhaimmistoa. 9,95 euron hintalappu on tässä maassa kotimaisten roséviinien kohdalla jo hyvinkin keskihintainen ostos.