Viinitorstai: Amaronen pauloissa

viinikupla
June 16, 2016

Amarone kuivattu rypäle

Amarone kuuluu kiistämättä maailman “suurten” punaviinien joukkoon. Se on tyyliltään kaikin puolin muhkea ja runsas. Italialaiset kutsuvat tällaisia viinejä nimellä vino da meditazione erotuksena arkisista ruokaviineistä (vino da pasto). Sen nauttiminen edellyttää pysähtymistä ja rauhoittumista viinin moniulotteisuuden äärellä. Italian suurista punaviineistä Amarone on korkeasta alkoholipitoisuudestaan huolimatta mielestäni helpoimmin lähestyttävä. Kuivattujen hedelmien aromit tuovat runsaaseen makuun pyöreyttä, joka hillitsee tanniineja. Amarone on usein valmista juotavaksi jo siinä vaiheessa kun se tuodaan kauppoihin, toisin kuin vaikkapa Barolo. Toisaalta Amarone myös ikääntyy hienosti ja näyttää uudenlaisia puolia useiden vuosien pullokypsytyksen jälkeen. Muutama ystäväni on aivan hillitön Amarone-fani ja kesti kauan ennen kuin kohtasin ketään, joka ei olisi lainkaan pitänyt tästä viinityylistä. Se, johon Amarone ei uponnut oli saksalainen, jonka suosikkeja olivat saksalaiset Spätburgunderit.

Tommasi viinitarha

Amarone on cuvée eli sekoite eri rypälelajikkeista, joita ovat tyypillisimmin Corvina, Corninone, Molinara ja Rondinella. Viini valmistetaan passito-menetelmällä kuivaamalla rypäleitä noin kolmen kuukauden ajan olkimatoilla ilmastoiduissa kuivatushuoneissa. Vain parhaat rypäleet kelpaavat tähän prosessiin. Kuivaaminen konsentroi makua ja nostaa rypäleiden sokeripitoisuutta, mikä selittää valmiin Amaronen korkean alkoholipitoisuuden (vähintään 14%, usein yli 15% mutta tietyillä alueilla jopa lähes 17%). Nesteen haihtuminen tarkoittaa myös sitä, että yhtä Amarone-pullollista kohti tarvitaan kaksinkertainen määrä rypäleitä kuin muihin viineihin. Passito-menetelmällä on valmistettu vuosisatoja makeita viinejä, Venetossa nimellä Recioto della Valpolicella. Tällöin käyminen keskeytetään ennen kuin kaikki sokeri on ehtinyt muuttua alkoholiksi. Amarone sen sijaan saa käydä kuivaksi asti. Tähänkin liittyy tietenkin legenda, jonka mukaan Amarone keksittiin vahingossa viinintekijän unohdettua viinin käymään liian pitkään. Nykyinen Amarone on varsin moderni, DOC-statuksen ja siis oman identiteetin Reciotosta se sai vasta vuonna 1990 ja DOCG-kategoriaan Amarone yleni vuonna 2009. Aiemmin viinityyli tunnettiin nimellä Recioto Amaro. Nimi Amarone tulee sanasta amaro, kitkerä. Olen kuullut sitä selitettävän sillä, että Amaronen maussa olisi häivähdys kitkeryyttä, mutta paremman selityksen antoi viinikierrostamme ohjannut paikallinen sommelier: amaro on yksinkertaisesti vastakohta viinille, joka ei ole dulce, siis makea, kuten passito-menetelmällä valmistetut viinit aiemmin olivat.

Kun viini on käynyt hitaasti, se siirretään kypsymään tammitynnyreihin. Minimikypsytysaika on kaksi vuotta (Riservalle neljä vuotta). Valmistusprosessi, pitkä kypsytysaika ja viiniin tarvittava rypäleiden määrä ja laatu selittävät Amaronen korkean hinnan. Oma osansa on toki kasvaneella kysynnällä. Amaronesta on tullut Veneton lippulaivaviini ja sen tuotanto on moninkertaistunut lyhyessä ajassa.

vierailu Tommasilla

Veronan-matkallamme halusimme ehdottomasti käydä joillakin viinitiloilla. Yleensä teen viinitilavierailut omalla tai vuokra-autolla, mutta nyt päätin turvautua valmiseen pakettiin, joita Veronassa on tarjolla pilvin pimein. Valitsimme Pagus Wine Toursin Amarone-kierroksen hyvien arvostelujen perusteella. Ystäväni halusi välttämättä käydä Tommasilla, joiden viinejä hän rakastaa ja jonka vuoksi hän ylipäänsä halusi matkustaa Venetoon. Matkanjärjestäjä oli niin joustava, että saimme esittää toiveen kohteesta ja pian hän vastasi, että vierailu järjestyy. H-hetkellä saavuimme määrättyyn osoitteeseen ja pikkubussiin kapusi yhteensä kuusi turistia, meidän lisäksemme kaksi saksalaista ja kaksi amerikkalaista. Oppaamme ja kuskimme Lara Damoli oli ihastuttava, hyvää englantia puhuva paikallinen viinialan moniyrittäjä. Hän oli opiskellut markkinointia ja kieliä ja suorittanut hiljattaina myös sommelier-tutkinnon. Aamupäivisin hän auttaa vanhempiensa viinitilalla ja iltapäivisin vetää ohjattuja kierroksia muille tiloille. Hän tunsi hyvin alueen ja sen tuottajat. Silti tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän vieraili Tommasilla. Lara oli sen verran vaikuttunut kierroksesta Tommasilla, että päätti ottaa sen vakituiseksi kohteeksi. Tommasi kuuluu Veneton suurimpien tuottajien joukkoon Masin ja Allegrinin ohella. Sen vastapainoksi Lara halusi viedä meidät myös aivan pienelle Amarone-tilalle.

Tommasi tankit

Tommasi on toiminut vuodesta 1902. Talon omistuksessa on Veneton lisäksi tiloja Toskanassa, Lombardiassa ja Pugliassa. Konserni tuottaa vuosittain 3 miljoonaa pulloa, joista 1 miljoona Veneton tilalla ja siitä 25-30% Amaronea. Talon valikoimaan kuuluu koko skaala perustason Valpolicellasta Classicon ja Riservan kautta Ripassoon sekä Amaroneen ja Reciotoon. Lisäksi löytyy pari IGT-tason punaviiniä, Lugana-valkoviini ja kaksi single vineyard -Amaronea. Amarone kypsystetään käymisen jälkeen isoissa, vanhoissa botti-tammitynnyreissä. Ainoastaan single vineyard -Amarone viettää ensin vuoden uudessa ranskalaisessa tammessa. Tommasin viennistä suurin osa suuntautuu Pohjoismaihin ja Yhdysvaltoihin, joskin eksoottisempiakin vientikohteita löytyi, kuten kuvasta näkyy.

2016-06-09 15.21.38

Kierroksen päätteeksi maistelimme läpi lähes koko talon tuotannon ja ekstrana päälle vielä kuohuvaa Lombardiasta sekä grappaa. Ripasso ja Amarone ovat perushyviä, mutta itseäni miellytti yllättäen eniten Valpolicella Classico 2015. Il Sestante Monte Masua Amarone 2012 ei vielä vaikuttanut olevan optimaalisessa iässä nautittavaksi.

Le Marognole tasting room view

Perusteellisen Tommasi-visiitin jälkeen suunnistimme tyystin toisenlaisiin oloihin. Le Maroglone on perheyritys, jossa työskentelee vain viinintekijä Fabio Corsi, hänen vaimonsa ja isänsä. Tila on toiminut 12 vuotta. Tällä hetkellä vuosituotanto on 25 000 pulloa ja vienti on vielä vähäistä. Talon tuotantoon kuuluu Valpolicella classico, Ripasso, Amarone ja Recioto sekä kolme IGT-viiniä. Jälkimmäisistä yllättävin valinta on Corvinasta ja Rondinellasta valmistettu rosé, joita ei Venetosta juuri löydä. Passito Bianco on Recioton tapaan valmistettu makea valkoviini. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin El Nane (“isoisä”, Fabio Corsin isän kunniaksi), joka on kuivatuista rypäleistä tehty “vanhan ajan” Amarone. Sen rypälelajikkeiden valinnassa ja keskinäisissä suhteissa ole ole noudatettu säädöksiä, joita Amaronelta vaaditaan, joten siksi laatuluokitus on IGT.

Le Marognole kellari

Talon virallinen Amarone on hyvin intensiivinen ja sisältää hurjat 16,5% alkoholia, mikä on kuulema tyypillistä tämän laakson muidenkin tuottajien viineille. El Nane on tätä hedelmäisempi ja vähäalkoholisempi (15%), mikä lienee lyhyemmän kuivausprosessin seurausta (100 päivää vs. 150 päivää). El Nane ja Amarone kypsyvät käymisen jälkeen suurissa, uusissa ranskalaissa tammitynnyreissä. Ripasso puolestaan kypsytetään kolmannen tai neljännen vuoden ranskalaisessa tammessa, mikä ei enää luovuta aromeja. Pienellä tilalla vieraita kohdeltiin persoonallisemmin ja talon viinitkin tuntuivat miellyttävän suurinta osaa seurueestamme enemmän kuin Tommasin. Jäin vielä harkitsemaan viinien tilaamista täältä, sillä vaikka viinit itsessään olivat todella edullisia, niin postituskulut puolestaan korkeita. Meille tosin vakuuteltiin, että kulut sisältävät myös kaikki verot, joita kohdemaassa edellytetään, joten ystäväni uskalsi tilata laatikollisen Norjaan. Iso peukku ja lämmin suositus Le Marognolelle!

Le Marognole viinitila

Viiniloma Veronassa

viinikupla
June 11, 2016

Verona tuoksuu lehmuksenkukille. Tähän aikaan vuodesta huumaava tuoksu leijuu koko kaupungin yllä. Todennäköisesti tulen tästä eteenpäin yhdistämään lehmuksenkukkien tuoksun tuohon helteiseen kaupunkiin. Verona on romantikkojen toivekohde, jonka vetonaula on Julian parveke, Romeon ja Julian traagisen rakkaustarinan alkunäyttämö. Mutta Verona on myös Veneton viinialueen keskipiste. Valpolicella ja Valpolicella Classico levittäytyvät heti kaupungin molemmin puolin. Valpolicella Classicon sydämeen hurauttaa vartissa. Myös valkoviinialueet Soave, Custoza ja Lugana sekä Garda-järvi sijaitsevat Veronan lähistöllä.

Junamatka Milanosta Veronaan kesti 80 minuuttia. Venetsiasta pääsee nopeammin, mutta valitsin Milanon parempien lentoyhteyksien vuoksi. Verona ei ole aivan pikkukaupunki, asukkaita on 230 000, mutta kompaktissa kaupungissa pystyy helposti liikkumaan kävellen. Airbnb-asunnollamme oli ihanteellinen sijainti aivan Castelvecchion sillan vieressä. Kahden päivän minilomamme tavoitteena oli syödä ja juoda hyvin sekä vierailla viinitiloilla. Matkustin käsimatkatavaroilla, joten en voinut ostaa viinejä, mutta silmäilin silti kiinnostuneena viinikauppojen tarjontaa. Olin etukäteen kirjoittanut ylös muutamien viinibaarien osoitteet ja pari ravintolavaraustakin oli odottamassa. Suosituimpiin paikkoihin on järkevää tehdä varaus etukäteen keskellä viikkoakin. Esittelen tässä vain ne paikat, jotka tekivät suurimman vaikutuksen.

2016-06-08 12.24.11

Lounaspaikkamme Osteria Casa Vino (Vicolo Morette 8a) oli loistava aloitus lomalle. Söimme päivän listalta täytettyjä kesäkurpitsankukkia (fiori di zucchine) ja ystäväni sieni-tryffelipastaa, minä valitsin tortellinit voi-salviakastikkeessa. Laseittain tarjoiltavien viinien lista oli lyhyt mutta laadukas.

2016-06-09 19.49.50

Antica Trattoria al Bersagliereen (Via dietro Pallone 1) päädyimme Michelin-oppaan suosituksen perusteella. Parasta täällä oli edullinen hintataso ja laaja viinilista. Emme kyenneet päivän viinimaisteluiden jälkeen enää tilaamaan kokonaista pullollista viiniä. Onneksi puolikkaita Amarone-pullojakin oli tarjolla useampia. Pidimme alkupalalautasesta, mutta amaronerisotto oli pettymys. Ravintolassa ei pitäisi koskaan tulla sellainen olo, että itse pystyisi heittämällä kokkaamaan parempaa. Tilaa siis risoton sijaan jotain muuta, vaikkapa hevosenlihapihviä, joka on paikallista erikoisuutta. Tähän ravintolaan kannattaa joka tapauksessa tulla pelkästään viinilistan vuoksi.

2016-06-09 21.32.13

Antica Bottega del Vino (Via Scudo di Francia 3) on kaupungin perinteikkäin ja nimekkäin viinibaari. Harmiksemme se oli kiinni kaksipäiväisestä reissustamme ensimmäiset puolitoista päivää, emmekä onnistuneet saamaan varausta toiseksi illaksi. Se ei silti estänyt meitä saapumasta paikalle illallisen jälkeen tunnelmaa haistelemaan. Pieni ravintola oli tupaten täynnä paikallisia. Parkkeerasimme laseinemme matalille jakkaroille baaritiskin ääreen. Olisin voinut istua täällä koko illan pelkästään ihmisiä katsellen ja viinilistaa läpi juoden. Laseittain tarjoiltavien viinien laatu oli viedä jalat alta. Emme kertakaikkiaan kyenneet enää kumoamaan yhtään Amaronea, mutta lasillinen viisitoistavuotiasta Brunello di Montalcinoa upposi hyvin. Tänne palaan vielä.

Viinikauppojen hintataso yllätti negatiivisesti. Kolme puodin otannan perusteella jopa paikalliset viinit saattoivat olla kalliimpia kuin Alkossa, tuontitavarasta nyt puhumattakaan. Jos haluat ostaa viiniä mukaasi, niin tee se joko suoraan viinitiloilta, tax freestä tai ainakin googlaa huolella löytääksesi ne sivukatujen kätketyt helmet, joissa on kohtuullinen hintataso.

Kahden päivän aikana ehdin maistaa Luganaa, Soavea, Verdicchiota, Franciacortaa, Amaronea, Brunelloa sekä kahden viinitilan koko tuotannon. Sanoisin siis, että reissulle asetetut tavoitteet täyttyivät. Amarone-kierros ansaitsee oman postauksensa, kirjoitan siitä seuraavalla kerralla.

Viinitorstai: mainettaan parempi Soave?

Veneto on mielessäni assosioitunut punaviineihin: kevyeen Valpolicellaan sekä tuhteihin Ripassoon ja Amaroneen. Kun ystäväni heitti ilmoille ajatuksen minilomasta Veneton viinialueella, niin ensimmäisenä ryhdyimme tutkimaan viinitilakierroksia ja buukkasimme kolmen tilan Amarone-kierroksen. Matkan lähestyessä ja taustatietoja lukiessa Veneton valkoiset alkoivat kuitenkin kutkuttaa yhä enemmän. Prosecco nyt on oma lukunsa, mutta alueen alkuperäislajike Garganega erityisesti kuulosti tutustumisen arvoiselta. Rypäleen nimi ei välttämättä soita mitään kelloja, mutta appellaatio, jota tuosta rypäleestä tietyllä alueella Venetossa valmistetaan, on taatusti tuttu: Soave.

Johan heti ajatukset lennähtivät nuoruusvuosiin ja nuorisotalon discon takapihalla hengailuun. Ei ihme, jos viinikulttuuriin kasvaminen oli haastavaa, kun sisäänheittotuotteina oli sellaisia markkinoiden halvimpia valkoviinejä kuin Lippis (=Liebfraumilch) ja Soave. Jätetään nyt kokonaan mainitsematta helmeilevät omena- ja mansikkaviinit. Hyh. Toivottavasti nykypäivän nuoriso osaa valita paremmin. Soavella ei siis ole erityisen hyvä kaiku. Se johtuu siitä, että Soavella oli takavuosikymmeninä niin paljon kysyntää, että markkinoille alettiin lykätä huonoa laatua. 1970-luvulla Soave syrjäytti Chiantin myydyimpänä italialaisena viinikategoriana Amerikassa. Kysyntä siis kasvatti tarjontaa, mutta kun Soaven nimellä myyty tavara oli heikkoa, kärsi sen imago.

Soave DOC sisältää vähintään 70% Garganegaa ja loput on useimmiten Chardonnayta, Verdicchiota (Trebbiano di Soave) tai Pinot Biancoa, joskin myös 100% Garganegakin on mahdollista. Peruslaatuluokituksen lisäksi on olemassa Soave Classico DOC sekä Soave Superiore DOCG. Perus-Soave kasvaa tasamaalla, muut rinteellä. Mitä korkeampi laatuluokitus, sitä pienempänä myös satomäärää pidetään hehtaaria kohden.

Saksassa on tosi vaikeaa löytää muuta kuin bulkki-Soavea. Ratsasin muutaman viiniliikkeen tarjonnan, joukossa jopa italialainen supermarket, jolla on valikoimissaan satoja italialaisia viinejä. Heiltäkään ei löytynyt parin halpis-Soaven lisäksi kuin yksi Garganega-Chardonnay-sekoite (Scaia Tenuta San Antonio 2015). Korkkasin sen uteliaana juuri ennen Venetoon lähtemistä. Garganegan makuprofiiliin kuuluu esimerkiksi meloni, persikka, appelsiininkuori, sitruuna, manteli ja kamomilla. Miten tämä viini sitten vastasi odotuksia? Lasista tulvi vastaan valtavasti aromeja, joista päällimmäisenä mustaherukka. Intensiivisen hedelmäinen tuoksu oli kuitenkin yllättävän esanssinen. Keskihapokkaassa maussa tuntui Chardonnayn omenaisuutta ja eksoottisempia hedelmiä, mutta viinin lämmetessä lasissa maku tuntui väljähtäneeltä, vähän kuin kuoharissa, josta kuplat ovat jo karanneet. Yksi lasillinen tätä riitti.

En vielä heittänyt toivoa, vaan päätin maistella määränpäässä Veronassa Garganegaa ja löytää joukosta loistoyksilöitä. Mutta kuinka sitten kävikään? Soaven maistelu jäi monien muiden ihanien viinien jalkoihin. Ensimmäisellä lounaalla pyysin Soavea, mutta tarjoilija puhui minut tilaamaan Lugana Superiorea. Luganan viinit tulevat Garda-järven itäpulelta (korjaus: eteläpuolelta), Veneton ja Lombardian rajalta. Niihin käytetty rypäle on Trebbiano di Lugana. Pidin tästä viinistä paljon. Tuoksu oli aromikas ja kukkainen, kielellä hedelmäinen ja keskihapokas. Alkoholipitoisuus oli selvästi korkea, se tuntui suussa paksuna, öljymäisenä rakenteena. Ennen illallista aikomus oli tilata aperitiiviksi Soavea. No, päädyin kuitenkin Verdicchio dei Castelli di Jesiin, johon harvoin törmää laseittain tarjottuna. Enkä yhtään ihmettele, että sitä pidetään yhtenä Italian parhaista valkoviineistä. Soavea sain eteeni vasta seuraavalla lounaalla. Pieropanin Soave Classico oli tuoksultaan hillitty, suussa oljymäinen, hennosti persikkainen ja kukkainenja selvästi vähiten hapokas edellisiin verrattuna. Meni alas hyvin, mutta ei jättänyt vau-fiilistä. Upean Soaven löytäminen siirtyy siis seuraavan Italian-matkan tavoitteisiin.

Tätä torstaita on oikeastaan hallinnut Amarone-kierros, josta lisää toisella kertaa. Ciao ciao!