kuohuviinit ja samppanjat Archives

Grand Champagne Helsinki 2017: samppanjatapahtuman anatomia

viinikupla

May 13, 2017

Mitä ja missä?

Kolmikko Essi Avellan Taru From ja Christian From ovat luoneet Suomen näyttävimmän viinitapahtuman. Grand Champagne Helsinki järjestettiin nyt kolmannen kerran ja vuosi vuodelta se on kasvanut suuremmaksi ja komeammaksi. Tällä kertaa tapahtuma keräsi kolmena päivänä yhteensä 4000 kävijää. Samppanjataloja oli mukana 50 ja maisteltavia samppanjoita 280. Eri asiantuntijaluentoja eli master classseja maisteluineen oli 42 ja niistäkin suurin osa oli myyty täyteen. Tämän kokoluokan messut ovat puheenaihe Champagnessakin. “Oletko menossa Helsinkiin?” on kuulema yleinen kysymys samppanjantuottajien keskuudessa keväisin.

Tapahtuma järjestetään joka kevät Vanhalla ylioppilastalolla. Tilat alkavat käydä jo ahtaaksi, mutta järjestäjät pitävät Vanhan tunnelmasta niin, etteivät halua siirtyä suurempiin, mutta persoonattomimpiin tiloihin. Vanha on itsellenikin tuttu opiskeluvuosilta. Viitisentoista vuotta sitten tanssin siellä cicapoa ja hoilasin Helan gåria ainejärjestöni vuosijuhlissa eikä budjetti todellakaan taipunut samppanjaan. Nyt maistelin täsmälleen samassa paikassa Cristalia (johon budjetti ei kyllä edelleenkään taivu).

Kenelle Grand Champagne Helsinki on suunnattu?

Järjestäjien mukaan he ovat halunneet luoda tapahtuman, joka ei vaadi snobbailua. Nekin, jotka eivät tunne samppanjoita, voivat tutustua erilaisiin tyyleihin pienten maisteluannosten kautta, jotta tietävät mistä pitävät niin paljon että haluavat hankkia sitä koko pullollisen. Koko kansan tapahtumaa Grand Champagnesta ei silti näytä muodostuneen. Satunnaisten tapaamisten ja sivukorvalla kuuntelemieni keskustelujen perusteella paikalla oli huomattavassa määrin alan harrastajia, jotka vertailivat asiantuntevasti samppanjoita. Toisille taas tilaisuus tuntui olevan näyttäytymispaikka. Paikalla oli huomattavan paljon pukumiehiä ja cocktailmekkoihin ja piikkikorkoihin sonnustautuneita naisia. Samanlaista pukukoodia en ole nähnyt muiden maiden viinitapahtumissa. Mutta Suomessa kaikki samppanjaan liittyvä tuntuu assosioituvan juhlaan.

Viiniharrastajalle Grand Champagne Helsinki on aarreaitta. Tarjolla on kaikenlaisia harvinaisuuksia, vanhoja vuosikertoja ja prestigesamppanjoita, joita ei juuri ikinä pääse maistelemaan laseittain. Haluatko vertailla saman talon eri vuosikertoja tai pullokokoja? Järjestyy. Halpaa lystiä se ei tosin ole. Parinkympin sisäänpääsymaksulla saa vasta maistelulasin ja suomalaiseen tapaan jokaisesta maistelusta pitää maksaa erikseen. Käytännössä homma toimii niin, että sisäänkäynnin luona hankitaan kortti, johon ladataan arvoa. Yhden lipukkeen hinta on kaksi euroa. Maisteluannosten (4 cl) hinta määräytyy samppanjan arvon mukaan. Käytännössä suuri osa tarjolla olevista samppanjoista oli kolmen lipukkeen eli kuuden euron hintaisia. Prestigesamppanjat ja harvinaisuudet vaativat kuusi lipuketta tai enemmän. Digilipukkeelle ladattu raha on hujahtanut hetkessä.

Tästä seuraa se suomalainen paradoksi, että olisi mukava maistella ja vertailla useita laatuviinejä päihtymättä, mutta kun maisteluannoksesta on maksanut kovan summan, ei sitä huvita dumpata sylkykuppiin. Tiskien takana halutaan puolestaan antaa rahalle vastinetta ja lasiin lorotellaan maisteluannoksia reilulla kädellä. Parin-kolmen sellaisen annoksen jälkeen onkin jo turhaa yrittää tosissaan erottaa eri makuvivahteita. Esimerkiksi Saksassa on tapana, että sisäänpääsymaksu viinimessuille kattaa kaikki maistelut, myös samppanjan (niitä arvokkaimpia samppanjoita ei toki ole tarjolla muuta kuin tiskin alta). Tällöin lasiin kaadetaan vain juuri sen verran, että viiniä pystyy arvioimaan. Juomaa maistetaan ja maistajasta riippuen joko nielaistaan tai sylkäistään. Jos viini miellyttää, voi pullot ostaa vaikka heti mukaansa tai tilata kotiinsa. Suomessa tällainen käytäntö tulee tuskin koskaan olemaan mahdollinen.

Kannattiko siellä käydä?

Grand Champagne Helsinki on nykyisellään upea tapahtuma kaikille samppanjanystäville. Alan harrastajat osaavat hakeutua silmät loistaen kiinnostavimpien aarteiden äärelle. Sen sijaan ne, jotka eivät juuri tunne viinejä, ovat varmasti sormi suussa. Mistä aloittaa? Mitä kannattaa maistaa? Heitä varten voisi luoda maistelupolkuja: vertaile eri tyylejä näillä ja näillä samppanjoilla. Olisi myös ilahduttavaa, jos paikalle saapuneet viinintekijät esittäytyisivät koko yleisölle. Esiintymislava on aika vähäisellä käytöllä ja siellä voisi hyvin järjestää aika ajoin pikahaastatteluja.

Summa summarum: Grand Champagne Helsinki on kaiken rummutuksen arvoinen ja todennäköisesti menen sinne tulevinakin vuosina. Löysin tapahtumasta uusia tuottajasuosikkeja, maistoin tiettyjä prestigesamppanjoita, joita olen jo pitkään halunnut kokeilla ja tapasin vihdoin kasvoista kasvoihin muutamia viinibloggaajakollegoita. Kiitos seurasta, Loppasuut sekä The Winecurious!

Saksa on laatukuohuviinien uusi musta

viinikupla

April 27, 2017

2 Comments

yhteistyössä Saksan viinitiedotuksen kanssa

Saksalaiset rakastavat kuohuviiniä

Tiesitkö, että Saksassa juodaan kirkkaasti enemmän kuohuviiniä kuin missään muussa maassa? Saksalaiset nautiskelevat vuodessa noin viisi pulloa skumppaa henkeä kohti siinä missä suomalaisten lukema on puolitoista pulloa. Prosecco on Saksassa suosittua siinä missä Suomessakin, mutta kaikkein eniten juodaan oman maan tuotantoa. Kuohuviiniä eli Sektiä on tarjolla laseittain jokaikisen ravintolan listalla. Laseja kilistellään kaikissa mahdollisissa tilanteissa päiväkodin juhlista alkaen. Sekt on yhtä oleellinen osa saksalaisen jääkaapin sisältöä kuin Wurst. Kulutuksen lisäksi Saksa on myös määrällisesti maailman kolmanneksi suurin kuohuviinintuottaja. Markkinoita hallitsee muutama jättimäinen tuottaja kuten Rotkäppchen tai Henkell, mutta nouseva trendi tuntuu olevan laatuun panostaminen: yhä useamman arvostetun viinitilan portfolioon kuuluu tätä nykyä kuohuviinejä, jotka keräävät kehuja.

Sekt eli saksalainen kuohuviini

Sekt on Saksassa yleisnimitys kaikille kuohuviineille (Schaumwein), vaikka tarkkaan ottaen sillä tarkoitetaan nimenomaan saksalaista kuohuviiniä. Nimitystä Sekt saa käyttää, jos kuohuviini on valmistettu ns. tankkimenetelmällä. Se tarkoittaa sitä, että viini käy läpi toisen käymisprosessin isoissa, ilmatiiviissä terästankeissa. Tästä syntyvät viinin kuplat ja vasta sen jälkeen viini pullotetaan. Deutscher Sekt etiketissä viittaa siihen, että viini on tehty ainoastaan saksalaisista rypäleistä. Winzersekt on puolestaan yksittäisen saksalaisen viinitilan omaa tuotantoa omista rypäleistä. Hyvin usein näissä on merkintä myös vuosikerrasta ja ne on mahdollisesti valmistettu vain yhdestä rypälelajikkeesta, enimmäkseen Rieslingistä. Winzersekt valmistetaan ns. samppanjametodilla, jossa toinen käyminen tapahtuu pulloissa ja sen jäkeen viini kypsyy pullossa hiivasakan päällä vähintään yhdeksän kuukautta. Se on kalliimpi ja työläämpi menetelmä, jota käytetään kaikkialla maailmassa laatukuohuviinien valmistamiseen (mm. crémant, cava). Juuri tästä Winzersekt-kategoriasta löytyvät lupaavimmat viinit, joista seuraavaksi esittelen muutaman esimerkin.

Saksalaiset kuohuviinit testissä

Viimeisen vuoden aikana olen ollut yllättynyt ja ihastunut saksalaisten viinien laadusta ja monipuolisuudesta. Olen löytänyt itselleni uusia rypälelajikkeita ja hurahtanut Spätburgunderiin. Nyt oli aika ottaa tarkasteluun kuohuviinit. Onko Saksassa osaamista niiden suhteen? Onko saksalaisista kuohuviineistä kilpailemaan cavan ja crémantin tai peräti samppanjan kanssa? Asian selvittääkseni tein jonkin verran taustatyötä, valitsin maisteltavaksi viisi kuohuviiniä tuottajilta, joita saksalaiset itse arvostavat ja kutsuin kavereita kylään.

Reichsrat von Buhl

Ensimmäisen pullon korkkasin jo aiemmin, kun maaliskuinen aurinko lämmitti terassin kesäisiin lukemiin. Reichsrat von Buhl on Pfalzin Deidesheimissa sijaitseva luomutila, joka on käynyt läpi isoja mullistuksia muutama vuosi sitten. Vuodesta 2013 lähtien talon viinintekijänä on toiminut entinen samppanjatalo Bollingerin kellarimestari Mathieu Kauffmann. Hänen osaamisensa myötä talo on ottanut uuden suunnan ja pitää tavoitteenaan valmistaa maan parhaita kuohuviinejä. Valikoimiin kuuluu Riesling Brut, Rosé Brut sekä vuosikerraton Reserve Brut: cuvée, jossa on 80% Weissburgunderia ja 20% Chardonnayta. Valitsin testiin näistä jälkimmäisen. Se ihastutti ensinuuhkaisulta. Kypsän päärynäisessä ja persikkaisessa tuoksussa oli myös selvää sampanjamaista paahteisuutta. Maku oli tasapainoinen ja kuplat kestäviä. Tätä lisää, kiitos! Talo myy Reserve Brut-kuohariaan hintaan 16,95 euroa.

Barth

Raadin kanssa maistelemistamme kuohuviineistä korkkasimme ensimmäisenä Barth Riesling Extra Brutin. Tämä rheingaulainen viinitila on nimensäkin perusteella (Wein- und Sektgut Barth) erikoistunut kuohuviineihin. Talon viimeisimmät vuosikerrat ovat olleet kokonaan luomutuotantoa. Kuohuviinivalikoimaan kuuluvat vuosikerrattomat Riesling Brut ja Extra Brut, Pinot Blanc Brut ja Pinot Rosé Brut. Vuosikerrallisia ovat blanc de noir eli tummista rypäleistä valmistettu vaalea Brut Nature ja kaksi Rieslingistä valmistettua single vineyard -kuohuviiniä. Talon erikoisuus on lisäksi punainen, Pinot Noirista valmistettu kuohuviini. Meidän maistamamme Riesling Extra Brut on rutikuiva, jäännössokeria on vain muutama gramma. Viini on valmistettu täysin kypsistä rypäleistä ja se on saanut kypsyä hiivasakan päällä kaksi vuotta. Raatimme piti tästä kuohuviinistä yksituumaisesti, pari joukostamme valitsi tämän illan parhaaksi. Viini on helposti lähestyttävä, mutta luonteikas. Voimakkassa aromissa on hyvin kypsiä eksoottisia hedelmiä. Jäin miettimään, puskeeko Rieslingin aromaattisuus jopa liikaa läpi. Joka tapauksessa tyylikäs viini, jota juo mielellään. Talo myy tätä kuohuviiniä hintaan 15 euroa.

Heymann-Löwenstein

Illan toinen viini tuli Moselista. Heymann-Löwenstein on perinteikäs viinitila, joka viljelee 99-prosenttisesti Rieslingiä ja valmistaa niistä palkittuja kuivia ja makeita tarhaviinejä. Kuohuviinit ovat vain kuriositeetti talon portfoliossa. Halusin kuitenkin testata myös moselilaista kuohuvaa sekä vuosikerta-Rieslingiä, joten päädyin hankkimaan Fantasie der Schieferterrassen Brut 2008. Viini on uudelleenkorkitettu vuonna 2014, eli se on saanut kehittyä hiivasakan päällä jopa kuusi vuotta. Viini oli jo väriltään aivan erilainen kuin illan muut viinit. “Virtsankeltainen”, kuvaili yksi raatilaisista. Myös tuoksu oli poikkeuksellinen: hedelmäisyys oli taka-alalla ja tertiääriaromit hallitsivat: sientä, maamaisuutta, hunajaa. En säilyttäisi tätä viiniä kaapissa enää kovin pitkään. Voimakas ja erilainen viini jakoi mielipiteitä: osa tyrmäsi sen ensimaistamalla, mutta moni sanoi että makuun totuttua se alkoi viehättää. Yksi raatilaisista valitsi tämän illan parhaaksi. Viinin hankintahinta oli 19,90 euroa.

Raumland

Saksalaisten laatukuohuviinien tastingissa ei voi ohittaa rheinhesseniläistä yksinomaan kuohuviineihin keskittynyttä Raumlandia, jonka tuotteet ovat kahmineet parhaita sijoja arvostetun saksalaisen Gaul Millau -opuksen painoksissa jo vuosikymmenen ajan. Raumland on toiminut vuodesta 1990 alkaen ja on alusta asti panostanut laatuun. Kaikkiin kuohuviineihin esimerkiksi käytetään vain korkealaatuisinta ensimmäisen puristuksen mehua. Talon valikoimiin kuuluu sekä vuosikerrattomia että vuosikertakuohuviinejä. Lajikeviinit valmistetaan Rieslingistä ja Chardonnaysta, mutta suurin osa talon viineistä on erilaisia sekoiteviinejä, tyypillisimmin Champagnen alueella käytetyistä rypäleistä tehtyjä. Raumlandin tyyli onkin selvästi lähempänä samppanjaa kuin muita saksalaisia kuohuviinejä. Valitsin maisteltavaksi Triumvirat Grande Cuvée Brut 2009, joka Gault&Millaussa oli valittu kymmenen parhaan kuohuviinin joukkoon. Tähän viini on klassinen samppanjasekoite: Chardonnayta, Pinot Meunieria ja Pinot Noiria. Tuoksu on hienovarainen, hienostunut ja paahteinen. Tyylikäs maku jatkaa samoilla linjoilla ja kantaa pitkään. Kaikki raatilaisemme eivät arvostaneet tätä kuohuviiniä edellisten voimakkaiden Riesling-kuohareiden jälkeen: “ei maistu miltään”, totesi joku. Itse pidin tätä ehdottomasti illan parhaana esityksenä ja samaan kallistui myös toinenkin raatilainen. Raumlandin kuohuviinien hinnat alkavat neljästätoista eurosta, mutta tämä cuvée maksoi 36 euroa.

Cleebronn & Güglingen

Illan viimeinen kuohuviini oli musta hevonen: olin saanut sen viinien parissa työskentelevältä ystävältäni, joka oli maistellut württembergiläisiä viinejä ja tykästynyt tähän. Cleebronn & Güglingen on osuuskunta, joka on alueellaan kovassa nousussa. Osuuskunta tuottaa vain paria kuohuviiniä, joista olimme saaneet käsiimme Pinot Meunier Rosé Brut 2014. Hämmästykseni oli suuri, kun kaadoin lasiin viiniä, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua roséksi. Sävyssä ei ollut mitään punaiseen viittaavaakaan. Tämä oli pikemminkin tyylipuhdas blanc de noir. Viini oli tasapainoinen, ei mitään moitittavaa harhaanjohtavan nimensä lisäksi, mutta ei myöskään mitään mieleenpainuvaa. Jossain toisessa yhteydessä olisin varmaan pitänyt tästä enemmänkin, mutta nyt se oli niin kovassa seurassa, että jäi auttamatta muiden jalkoihin. Siitä huolimatta miellyttävä esitys, varsinkin kympin hintaluokassa.

Mistä niitä saa?

Saksalaisten kuohuviinien parhaimmiston saatavuus on Suomessa valitettavan rajoitettua. Maistamistani merkeistä Alkon valikoimissa on ainoastaan Barth (Riesling Brut sekä Pinot Rosé Brut). Barthia ja Raumlandia voi kuitenkin tilata Suomeen Vinexus-verkkokaupasta ja Heymann-Löwensteinia ja Reichsrat von Buhlia Lobenbergs Gute Weine -verkkokaupasta. Raumlandilla on myös suomalainen maahantuoja (Wine Temple) ja ainakin turkulaiset ja tamperelaiset pääsevät maistelemaan talon tuotteita, Turussa Viinille-baarissa ja Tampereella Gastropub Tuulensuussa. Etsi näitä käsiisi, se on vaivan arvoista.

Samppanjan aakkoset

viinikupla

December 29, 2016

No Comment

kuohuviinit ja samppanjat

Blanc de …mikä?? Lehdet ja nettisivut tulvivat samppanjavertailuja, joiden sanasto voi tuntua vaikealta. Siksi laadin tiiviin aakkoshakemiston samppanjaan liittyvistä termeistä, jotka saattavat auttaa ostopäätöksen tekemisessä.

Blanc de Blancs
Samppanja, joka on valmistettu ainoastaan valkoisista rypäleistä. Lähes aina se tarkoittaa 100% Chardonnayta, vaikka itse asiassa Champagnen alueella saa viljellä myös Pinot Blancia, Pinot Gris’tä, Arbanea ja Petit Meslieriä. Jälkimmäiset neljä lajiketta ovat melko harvinaisia.

Blanc de Noirs
Samppanja, joka on valmistettu ainoastaan punaisista rypäleistä (Pinot Noir ja/tai Pinot Meunier). Näissä on edellistä rotevampi rakenne ja joskus myös syvemmän kullankeltainen väri.

Brut
Kuiva samppanja, jossa saa olla lisättyä sokeria korkeintaan 15g/l. Jos samppanjaan käytetyt rypäleet eivät ole olleet täysin kypsiä, pyöristää sokeri hieman muuten turhan tiukkaa hapokkuutta. Monet talot ovat viime vuosina alentaneet lisätyn sokerin määrää, osin johtuen kuivempaa suuntausta suosivasta trendistä, osin siitä, että useina vuosina rypäleet ovat kypsyneet paremmin. Jos sokerin määrä on 0-6 g/l, on kyseessä Extra Brut.

Brut Nature/Zéro
Täysin kuiva samppanja, jossa ei ole lainkaan lisättyä sokeria (ransk. non-dosé). Tämä on tyyli, jota näkee yhä enemmän.

Demi-Sec
Tarkoittaa kirjaimellisesti puolikuivaa, mutta tämä on jo varsin makeaa samppanjaa. Lisättyä sokeria saa olla 33-50 g/l.

Doux
Kaikkein makein kategoria samppanjoista, jossa lisättyä sokeria on yli 50 g/l. Aiempina vuosisatoina juotiin nimenomaan makeaa samppanjaa, mutta nykyään vastaan tulee varsin harvoin näin makeaa tavaraa.

Fût de chêne
Jos etiketissä lukee tämä, niin samppanja on kypsytetty tammitynnyrissä ja luvassa on varmasti voimakasta ja paahteista tyyliä. Kaikki talot eivät ilmoita etiketissä tammen käytöstä, jolloin talon tyyli pitää nuuskia selville etukäteen. Tunnetuista merkeistä esimerkiksi Bollinger on uskollinen tammitynnyrien käyttäjä.

Grand Cru
Samppanja, joka tulee jostakin 17:stä arvostetuimmasta kylästä Champagnen alueelta (samppanjaa valmistavia kyliä on yhteensä 318). Grand Cru -samppanjaan saa käyttää vain kyseisen kylän tarhoilla kasvavia rypäleitä.

Non-vintage
Suurin osa myynnissä olevista samppanjoista on sekoitus eri vuosikerroista, jolloin lopputulos on non-vintage (suomeksi saatetaan sanoa ‘vuosikerraton vakiosamppanja’). Tällä tavalla talon perussamppanjan tyyli pysyy samanlaisena vuodesta toiseen, riippumatta kunkin satokauden sääolosuhteista, jotka vaikuttavat senvuotisen viinin laatuun. Eri rypälelajikkeiden ja eri vuosikertojen sekoitussuhde vaihtelee vuodesta toiseen, mutta viininvalmistaja pyrkii mahdollisimman tasalaatuiseen lopputulokseen. Vuosikerrattomuus ei tarkoita, että samppanja olisi välttämättä huonolaatuisempaa kuin vuosikertaversio. Joidenkin samppanjatalojen kallein lippulaivaviini on sekoite eri vuosikerroista (esim. Krug Grande Cuvée).

Sec
Puolikuiva samppanja, jossa lisättyä sokeria on 17-35 g/l. Kirjaimellisesti sec tarkoittaa kuivaa, mutta minun makuuni nämä ovat jo varsin makeita samppanjoita.

Rosé
Pinkki eli rosésamppanja voidaan valmistaa kahdella eri menetelmällä. Valkoviinin joukkoon voidaan sekoittaa hieman punaviiniä. Roséviinejä ei itse asiassa saa valmistaa EU:n alueella tällä tavalla missään muualla kuin Champagnessa. Euroopan ulkopuolella edulliset roséviinit sen sijaan saatetaan valmistaa juuri tällä tavalla sekoittamalla punaista ja valkoista. Toinen tapa valmistaa rosésamppanjaa on ns. saignée-menetelmä: punaiset rypäleet murskataan ja niiden annetaan hetken aikaa liota niin että kuorista irtoaa vähän väriä ja makua. Sen jälkeen murskatuista rypäleistä irronnut mehu (free run juice) valutetaan ja käyminen tapahtuu alhaisessa lämpötilassa niin kuin valkoviineillä. Tällä tavalla valmistettu rosésamppanja on usein syvemmän väristä ja intensiivisemmän makuista. Rosésamppanjat noin yleisesti ottaen ovat hyviä ruokaviinejä.

Vintage
Samppanja, joka on valmistettu vain tietyn vuosikerran rypäleistä (ransk. millésime). Vuosikertasamppanjaa ei välttämättä valmisteta joka vuosi jos rypäleiden laatu ei ole ollut kelvollista ja tunnetuimpien merkkien lippulaivasamppanjat valmistetaan vain parhaina vuosina. Viime aikoina Champagnen ilmasto on lämmennyt siinä määrin, että hyviä vuosia, jolloin rypäleet kypsyvät optimaalisesti, on yhä useammin. Saman talon eri vuosikertasamppanjat voivat vaihdella merkittävästi, toisin kuin vakiosamppanjat. Viime vuosikymmeneltä parhaina pidetään vuosikertoja 2002 ja 2008 ja sitä aiemmalta 1996 (sekä 1995). Uusista, joiltakin merkeiltä vielä lanseerattomista vuosikerroista huhutaan, että 2012 on sensaatiomaisen hyvä. Tsekkaa vaikka täältä arvio eri vuosikerroista.

Voiko halpa samppanja olla hyvää?

viinikupla

September 4, 2016

No Comment

Muutettuani Saksaan olin alkuun haltioissani ruokakauppojen skumppatarjonnasta. Lähikaupan edullisin samppanja maksoi 13 euroa! Lidl ja Aldi pistivät vielä paremmaksi, heidän halpissamppanjaansa varten piti kaivaa kuvettaan vain 11,50 euron edestä. Miten se edes on mahdollista? Ainahan toitotetaan, että samppanjan valmistaminen on kallista ja se näkyy hinnassa. Avataanpa ensin, että mikä samppanjassa maksaa.

Samppanjaa tuotetaan vain Champagnessa, mikä on maantieteellisesti varsin pieni alue. Kuka tahansa ei voi ryhtyä viljelemään viiniä Champagnessa pelkästään jo siitäkin syystä, että maata on hankala ostaa. Kova kysyntä pitää rypäleiden hinnan korkeana. Samppanjan valmistusmenetelmä sisältää useita työvaiheita. Kuplat syntyvät hitaasti pullossa toisen käymisen myötä, jonka jälkeen pulloja käännellään vähitellen alassuin, jotta hiivasakka saadaan lopulta poistettua. No, samppanjamenetelmä itsessään ei ole se kallein yksityiskohta, valmistetaanhan edullisia cavojakin samalla tavalla. Sen sijaan samppanjan pitkä kypsytysaika, minimissään 15 kuukautta mutta käytännössä usein pitempään tarkoittaa, että käytettävissä on oltava paljon soveliasta kellaritilaa. Tuottajan rahat ovat siis pitkään kiinni kellarissa myyntiin pääsyä odottelevissa tuotteissa. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä hintoja nostaa korkealaatuinen imago ja yksittäisen brändin markkinointipanostus. Se, että vaikkapa Moët & Chandonin vuosikerraton vakiosamppanja on kaksi kertaa kalliimpaa kuin naapuritarhan tuntemattoman viljelijätuottajan vastaava tuote, ei tarkoita, että Moët & Chandon olisi tuplasti parempaa. Mutta se on markkinajätti, jonka brändi tunnetaan kaikkialla maailmassa ja siksi siitä ollaan valmiita maksamaan.

Eivät tunnettujen merkkien samppanjat toki huonoja ole, vaikkeivat välttämättä erityisesti säväytäkään peruslinjaston tuotteillaan. Itse pidän kovasti vaikkapa Bollingerista. Yksi suuria suosikkejani on Charles Heidsieck, joka kai jo lukeutuu nimekkäämpien samppanjoiden joukkoon. Ainakin se on ollut viime vuosina niin kovassa nosteessa, että eräs hampurilainen viinikauppa nosti sen hintaa yhtäkkiä lähes 50%. Rahalla saa loistavaa samppanjaa, mutta paras hinta-laatusuhde tulee vastaan pienempien tuottajien samppanjoissa. Niiden hinnassa ei ole tunnettuuslisää. Lisäksi niihin liittyy löytämisen riemu. Haittapuolena on se, että jos kerran on löytänyt jonkin loistavan ja edullisen tuntemattoman merkin samppanjan, niin sitä ei saa juuri muualta kuin paikan päältä.

Entä sitten ne halpismarkettien alle 15 euron samppanjat (Discount-Champagner)? Onko niistä mihinkään? Aika ajoin saksalaisissa lehdissä julkaistaan artikkeleita, joissa arvioidaan halpissamppanjoita ja lopputuloksena on, että kyllä vain osa niistä päihittää kalliimmat merkkisamppanjat. Eipä ole kyllä minun kohdalleni osunut helmiä. Muutaman testauksen jälkeen olen heittänyt hanskat tiskiin ja todennut, että kehnosta samppanjasta ei kannata maksaa edes sitä kolmeatoista euroa. Tuossa hintaluokassa ei realistisesti voikaan kuvitella saavansa laatua. Näihin edullisimpiin samppanjan nimellä myytäviin kuohujuomiin käytetään heikompilaatuisia rypäleitä ja jopa kolmannesta puristuskierroksesta saatua mehua. Ja niitä ei taatusti kypsytetä yhtään pitempään kuin on välttämätöntä. Silti halvinkaan samppanja ei varsinaisesti ole halpaa. Tässä artikkelissa haastatellun samppanjatalon edustajan mukaan tuottaja ei voi myydä samppanjaa alle 11 euron hinnalla jäämättä tappiolle. Jokin siis mättää, jos ruokakaupassa samppanjapullon saa tätäkin halvemmalla kaikkien tuotantokustannusten, verojen ja katteiden jälkeen. Silti Britanniassa ennen Brexitiä samppanjan hintakilpailu sen kuin kiihtyi. Halvimmillaan Tesco myi samppanjapulloa 7,5 punnan hintaan.

Omien mieltymysteni perusteella olen todennut vedenjakajaksi noin parinkympin hinnan – Saksassa siis. Alle kahdenkympin samppanja saattaa tuurilla olla hitti, mutta useammin huti. Yli kahdenkympin hintakategoriassa asetelma on ennemmin toisin päin. Paikan päällä Champagnessa seikkaillessa on toki suurempi mahdollisuus löytää huippuedullisia helmiä. Toisaalta sama pätee kaikkiin viinialueisiin; suoraan tuottajalta ostettuna hinnasta puuttuu muutaman välikäden katteet. Yksi viime aikojen hyväksi todetuista ja myös nettikaupan kautta saatavilla olevista on Michel Furdynan Brut Reserve. Champagnessa käydessäni ostan usein mukaan Henri Giraudin Esprit de Giraudia ja Pierre Petersin Blanc de Blancsia, joita molempia on löytänyt suunnilleen 25 euron hinnalla. Reimsiläisestä viinikaupasta bongattu André Clouet Grande Réserve Blanc de Noirs oli 18 eurolla todellinen löytö. Hyvä hinta-laatusuhde sillä on vielä Alkossakin. Tätä kirjoittaessani korkkasin kuvassa näkyvän Louis Nouvelotin Sapphire Brutin, jonka toiveikkaana ostin äskettäin ruokakaupasta. 13 euroa puolikkaasta pullosta kuulosti hyvältä, mutta ei liian hyvältä. Tällä kertaa en pettynyt. Mutta tämä ei ollutkaan ihan keskivertoruokakauppa, sillä samppanjahyllyltä löytyi myös Krugia sun muuta, valmiiksi viilennettynä.

Samppanjamaailman suuret leskirouvat

viinikupla

August 22, 2016

No Comment

“Keltainen leski” on yksi tunnetuimmista samppanjamerkeistä Suomessa. Sillä viitataan Veuve Clicquot’n, siis Clicquot’n lesken, keltaetikettisiin pulloihin. 27-vuotiaana leskeksi jäänyt Barbe-Nicole Clicquot-Ponsardin otti monien järkytykseksi edesmenneensä miehensä samppanjatalon johdon vuonna 1805 ja nosti taloudellisissa vaikeuksissa painivan yrityksen maailmanmaineeseen. Naisilla oli tuohon aikaan rajalliset mahdollisuudet toimia liike-elämässä. Naimattomat naiset olivat isänsä ja naimisissa olevat miehensä holhousvallassa eikä heillä ollut mahdollisuutta omaan pankkitiliin ja sitä kautta vaikkapa työntekijöiden palkanmaksuun. Ainoastaan lesket olivat vapaita miehisestä holhousvallasta ja saattoivat ottaa ohjat käsiinsä, jos tahtoa siihen oli.

Historiankirjoihin Madame Clicquot on jäänyt sekä Ranskan ensimmäisenä liikenaisena että samppanjan menetelmien ja brändäämisen kehittäjänä. Hänen nimiinsä on laitettu muun muassa rosésamppanjan keksiminen, nykyisenmallisen samppanjapullon kehitteleminen sekä samppanjanvalmistukselle yhä nykyään käytössä olevan sakanpoistomenetelmän innovoiminen. Tanssitus tarkoittaa samppanjapullojen asettelemista alassuin ja niiden kääntämistä säännöllisesti kunnes kaikki hiivasakka on valunut pohjalle ja se voidaan poistaa helposti. Clicquot päätti sahata keittiönpöytään pyöreät reiät ja voilà: maailman ensimmäinen tanssituspöytä oli syntynyt! Madame Clicquot onnistui myös hankkimaan johtoaseman Venäjän samppanjamarkkinoilla.

Seuraavan samppanjalesken vuoro tuli vuonna 1858, kun Jeanne-Alexandrine Melin Pommeryn aviomies kuoli. Lesken haltuun päätynyt samppanjatalo sai nimekseen Veuve Pommery. Tätä nykyä tosin talon nimi on Vranken Pommery. Madame Pommeryn ansioihin kuuluu brut-samppanjatyylin määrätietoinen kehittäminen, minkä hän tiesi olevan valtti Englannin markkinoilla. Vähitellen kuivat samppanjat syrjäyttivät siihenastisen makean trendin kaikkialla. Madame Pommeryn panostus markkinointiin näkyy tuloksissa; hänen astuessaan talon johtoon oli vuosituotanto 45000 pulloa ja kuolinvuonnaan 1890 peräti 2,25 miljoonaa pulloa.

Kolmas tunnettu samppanjaleski on Lily Bollinger, joka nousi talon johtoon vuonna 1941. Hänen kerrotaan pitäneen pullojaan niin tarkasti silmällä, että sodan tiimellyksessä hän nukkuikin samppanjakellarissa. Myös Bollingerin leskellä oli hyvä bisnesvainu ja hän onnistui kaksinkertaistamaan talon tuotannon, jonka vienti myös laajeni hänen aikanaan kolmeen eri maanosaan. Lily Bollingerilta on jäänyt elämään kuuluisa mietelause, joka oli vastaus kysymykseen “milloin juot samppanjaa?”:

Juon samppanjaa ainoastaan kun olen onnellinen ja kun olen surullinen. Joskus juon sitä ollessani yksin. Kun minulla on seuraa, pidän sitä välttämättömänä. Siemailen sitä, jos minulla ei ole nälkä ja juon sitä silloin kun on. Muuten en koske juomaan – paitsi jos olen janoinen.

Leskirouvia löytyy myös muidenkin merkkien takaa, tunnetuimpina Laurent-Perrier ja Roederer. Veuve Clicquot’n menestystarinan myötä leskirouvista tuli itse asiassa markkinointikikka. Muutkin talot halusivat mainostaa itseään leski-sanalla, johon ajateltiin liittyvän jokin jännittävä sankaritarina ja siksi etiketteihin nostettiin joskus monen sukupolven takaisia leskiä, joskus täysin kuvitteellisia. Ironisinta samppanjaleskien historiassa on se, että vaikka he itse olivat tienraivaajia ranskalaisten naisten asemalle liike-elämässä, he eivät itse luottaneet muihin naisiin yrityksiään kehittäessään ja niiden tulevaisuutta suunnitellessaan. Clicquot’n ja Pommeryn tyttäret eivät perineet äitiensä bisnestä.