Category: rypäleet

Viinitorstai: Viognier
viinikupla
September 22, 2016

Viognier

Tänään on syyspäiväntasaus, jolloin viimeistään syksy on virallisesti täällä. Anglosaksisessa maailmassa syyskuun ensimmäinen maanantai on Labo(u)r Day, jolloin juhlitaan kesän päättymistä. Perinteisesti sen jälkeen ei enää ole ollut sopivaa pukeutua valkoisiin ja myös viinin väri on vaihdettu valkoisesta punaiseen. Facebook-päivityksissäkin fiilistellään villasukkia ja punaviiniä. Moni tuntuu mieltävän valkoviinin kesäjuomaksi eikä nauti sitä talvella. Mutta itse olen viime vuosina suosinut ehkä hitusen enemmän valkoisia kuin punaisia, joten en missään nimessä hylkää valkoviiniä talvellakaan. Sen verran sentään syksyn tulo vaikuttaa, että en himoitse kaikkein raikkaimpia ja kepeimpiä valkkareita. Vinho verdet jätän suosiolla kesään. Riesling maistuu läpi vuoden. Mutta muilta osin valkoviineissä miellyttää syyspimeillä täyteläisempi ja kypsemmän hedelmäinen profiili.

Ilahduin, kun viinikaupan poistohyllyllä vastaan tuli ranskalainen Viognier. Vaikka Viognier onkin alkujaan peräisin etelä-Ranskasta, ei ranskalaisia Viognier-valkkareita kävele vastaan kovin helposti. Muutama vuosikymmen sitten Viognieria viljeltiin vain Rhônessa ja sielläkin olemattoman vähän. Viognier on kuitenkin kokenut renessanssin 1990-luvulta lähtien ja levinnyt muualle eteläiseen Ranskaan, Italiaan ja kaikkialle uuteen maailmaan. Lajike ei ole mikään kaikkein helpoimmin viljeltävä. Se vaatii paljon aurinkoa kypsyäkseen, mutta liian kuuma ilmasto tuhoaa vähäisen hapokkuuden ja tekee lopputuloksesta liian alkoholipitoisen. Tyylikkäimmillään Viognier on tietenkin kotialueellaan Rhônessa sekä alueilla, joissa auringon paahteisuuttaa tasapainottaa vuorten tai merivirtojen tuoma viileämpi ilma. Saksalaisissa viinikaupoissa törmää tavallisimmin eteläafrikkalaiseen Viognieriin, Alkossa puolestaan eteläamerikkalaisiin, mutta en ole tähän mennessä ollut kovin vakuuttunut uuden maailman Viognereista.

Viognier-rypäleestä tuotetaan täyteläisiä, hedelmäisiä ja parfyymisia viinejä. Tyypillistä on korkea alkoholipitoisuus ja matalahkot hapot. Tuoksu- ja makuprofiilista löytyy eksoottisia hedelmiä, kukkaisuutta, myskiä ja mausteisuutta, joskus yrttisyyttäkin. Tyyli voi vaihdella kepeämmästä hyvinkin voimakkaaseen ja täyteläiseen riippuen siitä, onko viini tammitettua vai ei. Viognier esiintyy hyvin usein muiden rypäleiden, Ranskassa Marsannen, Roussannen tai Rollon kanssa sekoitettuna, muualla myös Chardonnayn kaverina. Mutta myös punaviineissä saattaa esiintyä pienissä määrin Viognieria tuomassa hedelmäisyyttä ja kukkaisuutta. Esimerkiksi Côte-Rôtie on punainen appellaatio, joka sallii jopa 20% Viognierin lisäämisen Syrahiin.

Condreau ja Château Grillet ovat Ranskan ainoat appellaatiot, joihin sallitaan vain Viognieria. Mutta ne ovat hinnoiltaan jotain muuta kuin arkiviini. Tämä käsiini osunut ranskis oli IGP-viini Pays d’Ocin alueelta. Kullankeltainen väri ja eksoottinen, erottuva tuoksu on tyypillistä Viognieria. Kympin hinnalla tämä oli erinomainen ostos ja kivaa vaihtelua tavallisesti nauttimieni hapokkaiden ja mineraalisten valkoviinien tilalle.

Viinitorstai: Albariño
viinikupla
August 18, 2016


Viinien maailma on niin laaja, että helposti jämähtää omalle mukavuusalueelleen. Minun kohdallani se tarkoittaa Ranskaa, Italiaa ja saksalaisia valkkareita. Ja Portugalia, jossa matkaan säännöllisesti. Katvealueita on vaikka kuinka, mutta yksi suurimmista niistä on Espanja, josta on tullut maisteltua lähinnä vain cavaa ja random-Tempranilloja. On aika alkaa ottaa haltuun Euroopan kolmanneksi suurinta viinintuottajamaata! Päätin lähteä liikkeelle semihelposti Galiciaan kuuluvan DO-viinialueen Rias Baixasin Albariñolla, jonka arvelin olevan samantyylistä kuin rajantakaiset portugalilaiset Alvarinhot (Vinho Verdestä kirjoitinkin vähän aikaa sitten).

Albariño on aromikas rypäle, joka on paksun kuorensa johdosta sopeutunut hyvin luoteis-Espanjassa sijaitsevan Galician sateiseen ja muuta maata viileämpään ilmastoon. Rypäleestä saadaan raikkaita ja hapokkaita viinejä, joissa on korkeahko alkoholiprosentti ja sitruksinen ja mineraalinen makuprofiili. Sen merellinen suolaisuus on kuin tehty kalaruoille, joita tässä osassa maata paljon syödäänkin. Albariño on sen verran suosittu rypäle, että se on vallannut peräti 90% Rias Baixasin viljelyalasta. Rypäleestä tehdyt viinit ovat pitkäikäisempiä kuin monet muut espanjalaiset valkoviinit. Tyyli voi olla kepeähkö tai sitten tuhdimpi tammikypsytetty. Espanjasta Albariño on levinnyt uuteen maailmaan ja sitä viljellään vähäisissä määrin Kaliforniassa, Oregonissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Pistin muuten merkille Uncorked-sarjaa katsoessa, että Master Sommelier -kokelaat vähän väliä veikkailivat maistamaansa viiniä Albariñoksi. Ainakin se todistaa, että rypäle on amerikkalaisissa viinipiireissä tuttu, vaikka ei kuulema enää niin trendikäs.

Suuntasin löytöretkelle toiseen Hampurin kahdesta suuresta espanjalaisesta tukkuhenkisestä supermarketista. Tässä marketissa oli painopiste viineissä, joita löytyi kattavasti maan eri viinialueilta, joskin pääasiallisesti tunnetuimpia brändejä (jos kerran espanjalaisiin viineihin tottumatonkin tunnisti niin monta merkkiä…). Parempilaatuisia valkoviinejä ei ollut kovinkaan paljon ja harvojen Albariñojen joukosta päädyin nappaamaan mukaan Arousan osuuskunnan tuottaman Paco & Lolan tuoreimman vuosikerran (2015). Viini osoittautui miellyttävän rapsakaksi ja hedelmäiseksi: omenaa, sitrusta ja mineraalisuutta reippaalla hapokkuudella. Eikä yhtään haitannut, että etiketin kuosi mätsäsi polka dot -mekkooni. Jälkeenpäin huomasin, että Paco & Lolaa myydään myös Alkossa, jossa se maksaa kaksinkertaisesti sen, mitä täällä. Kympin hinnalla tämä oli mainio valkkari, mutta kahdellakympillä odottaisin jo enemmän vau-efektiä.

Viinitorstai: Grenache Blanc
viinikupla
August 3, 2016


Kokeilen mielelläni itselleni uusia rypälelajikkeita. Ja niitähän riittää, kun viiniharrastus on vasta alkutaipaleella. Lähiviinikaupallani on tapana pommittaa minua mainoksilla tuplasti, sähköpostin lisäksi myös paperikirjeenä (jotenkin kovin saksalaista…). Tuoreimmasta mainoskirjeestä bongasin, että myyntiin on juuri tullut Grenache Blancia. Valkoinen Grenache, häh? Sitä piti käydä noutamassa pullo.

Punainen Grenache on tullut tutuksi eteläisen Ranskan sekä Espanjan viineistä. Ranskassa se on useimmiten sekoitettu muiden rypäleiden joukkoon, kun taas Espanjasta löytyy paljon myös pelkkiä Grenache-punkkuja samoin kuin siitä tehtyä roséviiniä. Punainen Grenache on hyvin marjainen (mansikkaa!), hedelmäinen ja mausteinen, vähätanniininen ja -happoinen, mikä saa viinin tuntumaan pehmeältä. Alkoholipitoisuus voi nousta varsin korkeaksi. Sekoitteisiin Grenache tuo pehmeyttä ja hedelmäisyyttä tasapainottamaan vaikkapa Syrahin tymäkkyyttä.

Grenache Blanc on punaisen Grenachen valkoinen versio. Valkoisen rypäleen profiili on kuin kopio punaisesta: erittäin hedelmäinen, vähähappoinen ja alkoholipitoisuus usein korkea. Rypäle on kotoisin pohjois-Espanjasta (jossa sen nimi on Garnacha Blanca). Ranskassa se on viidenneksi viljellyin valkoinen rypäle, yleisimmillään Roussillonissa. Grenache Blanc on muuten yksi rypäleistä, joita käytetään valkoiseen Châteauneuf-du-Pape -viiniin, aivan kuten sen punaista versiota vastaavaan punaviiniin. Ranskassa on tyypillisempää sekoittaa Grenache Blancia muiden rypäleiden joukkoon kuin valmistaa yhden lajikkeen viiniä. Jälkimmäinen on kuitenkin nousussa, Ranskan lisäksi myös Kaliforniassa.

Ostamani viini oli osuuskunta Vignoble Foncalieun Gourmandises-sarjan lajikeviini. Tämä jättiosuuskunta koostuu yli tuhannesta viljelijästä Languedoc-Roussillonin, la Cascognen sekä Rhônen alueelta. Viinin laatuluokitus on ranskalaisen järjestelmän alin porras, vin de France, jolloin rypäleet ovat voineet tulla mistä vaan maan rajojen alueelta (tässä tapauksessa siis miltä tahansa osuuskunnan kolmella viinialueella toimivilta tuottajilta). Nyt ei siis tosiaan puhuta mistään terroir-viinistä, vaan geneerisestä yleisviinistä. Eipä hintakaan kyllä päätä huimannut; 5,95 euroa oli helppo upottaa pelkästään kokeiluun.

Lasista tulvi vastaan lämpimän ilmanalan kypsiä hedelmiä: päärynää, persikkaa, melonia, jopa banaania. Tämä viini on niin pehmeä, että ei taatusti töki tottumattomallekaan viininjuojalle. Toisaalta se on varsin mitäänsanomaton. Mutta sopii ehdottomasti seurusteluviiniksi jos vaikkapa tulossa on vieraita, joiden makumieltymyksiä ei tunne. Tuskin ostan tätä kyseistä viiniä enää toiste, mutta kokeilen kyllä mielelläni laadukkaampia versioita Grenache Blancista, jos niitä kävelee vastaan. Tämä rypäle kun kuulema ilmentää herkästi kasvuolosuhteitaan.

Viinitorstai: Sveitsin valkoinen ykkösrypäle Chasselas
viinikupla
July 14, 2016

2016-07-12 21.11.45

Sveitsiläisiin viineihin on vaikea päästä käsiksi. Maan viinintuotanto ei ole määrällisesti järisyttävän suuri ja siitä vain 2% päätyy vientiin, pääasiassa Saksaan. Siksi olen aina innolla tarttunut tilaisuuteen maistaa sveitsiläisiä viinejä, jos niitä jossain harvoin on tarjolla. Niin kuin Facebook-sivuani seuraavat tietävät, äskettäisellä road tripillämme Italiaan pysähdyimme paluumatkalla kahden yön verran Zürichissä. Rakastan tutkia ruokakauppojen tarjontaa, joten kipaisin lähimpään Coop-markettiin, jossa tietenkin päädyin norkoilemaan viinihyllyn äärelle. Valtavasti vaihtoehtoja, joista oli vaikea valita, kun tietämys maan viineistä oli lähellä nollaa. Lopulta nappasin mukaan yhden punaisen ja yhden valkoisen. Äskettäin korkkasin jälkimmäisen, joka on Vaudin kantonista peräisin oleva Domaine du Martherayn Féchy Grand Cru 2014. Kylän mukaan nimetty viini on tehty kokonaan Chasselas-rypäleestä.

Chasselas on Sveitsin yleisin valkoinen lajike, mutta samalla se kuuluu yllättäen myös maailman viljellyimpien valkoisten lajikkeiden joukkoon. Sveitsin lisäksi sitä viljellään erityisesti Romaniassa, Unkarissa, Ranskassa, Saksassa (Baden) sekä jossain määrin Ukrainassa, Moldovassa, Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Chasselas luetaan ei-aromaattisten eli neutraalien valkoviinien kastiin eikä sillä ole varsinaisesti laaturypäleen maine. Monessa maassa se onkin syötäväksi tarkoitettu rypäle tai siitä valmistetaan mehua. Mutta oikeissa olosuhteissa ja taiten valmistettuna siitä syntyy erinomaisia viinejä. Ranskassa laadukkaimmat versiot Chasselasta löytyvät Sveitsin-rajan vastaiselta Savoien alueelta, joiden valkoviineissä tämä rypäle usein komeilee sekoituksen joukossa. Vaudin kantonissa Chasselas hallitsee kahta kolmasosaa viljelyalasta. Vaud vaikuttaakin viimeisimpien tutkimusten perusteella olevan rypäleen synnyinseutu, vaikka sitä on aikojen saatossa veikkailtu mm. egyptiläiseksi.

Chasselas

Maistamassani viinissä oli miellyttävä kukkainen ja mineraalinen tuoksu. Kuivassa maussa tuntui ensimmäisenä persikkaa ja sitruunaa, johon yhdistyi aavistuksen kitkerä jälkimaku. Hapokkuus jäi puolitiehen, joka käänsi kokonaisuuden hitusen lattean puolelle. Harmiton, mutta hienostunut viini, joka itse asiassa parani kulaus kulaukselta. Ymmärrän hyvin niitä kommentteja, joissa sanotaan Chasselas’n olevan miellyttävä, helposti yhdistettävä erilaisiin ruokiin ja niitä harvoja viinejä, jotka maistuvat suussa hyvältä jo aamun tunteina. The World of Fine Winen mainio artikkeli Chasselasta kuvasi rypälettä mainiosti sveitsiläisen konsensuksen, tarkkuuden ja laadukkuuden ilmentymäksi ja sai vakuuttumaan, että testaan vastaan tulevia yksilöitä jatkossakin.

Viinitorstai: Trollinger
viinikupla
June 23, 2016

2016-06-20 20.43.30-2

Kun vuosia sitten matkustin ensimmäistä kertaa Romaniaan ja tilasin punaviiniä, olin hämmästynyt kysymyksestä “kuivaa vai makeaa”? Olin tottunut siihen, että punaviini on aina kuivaa. Romanialaiset sen sijaan olivat makeiden valkoviiniensä ohessa tottuneet makeuteen myös punaviineissä. Saksassa vastaava ilmiö esiintyy Württembergin viinialueella. Siellä tuotetaan pääasiassa punaviinejä ja niiden johtotähtenä Trollingeria. Se on kevyt ja hailakka, mehumainen punaviini, jota paikalliset rakastavat kuin hullu puuroa. Muut pitävätkin sitten paikallisia ihan vaan hulluina. Hulluista puheen ollen, Viinihullun päiväkirjassa on tuoreita raportteja württembergiläisistä viineistä ja pitkä taustaselostus kyseisestä alueesta, suosittelen tutustumaan.

Niin suuri on swaabilaisten himo Trollingeriinsa, että se on koko Saksan neljänneksi viljellyin punaviinilajike – ja sitä siis viljellään lähes pelkästään Württembergissä. Vientiin württembergiläisistä viineistä päätyy vain häviävän pieni osa, suurimman osan paikalliset kaatavat itse alas kurkustaan. Mutta jokunen pullo päätyy sentään Hampuriin asti, ainakin hyvinvarusteltuihiin viinikauppoihin. Uskaltauduin ostamaan Brukerin Trollinger mit Lembergerin, vaikka vähän hämmästelinkin vuosikertaa 2012. Olen käsittänyt, että nämä viinit juodaan yleensä nuorina. Trollinger on simppeli pöytäviini, josta ei valmisteta korkeamman laatuluokituksen versioita. Raikkaus ja hedelmäisyys ovat avainsanoja. Kuten myös makeus, niin kuin tulin huomaamaan.

Brukerin sivuilta löytyi niukasti taustatietoa viinistä, ei rypäleiden suhdetta saati sitten sokerin määrää. Halbtrocken eli puolikuiva oli ainoa määre, ja sitä viini tosiaan on hapoistaan huolimatta. Makeus puskee läpi heti kun viini lämpenee. Olin kaukaa viisaasti jäähdyttänyt sitä ennen maistamista ja parhaiten se itse asiassa meni alas reilusti viileämpänä kuin punaviinien tarjoilulämpötila.

Trollinger on myöhään kypsyvä lajike ja siksi se viihtyy juuri Württembergissä, joka on Saksan eteläisimpiä ja lämpimimpiä kasvualueita. Tässä kyseisessä viinissä sen seuraksi oli sekoitettu Lembergeriä, joka Itävallassa tunnetaan Blaufränkisch- ja Unkarissa Kekfrankos-nimellä. Lemberger tuo viiniin lisää ryhtiä, tanniineja sekä mausteisuutta, joka tässäkin viinissä tuntui ensinuuhkaisulla. Totean silti, että Trollingerista on vaikea pitää jos ei ole kasvanut sen makuun ja tyyliin. Jatkan suosiolla tutkimusmatkaa muihin rypälelajikkeisiin.