Category: tasting

Viinitorstai: roséviiniä Saksasta
viinikupla
August 25, 2016


Pilkkakirveillä oli tapana sanoa, että saksalainen punaviini on onnetonta ja punaiset rypäleet on parasta käyttää roséviiniin. Pohjoisten punkkujen laatu on sittemmin ottanut huiman tuottavuusloikan ja punaisia lajikkeita on istutettu innostuksella lisää ja lisää. Äskettäin tällaiselle skeptikollekin osui vastaan itkettävän hyvä Spätburgunder. Tulen jatkossa paneutumaan teemaan enemmän, mutta jo tässä vaiheessa on huomautettava, että laatu maksaa. Alle kympin saksalaisiin punkkuihin ei kannata koskeakaan. Keskihintaisista löytyy ihan ok -laatua, mutta ne itkettävän hyvät punkut ovatkin oikeasti tosi kalliita. Roséviinien kanssa tätä ongelmaa ei ole. En itse asiassa ole tainnut kertaakaan pettyä ostamaani saksalaiseen roséen, olipa sen hinta mitä hyvänsä. Punch Drink Magazine julistikin hetki sitten, että parhaat roséviinit tulevat Saksasta ja Itävallasta ja ostan väitteen täysin.

Rosén suosio kasvaa kaikkialla, myös Saksassa. Satunnaisista uutisartikkeleista poimimani infon perusteella kymmenisen prosenttia Saksassa myydystä viinistä on roséviiniä ja siitä puolet kotimaista tuotantoa. Tarkempia tietoja rosén tuotannosta Saksasta en onnistunut kaivamaan, Saksan viini-instituutin tilastoissa ei roséviinejä ole eritelty. Näppituntumalla sanoisin kuitenkin, että marketeissa myytävä edullisimman kategorian rosé on tyypillisimmin valmistettu Portugieser-tai Dornfelder- rypäleistä ja on peräisin Pfalzista, Badenista tai Rheinhessenistä (vaikka kaikilla Saksan viinialueilla valmistetaankin roséviiniä). Sanan rosé tilalla voi esiintyä myös “Weissherbst”, joka tarkoittaa yhdestä rypälelajikkeesta valmistettua pinkkiä viiniä, jonka täytyy täyttää alueen laatuviiniluokitus. Saksalaisten roséviinien väri voi alueesta ja rypäleestä riippuen vaihdella hailakasta syvään lämpimään pinkkiin, joka muistuttaa tällöin jo kovasti hailakoimpia punaviinejä.

Muutama viikko sitten hamstrasin vakkariviinikauppani alesta muutamia pulloja, joiden joukossa oli myös yksi Rheingaun rosé. Muut viinit on tullut jo korkattua, mutta rosé on jäänyt jääkaappiin odottamaan parempia aikoja. Hampurin elokuu on muistuttanut ikävästi syksyä. Puuskittainen tuuli ja kalseat sadekuurot pakottivat välillä jo takin tiiviisti päälle. Mutta sitten tuli taas kesä! Yhtäkkiä lämpötila humahti kolmeenkymppiin ja oli taas tilausta kesäiselle roséviinille. Se on juuri oikea juoma varhain pimenevään iltaan parvekkeella, kun leuto tuuli tuo illuusion siitä, että oltaisiin jossain paljon etelämmässä.

Viinitila Leitzin Eins Zwei Dry -rosé on tehty Pinot noirista. Sen väri on kauniin hailakan sipulinkuoren vaaleanpunertava, mikä tuo mieleen provencelaiset vastineensa. Keskivoimakkaassa tuoksussa on kirpakkaa marjaisuutta, joista pidän viileämmän ilmaston pinkeissä viineissä. Kuivan, raikkaan ja hapokkaan viinin makuprofiilissa on vadelman lisäksi raparperia – itse asiassa värinsäkin puolesta tämä viini tuo mieleen saksalaisten rakastaman raparperischorlen (mehun ja vissyn sekoituksen). Ihan kiva kesäviini, joskaan ei aivan parhaimmistoa. 9,95 euron hintalappu on tässä maassa kotimaisten roséviinien kohdalla jo hyvinkin keskihintainen ostos.

Viinitorstai: Albariño
viinikupla
August 18, 2016


Viinien maailma on niin laaja, että helposti jämähtää omalle mukavuusalueelleen. Minun kohdallani se tarkoittaa Ranskaa, Italiaa ja saksalaisia valkkareita. Ja Portugalia, jossa matkaan säännöllisesti. Katvealueita on vaikka kuinka, mutta yksi suurimmista niistä on Espanja, josta on tullut maisteltua lähinnä vain cavaa ja random-Tempranilloja. On aika alkaa ottaa haltuun Euroopan kolmanneksi suurinta viinintuottajamaata! Päätin lähteä liikkeelle semihelposti Galiciaan kuuluvan DO-viinialueen Rias Baixasin Albariñolla, jonka arvelin olevan samantyylistä kuin rajantakaiset portugalilaiset Alvarinhot (Vinho Verdestä kirjoitinkin vähän aikaa sitten).

Albariño on aromikas rypäle, joka on paksun kuorensa johdosta sopeutunut hyvin luoteis-Espanjassa sijaitsevan Galician sateiseen ja muuta maata viileämpään ilmastoon. Rypäleestä saadaan raikkaita ja hapokkaita viinejä, joissa on korkeahko alkoholiprosentti ja sitruksinen ja mineraalinen makuprofiili. Sen merellinen suolaisuus on kuin tehty kalaruoille, joita tässä osassa maata paljon syödäänkin. Albariño on sen verran suosittu rypäle, että se on vallannut peräti 90% Rias Baixasin viljelyalasta. Rypäleestä tehdyt viinit ovat pitkäikäisempiä kuin monet muut espanjalaiset valkoviinit. Tyyli voi olla kepeähkö tai sitten tuhdimpi tammikypsytetty. Espanjasta Albariño on levinnyt uuteen maailmaan ja sitä viljellään vähäisissä määrin Kaliforniassa, Oregonissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Pistin muuten merkille Uncorked-sarjaa katsoessa, että Master Sommelier -kokelaat vähän väliä veikkailivat maistamaansa viiniä Albariñoksi. Ainakin se todistaa, että rypäle on amerikkalaisissa viinipiireissä tuttu, vaikka ei kuulema enää niin trendikäs.

Suuntasin löytöretkelle toiseen Hampurin kahdesta suuresta espanjalaisesta tukkuhenkisestä supermarketista. Tässä marketissa oli painopiste viineissä, joita löytyi kattavasti maan eri viinialueilta, joskin pääasiallisesti tunnetuimpia brändejä (jos kerran espanjalaisiin viineihin tottumatonkin tunnisti niin monta merkkiä…). Parempilaatuisia valkoviinejä ei ollut kovinkaan paljon ja harvojen Albariñojen joukosta päädyin nappaamaan mukaan Arousan osuuskunnan tuottaman Paco & Lolan tuoreimman vuosikerran (2015). Viini osoittautui miellyttävän rapsakaksi ja hedelmäiseksi: omenaa, sitrusta ja mineraalisuutta reippaalla hapokkuudella. Eikä yhtään haitannut, että etiketin kuosi mätsäsi polka dot -mekkooni. Jälkeenpäin huomasin, että Paco & Lolaa myydään myös Alkossa, jossa se maksaa kaksinkertaisesti sen, mitä täällä. Kympin hinnalla tämä oli mainio valkkari, mutta kahdellakympillä odottaisin jo enemmän vau-efektiä.

Viinitorstai: Israel
viinikupla
August 11, 2016


Viinitorstain aihevalinnat ovat joskus itsellenikin arvoituksia viimeiseen asti. Olin ajatellut kirjoittaa jotain Portugalista, mutta silmäiltyäni keittiön arkiviinilokerikkoa osui silmiini israelilainen mysteeripullo. Mistä meille on ilmaantunut israelilaista punkkua? Kuulema joku kotonamme majoittuneista silloin kun itse olin Suomen-lomalla, oli tuonut pullon tuliaisiksi. Tänään tuntui olevan juuri oikea hetki sen avaamiseen, sillä sää on muistuttanut koko viikon enemmän lokakuuta kuin parhainta kesää. Ei ole kuulkaa aina Keski-Euroopassa Suomea paremmat säät, ei.

Israelissa on tehty viiniä vuosituhansia – aina siihen asti, kunnes islamilaiset hallitsijat valloittivat maan 600-luvulla ja tuhosivat viiniköynnökset. Viininvalmistus alkoi uudestaan 1800-luvun lopulla, kun sionismin innoittamat juutalaiset alkoivat massoittain muuttaa nykyisen Israelin alueelle. Ranskalainen Baron de Rotschild oli tuolloin hyväntekijän ominaisuudessa tekemässä viininvalmistuksesta oleellisen osan maataloutta. Suurimmat viinitilat Rishon le Zion, Zichron Ya’acov ja Carmim perustettiin noihin aikoihin. Israelissa on nykyään puolet enemmän viljelypinta-alaa kun Libanonissa ja myös vienti on merkittävämpää, tuottaahan Israel kosher-viinejä maailman juutalaisväestölle.

Kasvojenkohotus makeista pöytäviineistä laatuviinien tuottajaksi ajoittuu 80-90-luvuille, jolloin viinitarhoja perustettiin korkeammille ja viileämmille seuduille, etenkin Golanin kukkuloille kalifornialaisten viininvalmistajien avustuksella. Viinitilojen määrä on sen jälkeen kasvanut eksponentiaalisesti yhden käden sormilla laskettavista kolmeen sataan. Maassa ei ole omia kotoperäisiä lajikkeita, vaan pääasiallisesti viljellään kansainvälisesti tunnettuja Cabernet Sauvignonia, Merlota, Chardonnayta sekä Sauvignon Blancia. Suuressa osassa maata paahtava aurinko ja kuivuus tuottavat haasteita ja tekevät helposti viineistä liian hilloisia ja vähähappoisia. Kuuma ilmasto huokuu yleensä vastaan israelilaisista viineistä jo ensinuuhkaisulla.


Olen maistanut aiemminkin israelilaisia punaviinejä. Sekä Alkon valikoimaa että tuliaisviinejä. Mikään niistä ei ole tehnyt erityistä vaikutusta, vaan olen aina ollut enemmän kallellani naapurimaa Libanonin viiniköynnösten antimiin. Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla, kun korkkasin Chateau Golanin Cabernet Sauvignonin 2013. En ollut vielä tsekannut näitä taustatietoja: Chateau Golan on perustettu vuonna 1999. Volyymeissa ja tunnettuudessa se jää lähellä sijaitsevan Golan Heights Wineryn jälkeen, mutta sen viinejä pidetään Israelin parhaimmistoon kuuluvina ja tila on myös taloudellisti tuottavimpien joukkoon lukeutuva. Viinintekijä Uri Hetz on opiskellut Oregonissa ja työskennellyt Kaliforniassa ja ilmoittaa arvostavansa eurooppalaisia viininvalmistusperinteitä. Tämä tila ei muuten valmista kosher-viiniä. Tilalla viljellään yhteensä kolmeatoista Ranskasta tuttua rypälelajiketta sekä kuriositeettina portugalilaista Touriga Nacionalia. Linkittäisin tähän talon nettisivut, mutta niitä ei ole olemassa englanniksi eikä hepreankielinen info erityisemmin lämmitä.

Tämän viinin väri on todella tumma, läpinäkymätön. Lasista nenää kohti leijui syvä, kypsän herukkainen, luumuinen ja mausteinen tuoksu, jossa alkoholi (14,5%) tuntui aluksi voimakkaasti. Muhkea viini täytti suun ja jatkoi tyylikkäästi samalla aromimaailmalla yhdistettyinä napakkaan tanniinisuuteen. Mikä positiivinen yllätys! Jouduin nielemään ennakkoluuloni ja toteamaan, että Israelista todellakin voi tulla laadukasta punaviiniä.

Eettiseltä kannalta harmittavinta on se, että tämä viini valmistetaan kiistellyllä valloitetulla alueella. Israel miehitti Syyriaan kuuluvan Golanin kuuden päivän sodassa 1967. Tunnusteluja alueen palauttamisesta Syyrialle on käyty aika ajoin, mutta sitä tuskin tulee koskaan tapahtumaan. Kansainvälinen yhteisö pitää alueen israelilaista siirtokuntaa laittomana. Onko siis oikein tukea taloudellisesti Golanin siirtokuntaa? Vai tuleeko olla tyytyväinen siitä, että viininvalmistus, tämä perinteinen maanviljelyksen muoto, on israelilaisten avustuksella juurrutettu uudestaan ja vieläpä varsin menestyksekkäästi?

Fattoria di Fugnano
viinikupla
August 8, 2016

Fattoria di Fugnano

Kuukauden takaisella Toskanan-matkalla ehdin tehdä yhteensä kolme viinitilavierailua. Etukäteen olin varannut ainoastaan yhden visiitin Montalcinoon. Toki kävin tarkastamassa myös majapaikkamme Agriturismo Torre Palaggetton antimet, joihin en niin kovasti ihastunut. Mutta päätin käydä katsastamassa kulmillamme San Gimignanossa vielä yhden viinitilan, jota Esther Il Palazzonen tilalla oli minulle kehunut. Italialaisille viinitiloille ei yleensä kävellä kuin tupaan noin vain, vaan vierailut pitäisi sopia etukäteen. Otin kuitenkin riskin ja hurautin muutaman minuutin matkan Fattoria di Fugnanoon. Hurauttaa oli ehkä turhan vahva verbi, sillä viimeisen kilometrin aikana meinasi loppua usko kesken. Jyryytin ykkösellä alati kapenevaa päällystämätöntä tietä, joka kaiken kukkuraksi kiemurteli jyrkkää rinnettä ylös. Onneksi kukaan ei tullut vastaan.

Perille päästyäni tupsahdin maistelutilaan, jossa yksi ryhmä oli juuri lopettelemassa maistelua. Tastingia ohjannut Fanny Nuccio ei hätkähtänyt yllättävää paikalle ilmaantumistani vaan minut istutettiin pöydän päähän ja eteeni kannettiin toskanalaisia herkkuja ja talon viinejä yksi toisensa jälkeen. Kun edellinen seurue poistui, jäimme kahdestaan keskustelemaan viineistä ja Fannyn taustoista. Fattoria di Fugnanon omistaja Laura dell’Aira on Fannyn lapsuudenystävä. Sisiliasta kotoisin oleva Laura peri setänsä toskalanaiset tilukset vuonna 1997. Fanny puolestaan päätyi Milanoon, jossa työskenteli valaistussuunnittelijana, kunnes hän eräänä päivänä teki täydellisen suunnanmuutoksen ja muutti asumaan ja työskentelemään ystävänsä viinitilalle. Toskanaan päätyneiden sisilialaisten joukosta löytyy sentään paikallinen viinintekijä.

Tätä nykyä tiluksiin kuuluu 24 hehtaaria viiniköynnöksiä, 10 hehtaaria oliiveja, sata hehtaaria metsää ja vielä muita viljeltäviä lajikkeita. Tätä kaikkea hoidetaan kahdeksan hengen laajennetun perheen voimin. Työt eivät siis heti lopu kesken. Tilalla on myös majoitustoimintaa agriturismo-hengessä.

Fattoria di Fugnanon viinirepertuaariin kuuluu tietenkin paikallisesta kuuluisuudesta Vernaccia di San Gimignanosta valmistettuja valkoviinejä, yksi Chianti Colli Senesi ja IGT-luokituksen punaviinejä. Talon Vernaccia di San Gimignano DOCG oli kenties mielenkiintoisin kokeilemistani Vernaccia-viineistä, joskaan rypäle ei edelleenkään lukeudu suosikkeihini. Bombe Toscano Bianco on myös 100-prosenttinen Vernaccia, jota on kypsytetty tammessa 24 kuukautta. Omaan makuuni Bombe oli todellakin tammipommi. Talon Chianti oli miellyttävä, mutta suurimman vaikutuksen tekivät IGT-viinit Donna Gina ja Legàmi.

Donna Gina on sataprosenttinen Sangiovese. Hitaan käymisen ja pitkä maserointiajan jälkeen viini kypsyy 12 kuukautta tammessa. Maistoin ensin vuosikertaa 2012, mutta herkullinen, tyylikäs ja kirsikkainen viini loisti parhaimmillaan vuodelta 2010. Mutta vasta Legàmi oli viedä jalat alta. Olisin voinut nuuhkia sitä loputtomiin. Tämä supertoskanalainen on sekoitus Cabernet Sauvignonia (40%), Merlota (40%) ja Sangiovesea (20%). Se saa maseroitua 25 päivää ja kypsyy sitten puolitoista vuotta ranskalaisessa tammessa ja lopulta vielä kahdeksan kuukautta pullossa.

Fattoria di Fugnanon viineillä ei ole Suomessa maahantuojaa, mikä on todella sääli. Fanny kyllä kertoi, että yksityishenkilöt tilaavat heiltä viinejä Suomeen, mutta postituskulut ovat valitettavan korkeat. Sen sijaan tilan viinit ovat päässeet Systembolagetin kynnyksen yli, mikä on heille tietenkin erittäin merkittävä asiakas. Systembolaget näyttää myyvän Donna Ginaa lähes samalla hinnalla kuin mitä sitä saa ostettua suoraan tilalta. Lippulaivaviiniään he eivät sen sijaan saa myydä Systembolagetissa siitä syystä, että etiketin sadan vuoden takaisessa valokuvassa näkyy lapsia (kuvassa oikeanpuoleisin viini). Mitä tuohon nyt sanoisi muuta kuin että ruotsalaisten menetys.

Viinitorstai: Grenache Blanc
viinikupla
August 3, 2016


Kokeilen mielelläni itselleni uusia rypälelajikkeita. Ja niitähän riittää, kun viiniharrastus on vasta alkutaipaleella. Lähiviinikaupallani on tapana pommittaa minua mainoksilla tuplasti, sähköpostin lisäksi myös paperikirjeenä (jotenkin kovin saksalaista…). Tuoreimmasta mainoskirjeestä bongasin, että myyntiin on juuri tullut Grenache Blancia. Valkoinen Grenache, häh? Sitä piti käydä noutamassa pullo.

Punainen Grenache on tullut tutuksi eteläisen Ranskan sekä Espanjan viineistä. Ranskassa se on useimmiten sekoitettu muiden rypäleiden joukkoon, kun taas Espanjasta löytyy paljon myös pelkkiä Grenache-punkkuja samoin kuin siitä tehtyä roséviiniä. Punainen Grenache on hyvin marjainen (mansikkaa!), hedelmäinen ja mausteinen, vähätanniininen ja -happoinen, mikä saa viinin tuntumaan pehmeältä. Alkoholipitoisuus voi nousta varsin korkeaksi. Sekoitteisiin Grenache tuo pehmeyttä ja hedelmäisyyttä tasapainottamaan vaikkapa Syrahin tymäkkyyttä.

Grenache Blanc on punaisen Grenachen valkoinen versio. Valkoisen rypäleen profiili on kuin kopio punaisesta: erittäin hedelmäinen, vähähappoinen ja alkoholipitoisuus usein korkea. Rypäle on kotoisin pohjois-Espanjasta (jossa sen nimi on Garnacha Blanca). Ranskassa se on viidenneksi viljellyin valkoinen rypäle, yleisimmillään Roussillonissa. Grenache Blanc on muuten yksi rypäleistä, joita käytetään valkoiseen Châteauneuf-du-Pape -viiniin, aivan kuten sen punaista versiota vastaavaan punaviiniin. Ranskassa on tyypillisempää sekoittaa Grenache Blancia muiden rypäleiden joukkoon kuin valmistaa yhden lajikkeen viiniä. Jälkimmäinen on kuitenkin nousussa, Ranskan lisäksi myös Kaliforniassa.

Ostamani viini oli osuuskunta Vignoble Foncalieun Gourmandises-sarjan lajikeviini. Tämä jättiosuuskunta koostuu yli tuhannesta viljelijästä Languedoc-Roussillonin, la Cascognen sekä Rhônen alueelta. Viinin laatuluokitus on ranskalaisen järjestelmän alin porras, vin de France, jolloin rypäleet ovat voineet tulla mistä vaan maan rajojen alueelta (tässä tapauksessa siis miltä tahansa osuuskunnan kolmella viinialueella toimivilta tuottajilta). Nyt ei siis tosiaan puhuta mistään terroir-viinistä, vaan geneerisestä yleisviinistä. Eipä hintakaan kyllä päätä huimannut; 5,95 euroa oli helppo upottaa pelkästään kokeiluun.

Lasista tulvi vastaan lämpimän ilmanalan kypsiä hedelmiä: päärynää, persikkaa, melonia, jopa banaania. Tämä viini on niin pehmeä, että ei taatusti töki tottumattomallekaan viininjuojalle. Toisaalta se on varsin mitäänsanomaton. Mutta sopii ehdottomasti seurusteluviiniksi jos vaikkapa tulossa on vieraita, joiden makumieltymyksiä ei tunne. Tuskin ostan tätä kyseistä viiniä enää toiste, mutta kokeilen kyllä mielelläni laadukkaampia versioita Grenache Blancista, jos niitä kävelee vastaan. Tämä rypäle kun kuulema ilmentää herkästi kasvuolosuhteitaan.