Aromisetti: hitti vai huti?

viinikupla
July 10, 2016

le nez du vin

Mieheni mielestä minulle on vaikea ostaa lahjoja. Jonain syntymäpäivänäni hän on ratkaissut asian niin, että ei ole ostanut mitään (vinkki: ei ole hyvä ratkaisu). Viime aikoina hän on hankkinut viiniaiheisia lahjoja, ja nehän ilahduttavat aina. Silti viimeisin syntymäpäivälahjani tuli aivan puun takaa: sain Le Nez du Vin -merkkisen viiniaromisetin, jossa on 54 erilaista tuoksua. Olin joskus silmäillyt moisia settejä, pienempiä tosin, ja pohtinut olisiko niistä iloa. Mutta tuskin olisin itse raaskinut satsata sellaiseen, sillä ne ovat tosi hintavia.

Settiin kuuluu siis 54 pikkupulloa, jossa ovat tyypillisimmät puna- ja valkoviinien aromit. Niistä löytyy niin hedelmiä, marjoja, kukkia, kasveja, mausteita ja eläimellisiä sekä paahteisia tuoksuja. Jokaiselle tuoksulle on oma kortti, jossa on selostettu, missä viinityyleissä tämä aromi tyypillisimmin esiintyy. Lisäksi mukana on kirja, jossa on selostettu kattavammin viinien aromeja ja ohjeistetaan haistamisharjoituksissa.

viini tuoksusetti

punaisille Chateauneuf-du-Pape -viineille tunnusomaisia aromeja

Ensimmäisenä iltana oli ihan pakko tuoksutella läpi kaikki sokkona, vaikkei se kovin järkevä lähestymistapa olekaan. Nenä turtuu nopeasti. Oli opettavaista huomata, miten vaikeaa tuoksuassosiaatio olikaan. Monesti itse tuoksu oli tosi tuttu, mutta oli siltikin hirmu hankalaa yhdistää sitä päässään oikeaan elementtiin. Muutamat, lähinnä eksoottiset hedelmät, eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Esimerkiksi en tiennyt, miltä litsi tuoksuu, vaikka siitä aina puhutaankin Gewürztraminerin hallitsevana aromina. Kun haistoin litsin aromia, tunnistin heti kyseisen rypäleen. Eräs tuoksu ei soittanut minulla mitään kelloja, kun taas Romaniasta kotoisin oleva mieheni innostui muistelemaan mummolaansa, jonka ikkunalaudalla näitä hedelmiä aina oli. Hän puolestaan ei tunnistanut minulle tuttuakin tutumpia puna- ja mustaherukkaa.

Tuoksusetti voi olla ihan hyvä apuväline, jos tosissaan haluaa tulla paremmaksi maistajaksi. Tuoksujen erottamista pitää harjoitella säännöllisesti, jotta tuoksuassosiaatio kehittyisi. Parasta toki on, jos tekee sitä oikeilla tuotteilla: nuuhkii aina kaikkea käsiinsä osuvaa ruokakaupassa, luonnossa tai ylipäänsä ympäristössä. Sillä vaikkapa tuoksusetin mansikka-aromi on varsin keinotekoisen oloinen. Toiset niistä ovat onnistuneempia kuin toiset. Tuoksusetistä on kenties viihdykettä myös viininmaisteluiltamissa ja hyödynnän sitä varmasti siinä vaiheessa kun suoritan edistyneemmän tason viiniopintoja. Mutta muutoin se menee enemmän lelun puolelle. Kalliin lelun.

 

Viinitorstai: Uruguay

viinikupla
July 7, 2016

Wines from Uruguay

Viime kuussa osallistuin paikallisen viiniklubin tastingiin, jossa tutustuttiin uruguaylaisiin viineihin. Minulla ei ollut niistä mitään käsitystä etukäteen, joten lähdin tilaisuuteen uteliaana. Viinejä esitteli meille Simone Wangemann, jonka yritys Atlantik Weine on erikoistunut tuomaan maahan ainoastaan uruguaylaisia viinejä. Simone ei itse ole sieltä kotoisin, mutta hän on matkustanut Uruguayssa paljon ja ihastui paikallisiin viineihin niin paljon, että halusi ryhtyä tuomaan niitä Eurooppaan. Simone on itse valinnut viinitilat, joiden tuotteista ja tarinasta hän pitää ja joiden omistajiin hän on tutustunut henkilökohtaisesti. Valikoima on punaviinivoittoinen, sillä saksalaiset ovat mieltyneitä omiin valkoviineihinsä. Maistoimme illan mittaan kolmen eri tilan viinejä ja saimme kattavan tietopaketin Uruguayn viinintuotannosta.

Etelä-Amerikan viinimaista maailmalla tunnetuimpia ovat Argentiina ja Chile. Chileläiset viinit ovat itse asiassa Alkon myydyimpiä viinejä. Näiden kahden maan jälkeen mantereen kolmanneksi suurin tuottaja on Brasilia, jonka perässä neljännellä sijalla keikkuu Uruguay. Maassa on tehty viiniä 1800-luvun loppupuolelta lähtien, mutta laatuviinituotanto on polkaistu käyntiin vasta 1990-luvulla ja palkintoja maan viinit ovat alkaneet kahmia vasta viime vuosina. Nykyään maassa toimivista viinitiloista vain kymmenisen prosenttia valmistaa ylemmän laatuluokituksen VCP-viiniä, joiden joukossa siis ovat myös vientiin päätyvät viinit. Viennistä suurin osa menee naapurimaahan Brasiliaan. Laatuviinit ovat melko hinnakkaita ja uruguyalaiset juovat pääosin edullisia pöytäviinejä (vaikka maan yleinen hintataso ei olekaan erityisen matala), joten jokunen tila myykin kaiken viininsä ulkomaille.

Uruguay sijaitsee samoilla leveysasteilla kuin muutkin uuden maailman viinialueet. Sademääriltään ja kasvukaudeltaan Uruguay on verrattavissa Bordeaux’hin, joskin lämpötila on korkeampi ja auringonvalo intensiivisempää. Chilessä ja Argentiinassa viileämmän ilmanalan viinialueet sijaitsevat korkealla, mutta littanassa Uruguayssa pääsevät puolestaan merituulet puhaltamaan ja viilentämään ilmaa iltaisin. Yleisesti ottaen Uruguayn viinit ovat alkoholipitoisuudeltaan matalampia ja hapokkaampia kuin naapurimaidensa vastaavat. Suurin osa viininviljelyalueista on levittäytynyt joko Atlantin rannikon varteen pääkaupunki Montevideon ympärille tai Rio de la Plata-joen varteen. Maasto on kivikkoista ja soraista tai sitten savista ja todellakin merenpinnan korkeudella, mistä Irurtian viinien nimi Km.0 juontaakin juurensa. Maan kansallisrypäleenä pidetään Tannatia. Muutoin viljeltävät lajikkeet ovat kansainvälisesti tunnettuja, niin kuin vaikka Chardonnay, Cabernet Sauvignon, Merlot tai Malbec.

Maistamistani viineistä Antigua Bodega Stagnarin Chardonnay vuodelta 2015 oli tammittamaton ja yllättävän hapokas, joskaan ei muuten erityisen mielenkiintoinen. Saman talon Tannat 2015 oli mausteinen ja kypsän hedelmäinen sekä tujun tanniininen, niin kuin tästä rypäleestä valmistetut viinit ilmeisesti kautta linjan. Bodega Familia Irurtian Reserva Tannat 2013 ei ollut yhtä voimakkaan hedelmävetoinen, joskin edelleen mausteinen ja tanniininen. Saman talon Malbec oli lajikkeelleen uskollisesti niin kypsiä hedelmiä uhkuva, että vaikutelma oli makeahko, vaikkakin pitkässä jälkimaussa oli tässäkin suuta kuivattavaa tanniinisuutta. Eniten pidin Alto de la Ballenan sekoitteesta Tannat (50%), Merlot (35%) ja Cabernet Franc (15%) vuodelta 2012. Elegantti tuoksu ja tiukempi suutuntuma toivat mieleen Bordeaux-tyylin.

Alkossa on myynnissä tasan kaksi uruguyalaista viiniä: Garzón Tannat 2013 sekä tilausvalikoiman valkoinen Garzón Albariño 2014. Jos pidät näistä ja maan viinit kuulostavat enemmänkin tutustumisen arvoisilta, niin Simone lupasi mielellään toimittaa tuotteitaan myös Suomeen. Yhteystiedot löytyvät Atlantik Weinen sivuilta.

 

In English: Uruguay is the fourth biggest wine producer in the South America. Their flagship red grape variety is powerful, rustic, and tannic Tannat. At a recent Hamburg Wine Tasting Society’s meeting we tried five different wines from three different producers (Antigua Bodega Stagnari, Bodega Familia Irurtia, and Alto de la Ballena). The overall impression was very pleasant. Uruguayan red wines in general have a ripe fruit character of the New World wines, but also nice acidity and tannins. I’m looking forward to tasting some more examples from this country. Our evening was hosted by a lovely polyglot Simone Wangermann, whose company Atlantik Weine imports Uruguayan wines to Germany – and is willing to ship to other countries as well.

 

Viinitorstai: Trollinger

2016-06-20 20.43.30-2

Kun vuosia sitten matkustin ensimmäistä kertaa Romaniaan ja tilasin punaviiniä, olin hämmästynyt kysymyksestä “kuivaa vai makeaa”? Olin tottunut siihen, että punaviini on aina kuivaa. Romanialaiset sen sijaan olivat makeiden valkoviiniensä ohessa tottuneet makeuteen myös punaviineissä. Saksassa vastaava ilmiö esiintyy Württembergin viinialueella. Siellä tuotetaan pääasiassa punaviinejä ja niiden johtotähtenä Trollingeria. Se on kevyt ja hailakka, mehumainen punaviini, jota paikalliset rakastavat kuin hullu puuroa. Muut pitävätkin sitten paikallisia ihan vaan hulluina. Hulluista puheen ollen, Viinihullun päiväkirjassa on tuoreita raportteja württembergiläisistä viineistä ja pitkä taustaselostus kyseisestä alueesta, suosittelen tutustumaan.

Niin suuri on swaabilaisten himo Trollingeriinsa, että se on koko Saksan neljänneksi viljellyin punaviinilajike – ja sitä siis viljellään lähes pelkästään Württembergissä. Vientiin württembergiläisistä viineistä päätyy vain häviävän pieni osa, suurimman osan paikalliset kaatavat itse alas kurkustaan. Mutta jokunen pullo päätyy sentään Hampuriin asti, ainakin hyvinvarusteltuihiin viinikauppoihin. Uskaltauduin ostamaan Brukerin Trollinger mit Lembergerin, vaikka vähän hämmästelinkin vuosikertaa 2012. Olen käsittänyt, että nämä viinit juodaan yleensä nuorina. Trollinger on simppeli pöytäviini, josta ei valmisteta korkeamman laatuluokituksen versioita. Raikkaus ja hedelmäisyys ovat avainsanoja. Kuten myös makeus, niin kuin tulin huomaamaan.

Brukerin sivuilta löytyi niukasti taustatietoa viinistä, ei rypäleiden suhdetta saati sitten sokerin määrää. Halbtrocken eli puolikuiva oli ainoa määre, ja sitä viini tosiaan on hapoistaan huolimatta. Makeus puskee läpi heti kun viini lämpenee. Olin kaukaa viisaasti jäähdyttänyt sitä ennen maistamista ja parhaiten se itse asiassa meni alas reilusti viileämpänä kuin punaviinien tarjoilulämpötila.

Trollinger on myöhään kypsyvä lajike ja siksi se viihtyy juuri Württembergissä, joka on Saksan eteläisimpiä ja lämpimimpiä kasvualueita. Tässä kyseisessä viinissä sen seuraksi oli sekoitettu Lembergeriä, joka Itävallassa tunnetaan Blaufränkisch- ja Unkarissa Kekfrankos-nimellä. Lemberger tuo viiniin lisää ryhtiä, tanniineja sekä mausteisuutta, joka tässäkin viinissä tuntui ensinuuhkaisulla. Totean silti, että Trollingerista on vaikea pitää jos ei ole kasvanut sen makuun ja tyyliin. Jatkan suosiolla tutkimusmatkaa muihin rypälelajikkeisiin.

Viinitorstai: mainettaan parempi Soave?

Veneto on mielessäni assosioitunut punaviineihin: kevyeen Valpolicellaan sekä tuhteihin Ripassoon ja Amaroneen. Kun ystäväni heitti ilmoille ajatuksen minilomasta Veneton viinialueella, niin ensimmäisenä ryhdyimme tutkimaan viinitilakierroksia ja buukkasimme kolmen tilan Amarone-kierroksen. Matkan lähestyessä ja taustatietoja lukiessa Veneton valkoiset alkoivat kuitenkin kutkuttaa yhä enemmän. Prosecco nyt on oma lukunsa, mutta alueen alkuperäislajike Garganega erityisesti kuulosti tutustumisen arvoiselta. Rypäleen nimi ei välttämättä soita mitään kelloja, mutta appellaatio, jota tuosta rypäleestä tietyllä alueella Venetossa valmistetaan, on taatusti tuttu: Soave.

Johan heti ajatukset lennähtivät nuoruusvuosiin ja nuorisotalon discon takapihalla hengailuun. Ei ihme, jos viinikulttuuriin kasvaminen oli haastavaa, kun sisäänheittotuotteina oli sellaisia markkinoiden halvimpia valkoviinejä kuin Lippis (=Liebfraumilch) ja Soave. Jätetään nyt kokonaan mainitsematta helmeilevät omena- ja mansikkaviinit. Hyh. Toivottavasti nykypäivän nuoriso osaa valita paremmin. Soavella ei siis ole erityisen hyvä kaiku. Se johtuu siitä, että Soavella oli takavuosikymmeninä niin paljon kysyntää, että markkinoille alettiin lykätä huonoa laatua. 1970-luvulla Soave syrjäytti Chiantin myydyimpänä italialaisena viinikategoriana Amerikassa. Kysyntä siis kasvatti tarjontaa, mutta kun Soaven nimellä myyty tavara oli heikkoa, kärsi sen imago.

Soave DOC sisältää vähintään 70% Garganegaa ja loput on useimmiten Chardonnayta, Verdicchiota (Trebbiano di Soave) tai Pinot Biancoa, joskin myös 100% Garganegakin on mahdollista. Peruslaatuluokituksen lisäksi on olemassa Soave Classico DOC sekä Soave Superiore DOCG. Perus-Soave kasvaa tasamaalla, muut rinteellä. Mitä korkeampi laatuluokitus, sitä pienempänä myös satomäärää pidetään hehtaaria kohden.

Saksassa on tosi vaikeaa löytää muuta kuin bulkki-Soavea. Ratsasin muutaman viiniliikkeen tarjonnan, joukossa jopa italialainen supermarket, jolla on valikoimissaan satoja italialaisia viinejä. Heiltäkään ei löytynyt parin halpis-Soaven lisäksi kuin yksi Garganega-Chardonnay-sekoite (Scaia Tenuta San Antonio 2015). Korkkasin sen uteliaana juuri ennen Venetoon lähtemistä. Garganegan makuprofiiliin kuuluu esimerkiksi meloni, persikka, appelsiininkuori, sitruuna, manteli ja kamomilla. Miten tämä viini sitten vastasi odotuksia? Lasista tulvi vastaan valtavasti aromeja, joista päällimmäisenä mustaherukka. Intensiivisen hedelmäinen tuoksu oli kuitenkin yllättävän esanssinen. Keskihapokkaassa maussa tuntui Chardonnayn omenaisuutta ja eksoottisempia hedelmiä, mutta viinin lämmetessä lasissa maku tuntui väljähtäneeltä, vähän kuin kuoharissa, josta kuplat ovat jo karanneet. Yksi lasillinen tätä riitti.

En vielä heittänyt toivoa, vaan päätin maistella määränpäässä Veronassa Garganegaa ja löytää joukosta loistoyksilöitä. Mutta kuinka sitten kävikään? Soaven maistelu jäi monien muiden ihanien viinien jalkoihin. Ensimmäisellä lounaalla pyysin Soavea, mutta tarjoilija puhui minut tilaamaan Lugana Superiorea. Luganan viinit tulevat Garda-järven itäpulelta (korjaus: eteläpuolelta), Veneton ja Lombardian rajalta. Niihin käytetty rypäle on Trebbiano di Lugana. Pidin tästä viinistä paljon. Tuoksu oli aromikas ja kukkainen, kielellä hedelmäinen ja keskihapokas. Alkoholipitoisuus oli selvästi korkea, se tuntui suussa paksuna, öljymäisenä rakenteena. Ennen illallista aikomus oli tilata aperitiiviksi Soavea. No, päädyin kuitenkin Verdicchio dei Castelli di Jesiin, johon harvoin törmää laseittain tarjottuna. Enkä yhtään ihmettele, että sitä pidetään yhtenä Italian parhaista valkoviineistä. Soavea sain eteeni vasta seuraavalla lounaalla. Pieropanin Soave Classico oli tuoksultaan hillitty, suussa oljymäinen, hennosti persikkainen ja kukkainenja selvästi vähiten hapokas edellisiin verrattuna. Meni alas hyvin, mutta ei jättänyt vau-fiilistä. Upean Soaven löytäminen siirtyy siis seuraavan Italian-matkan tavoitteisiin.

Tätä torstaita on oikeastaan hallinnut Amarone-kierros, josta lisää toisella kertaa. Ciao ciao!

Viinitorstai: Silvaner, Frankenin helmi

viinikupla
June 2, 2016

2016-05-30 20.44.37-2

Satakunta vuotta sitten Silvaner oli Saksan viljellyin rypäle. Sittemmin se sai antaa tilaa ensin Müller-Thurgaulle ja myöhemmin Rieslingille. Jälkimmäistä kasvatetaan nykyään viisinkertaisesti enemmän kuin Silvaneria. Silvaner on kuitenkin edelleen ykkönen Frankenin viinialueella, jossa Riesling ei meinaa kypsyä kunnolla. Täällä Silvaner loistaa. Yhtenä klassisimmista viinitarhoista pidetään Würzburger Steinia, joka sijaitsee etelänpuoleisella rinteella Main-joen varrella lähellä Würzburgin kaupunkia. Kyseisellä viinitarhalla on jopa maine yhtenä Saksan vanhimmista viininviljelyalueista.

Frankenilaiset viinit tunnistaa jo kaukaa hassun muotoisista pulloistaan, joiden nimi on Bocksbeutel. Litteän mallinen pullo on ollut täällä käytössä jo satoja vuosia, onhan sellainen muodoltaan helpompi mukana kuljetettava. Vuonna 1728 Würzburgin kaupungin raati päätti, että parhaat viinit pitää pullottaa Bocksbeuteleihin – ja näin on yhä edelleen. 1980-luvulla Frankenin viininviljelijät taistelivat Euroopan tuomioistuimessa markkinasuojasta pullomallilleen. Franken ei saanut yksinoikeutta litteisiin pulloihin, vaan se on sallittu myös tietyille portugalilaisille viineille, joilla on takanaan pitkä historia kyseisenlaisen pullomallin käyttämisestä. Suurelle yleisölle onkin tuttu portugalilainen Mateus rosé, jota tuotetaan miljoonia pulloja vuosittain ja jota siis löytyy maailman viinikauppojen hyllyiltä huomattavasti helpommalla kuin frankenilaisia viinejä.

Kesäillan viinini oli Juliusspital Würzburger Stein Silvaner Erste Lage (toiseksi korkein laatuluokitus Frankenissa, vastaa suurin piirtein samaa kuin Ranskassa premier cru) vuosikertaa 2015. Viinissä on ihastuttavan mineraalinen, kukkainen ja kypsän hedelmäinen tuoksu. Kielen päällä tuntuu päärynää, melonia ja hitunen suolaisuutta. Täyteläisessä viinissä on viileän ilmaston tuomaa hyvää hapokkuutta, joka ei kuitenkaan ole lainkaan aggressiivista. Erittäin vakuuttava esimerkki hyvästä Silvanerista. Aiemmin olen tutustunut vain edullisiin marketti-Silvanereihin, jotka ovat neutraalihkoja, harmittomia mutta perushyviä arkiviinejä, vähän kuin Weissburgunderit, joista äskettäin kirjoitin. Tässä viinissä on ytyä paljon enemmän. Seuraavana päivänä nautiskelin sitä grillatun ja schwarzwaldinkinkkuun käärityn parsan kera. Mahtava yhdistelmä.

Saksan lisäksi Silvaner on tärkeä rypäle Alsacessa (nimellä Sylvaner). Sitä kasvatetaan myös Sveitsissä, sekä jonkin verran Pohjois-Italiassa ja itäisen Euroopan maissa, mutta uudessa maailmassa Silvaner on lähes tuntematon.