Viinitorstai: Albariño


Viinien maailma on niin laaja, että helposti jämähtää omalle mukavuusalueelleen. Minun kohdallani se tarkoittaa Ranskaa, Italiaa ja saksalaisia valkkareita. Ja Portugalia, jossa matkaan säännöllisesti. Katvealueita on vaikka kuinka, mutta yksi suurimmista niistä on Espanja, josta on tullut maisteltua lähinnä vain cavaa ja random-Tempranilloja. On aika alkaa ottaa haltuun Euroopan kolmanneksi suurinta viinintuottajamaata! Päätin lähteä liikkeelle semihelposti Galiciaan kuuluvan DO-viinialueen Rias Baixasin Albariñolla, jonka arvelin olevan samantyylistä kuin rajantakaiset portugalilaiset Alvarinhot (Vinho Verdestä kirjoitinkin vähän aikaa sitten).

Albariño on aromikas rypäle, joka on paksun kuorensa johdosta sopeutunut hyvin luoteis-Espanjassa sijaitsevan Galician sateiseen ja muuta maata viileämpään ilmastoon. Rypäleestä saadaan raikkaita ja hapokkaita viinejä, joissa on korkeahko alkoholiprosentti ja sitruksinen ja mineraalinen makuprofiili. Sen merellinen suolaisuus on kuin tehty kalaruoille, joita tässä osassa maata paljon syödäänkin. Albariño on sen verran suosittu rypäle, että se on vallannut peräti 90% Rias Baixasin viljelyalasta. Rypäleestä tehdyt viinit ovat pitkäikäisempiä kuin monet muut espanjalaiset valkoviinit. Tyyli voi olla kepeähkö tai sitten tuhdimpi tammikypsytetty. Espanjasta Albariño on levinnyt uuteen maailmaan ja sitä viljellään vähäisissä määrin Kaliforniassa, Oregonissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Pistin muuten merkille Uncorked-sarjaa katsoessa, että Master Sommelier -kokelaat vähän väliä veikkailivat maistamaansa viiniä Albariñoksi. Ainakin se todistaa, että rypäle on amerikkalaisissa viinipiireissä tuttu, vaikka ei kuulema enää niin trendikäs.

Suuntasin löytöretkelle toiseen Hampurin kahdesta suuresta espanjalaisesta tukkuhenkisestä supermarketista. Tässä marketissa oli painopiste viineissä, joita löytyi kattavasti maan eri viinialueilta, joskin pääasiallisesti tunnetuimpia brändejä (jos kerran espanjalaisiin viineihin tottumatonkin tunnisti niin monta merkkiä…). Parempilaatuisia valkoviinejä ei ollut kovinkaan paljon ja harvojen Albariñojen joukosta päädyin nappaamaan mukaan Arousan osuuskunnan tuottaman Paco & Lolan tuoreimman vuosikerran (2015). Viini osoittautui miellyttävän rapsakaksi ja hedelmäiseksi: omenaa, sitrusta ja mineraalisuutta reippaalla hapokkuudella. Eikä yhtään haitannut, että etiketin kuosi mätsäsi polka dot -mekkooni. Jälkeenpäin huomasin, että Paco & Lolaa myydään myös Alkossa, jossa se maksaa kaksinkertaisesti sen, mitä täällä. Kympin hinnalla tämä oli mainio valkkari, mutta kahdellakympillä odottaisin jo enemmän vau-efektiä.

Viinitorstai: Grenache Blanc


Kokeilen mielelläni itselleni uusia rypälelajikkeita. Ja niitähän riittää, kun viiniharrastus on vasta alkutaipaleella. Lähiviinikaupallani on tapana pommittaa minua mainoksilla tuplasti, sähköpostin lisäksi myös paperikirjeenä (jotenkin kovin saksalaista…). Tuoreimmasta mainoskirjeestä bongasin, että myyntiin on juuri tullut Grenache Blancia. Valkoinen Grenache, häh? Sitä piti käydä noutamassa pullo.

Punainen Grenache on tullut tutuksi eteläisen Ranskan sekä Espanjan viineistä. Ranskassa se on useimmiten sekoitettu muiden rypäleiden joukkoon, kun taas Espanjasta löytyy paljon myös pelkkiä Grenache-punkkuja samoin kuin siitä tehtyä roséviiniä. Punainen Grenache on hyvin marjainen (mansikkaa!), hedelmäinen ja mausteinen, vähätanniininen ja -happoinen, mikä saa viinin tuntumaan pehmeältä. Alkoholipitoisuus voi nousta varsin korkeaksi. Sekoitteisiin Grenache tuo pehmeyttä ja hedelmäisyyttä tasapainottamaan vaikkapa Syrahin tymäkkyyttä.

Grenache Blanc on punaisen Grenachen valkoinen versio. Valkoisen rypäleen profiili on kuin kopio punaisesta: erittäin hedelmäinen, vähähappoinen ja alkoholipitoisuus usein korkea. Rypäle on kotoisin pohjois-Espanjasta (jossa sen nimi on Garnacha Blanca). Ranskassa se on viidenneksi viljellyin valkoinen rypäle, yleisimmillään Roussillonissa. Grenache Blanc on muuten yksi rypäleistä, joita käytetään valkoiseen Châteauneuf-du-Pape -viiniin, aivan kuten sen punaista versiota vastaavaan punaviiniin. Ranskassa on tyypillisempää sekoittaa Grenache Blancia muiden rypäleiden joukkoon kuin valmistaa yhden lajikkeen viiniä. Jälkimmäinen on kuitenkin nousussa, Ranskan lisäksi myös Kaliforniassa.

Ostamani viini oli osuuskunta Vignoble Foncalieun Gourmandises-sarjan lajikeviini. Tämä jättiosuuskunta koostuu yli tuhannesta viljelijästä Languedoc-Roussillonin, la Cascognen sekä Rhônen alueelta. Viinin laatuluokitus on ranskalaisen järjestelmän alin porras, vin de France, jolloin rypäleet ovat voineet tulla mistä vaan maan rajojen alueelta (tässä tapauksessa siis miltä tahansa osuuskunnan kolmella viinialueella toimivilta tuottajilta). Nyt ei siis tosiaan puhuta mistään terroir-viinistä, vaan geneerisestä yleisviinistä. Eipä hintakaan kyllä päätä huimannut; 5,95 euroa oli helppo upottaa pelkästään kokeiluun.

Lasista tulvi vastaan lämpimän ilmanalan kypsiä hedelmiä: päärynää, persikkaa, melonia, jopa banaania. Tämä viini on niin pehmeä, että ei taatusti töki tottumattomallekaan viininjuojalle. Toisaalta se on varsin mitäänsanomaton. Mutta sopii ehdottomasti seurusteluviiniksi jos vaikkapa tulossa on vieraita, joiden makumieltymyksiä ei tunne. Tuskin ostan tätä kyseistä viiniä enää toiste, mutta kokeilen kyllä mielelläni laadukkaampia versioita Grenache Blancista, jos niitä kävelee vastaan. Tämä rypäle kun kuulema ilmentää herkästi kasvuolosuhteitaan.

Viinitorstai: Sveitsin valkoinen ykkösrypäle Chasselas

viinikupla
July 14, 2016

2016-07-12 21.11.45

Sveitsiläisiin viineihin on vaikea päästä käsiksi. Maan viinintuotanto ei ole määrällisesti järisyttävän suuri ja siitä vain 2% päätyy vientiin, pääasiassa Saksaan. Siksi olen aina innolla tarttunut tilaisuuteen maistaa sveitsiläisiä viinejä, jos niitä jossain harvoin on tarjolla. Niin kuin Facebook-sivuani seuraavat tietävät, äskettäisellä road tripillämme Italiaan pysähdyimme paluumatkalla kahden yön verran Zürichissä. Rakastan tutkia ruokakauppojen tarjontaa, joten kipaisin lähimpään Coop-markettiin, jossa tietenkin päädyin norkoilemaan viinihyllyn äärelle. Valtavasti vaihtoehtoja, joista oli vaikea valita, kun tietämys maan viineistä oli lähellä nollaa. Lopulta nappasin mukaan yhden punaisen ja yhden valkoisen. Äskettäin korkkasin jälkimmäisen, joka on Vaudin kantonista peräisin oleva Domaine du Martherayn Féchy Grand Cru 2014. Kylän mukaan nimetty viini on tehty kokonaan Chasselas-rypäleestä.

Chasselas on Sveitsin yleisin valkoinen lajike, mutta samalla se kuuluu yllättäen myös maailman viljellyimpien valkoisten lajikkeiden joukkoon. Sveitsin lisäksi sitä viljellään erityisesti Romaniassa, Unkarissa, Ranskassa, Saksassa (Baden) sekä jossain määrin Ukrainassa, Moldovassa, Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Chasselas luetaan ei-aromaattisten eli neutraalien valkoviinien kastiin eikä sillä ole varsinaisesti laaturypäleen maine. Monessa maassa se onkin syötäväksi tarkoitettu rypäle tai siitä valmistetaan mehua. Mutta oikeissa olosuhteissa ja taiten valmistettuna siitä syntyy erinomaisia viinejä. Ranskassa laadukkaimmat versiot Chasselasta löytyvät Sveitsin-rajan vastaiselta Savoien alueelta, joiden valkoviineissä tämä rypäle usein komeilee sekoituksen joukossa. Vaudin kantonissa Chasselas hallitsee kahta kolmasosaa viljelyalasta. Vaud vaikuttaakin viimeisimpien tutkimusten perusteella olevan rypäleen synnyinseutu, vaikka sitä on aikojen saatossa veikkailtu mm. egyptiläiseksi.

Chasselas

Maistamassani viinissä oli miellyttävä kukkainen ja mineraalinen tuoksu. Kuivassa maussa tuntui ensimmäisenä persikkaa ja sitruunaa, johon yhdistyi aavistuksen kitkerä jälkimaku. Hapokkuus jäi puolitiehen, joka käänsi kokonaisuuden hitusen lattean puolelle. Harmiton, mutta hienostunut viini, joka itse asiassa parani kulaus kulaukselta. Ymmärrän hyvin niitä kommentteja, joissa sanotaan Chasselas’n olevan miellyttävä, helposti yhdistettävä erilaisiin ruokiin ja niitä harvoja viinejä, jotka maistuvat suussa hyvältä jo aamun tunteina. The World of Fine Winen mainio artikkeli Chasselasta kuvasi rypälettä mainiosti sveitsiläisen konsensuksen, tarkkuuden ja laadukkuuden ilmentymäksi ja sai vakuuttumaan, että testaan vastaan tulevia yksilöitä jatkossakin.

Viinitorstai: mainettaan parempi Soave?

Veneto on mielessäni assosioitunut punaviineihin: kevyeen Valpolicellaan sekä tuhteihin Ripassoon ja Amaroneen. Kun ystäväni heitti ilmoille ajatuksen minilomasta Veneton viinialueella, niin ensimmäisenä ryhdyimme tutkimaan viinitilakierroksia ja buukkasimme kolmen tilan Amarone-kierroksen. Matkan lähestyessä ja taustatietoja lukiessa Veneton valkoiset alkoivat kuitenkin kutkuttaa yhä enemmän. Prosecco nyt on oma lukunsa, mutta alueen alkuperäislajike Garganega erityisesti kuulosti tutustumisen arvoiselta. Rypäleen nimi ei välttämättä soita mitään kelloja, mutta appellaatio, jota tuosta rypäleestä tietyllä alueella Venetossa valmistetaan, on taatusti tuttu: Soave.

Johan heti ajatukset lennähtivät nuoruusvuosiin ja nuorisotalon discon takapihalla hengailuun. Ei ihme, jos viinikulttuuriin kasvaminen oli haastavaa, kun sisäänheittotuotteina oli sellaisia markkinoiden halvimpia valkoviinejä kuin Lippis (=Liebfraumilch) ja Soave. Jätetään nyt kokonaan mainitsematta helmeilevät omena- ja mansikkaviinit. Hyh. Toivottavasti nykypäivän nuoriso osaa valita paremmin. Soavella ei siis ole erityisen hyvä kaiku. Se johtuu siitä, että Soavella oli takavuosikymmeninä niin paljon kysyntää, että markkinoille alettiin lykätä huonoa laatua. 1970-luvulla Soave syrjäytti Chiantin myydyimpänä italialaisena viinikategoriana Amerikassa. Kysyntä siis kasvatti tarjontaa, mutta kun Soaven nimellä myyty tavara oli heikkoa, kärsi sen imago.

Soave DOC sisältää vähintään 70% Garganegaa ja loput on useimmiten Chardonnayta, Verdicchiota (Trebbiano di Soave) tai Pinot Biancoa, joskin myös 100% Garganegakin on mahdollista. Peruslaatuluokituksen lisäksi on olemassa Soave Classico DOC sekä Soave Superiore DOCG. Perus-Soave kasvaa tasamaalla, muut rinteellä. Mitä korkeampi laatuluokitus, sitä pienempänä myös satomäärää pidetään hehtaaria kohden.

Saksassa on tosi vaikeaa löytää muuta kuin bulkki-Soavea. Ratsasin muutaman viiniliikkeen tarjonnan, joukossa jopa italialainen supermarket, jolla on valikoimissaan satoja italialaisia viinejä. Heiltäkään ei löytynyt parin halpis-Soaven lisäksi kuin yksi Garganega-Chardonnay-sekoite (Scaia Tenuta San Antonio 2015). Korkkasin sen uteliaana juuri ennen Venetoon lähtemistä. Garganegan makuprofiiliin kuuluu esimerkiksi meloni, persikka, appelsiininkuori, sitruuna, manteli ja kamomilla. Miten tämä viini sitten vastasi odotuksia? Lasista tulvi vastaan valtavasti aromeja, joista päällimmäisenä mustaherukka. Intensiivisen hedelmäinen tuoksu oli kuitenkin yllättävän esanssinen. Keskihapokkaassa maussa tuntui Chardonnayn omenaisuutta ja eksoottisempia hedelmiä, mutta viinin lämmetessä lasissa maku tuntui väljähtäneeltä, vähän kuin kuoharissa, josta kuplat ovat jo karanneet. Yksi lasillinen tätä riitti.

En vielä heittänyt toivoa, vaan päätin maistella määränpäässä Veronassa Garganegaa ja löytää joukosta loistoyksilöitä. Mutta kuinka sitten kävikään? Soaven maistelu jäi monien muiden ihanien viinien jalkoihin. Ensimmäisellä lounaalla pyysin Soavea, mutta tarjoilija puhui minut tilaamaan Lugana Superiorea. Luganan viinit tulevat Garda-järven itäpulelta (korjaus: eteläpuolelta), Veneton ja Lombardian rajalta. Niihin käytetty rypäle on Trebbiano di Lugana. Pidin tästä viinistä paljon. Tuoksu oli aromikas ja kukkainen, kielellä hedelmäinen ja keskihapokas. Alkoholipitoisuus oli selvästi korkea, se tuntui suussa paksuna, öljymäisenä rakenteena. Ennen illallista aikomus oli tilata aperitiiviksi Soavea. No, päädyin kuitenkin Verdicchio dei Castelli di Jesiin, johon harvoin törmää laseittain tarjottuna. Enkä yhtään ihmettele, että sitä pidetään yhtenä Italian parhaista valkoviineistä. Soavea sain eteeni vasta seuraavalla lounaalla. Pieropanin Soave Classico oli tuoksultaan hillitty, suussa oljymäinen, hennosti persikkainen ja kukkainenja selvästi vähiten hapokas edellisiin verrattuna. Meni alas hyvin, mutta ei jättänyt vau-fiilistä. Upean Soaven löytäminen siirtyy siis seuraavan Italian-matkan tavoitteisiin.

Tätä torstaita on oikeastaan hallinnut Amarone-kierros, josta lisää toisella kertaa. Ciao ciao!

Viinitorstai: Chenin blanc

2016-05-11 19.55.56-2

Loiren laaksosta kotoisin oleva Chenin blanc on menettänyt jalansijaa kotimaassaan Ranskassa, mutta toisaalta raivannut tiensä uuden maailman vakiorypäleiden joukkoon. Etelä-Afrikassa se on tätä nykyä yleisin rypälelajike ja sen viljelyala on kaksinkertainen Ranskaan nähden. Chenin blanc taipuu moneen. Loiren perinteiset versiot siitä ovat makeita viinejä, jotka ovat äärimmäisen pitkäikäisiä. Rypäleet kerätään myöhään, kun niihin on jo muodostunut jalohometta, mikä tiivistää rypäleen sokeripitoisuutta ja tuo viiniin intensiivisiä makuvivahteita. Samalla metodilla valmistetaan muun muassa Saksan makeat Rieslingit (Beerenauslese ja Trockenbeerenauslese), Sauternes ja Tokaji.

Chenin blancit on kuitenkin suurelle yleisölle tuttu kuivana, hapokkaana ja hedelmäisenä viininä. Kuivia versioita valmistetaan myös Loiressa, tunnetuimpina alueina Savennières, Jasnières ja Anjou. Myös Loiren kuohuviinien (Crémant de Loire) pohjana on yleensä Chenin blanc. Alkosta ei löydy mitään muuta esimerkkiä Loiren Chenin blanceista kuin yksi ainoa kuiva Vouvray-kuohuviini, joka kylläkin on erinomainen yksilö. Uuden maailman chenin blancit ovat lähes poikkeuksetta kuivia viinejä. Rypäleelle tunnusomainen hapokkuus säilyy kuumassakin ilmastossa ja lisäksi Chenin blanc tuottaa suuren sadon. Se onkin maineeltaan edullinen peruspöytäviini, jota ei pidetä erityisen kiinnostavana.

Olen utelias testailemaan tällaisia ei-niin-maineikkaita rypälelajikkeita, niin kuin äskettäin Pinot blancia (tuon postauksen jälkeen olen maistanut myös loistavaa itävaltalaista ja moselilaista Weissburgunderia). Chenin blancin makuprofiilissa kiinnosti sen erilaisuus näiden viileän ilmaston valkkareihin nähden, joita yleensä tulee juotua. Rypäle tarjoaa sitrusta ja trooppisia hedelmiä: ananasta, mangoa, passionhedelmää, jopa hunajaisuutta – mutta kuitenkin tiukkaa hapokkuutta. Kuulostaa cocktaililta, jonka mielelläni tilaisin, joten miksi en myös viiniä.

Ostin ensin eteläafrikkalaisen tuottajan Delheimin alle kymmenen euron hintaisen perus-Cheninin. Mies avasi sen iltana, jolloin olin juuri sairastunut ja kaikki mitä suuhuni pistin maistui vain ja ainoastaan pippurille. Senkin läpi aistin, että tässähän on kiva viini. Joten menin eräänä päivänä ostamaan toisenkin testipullon, mutta myyjä ylipuhui minut ostamaan saman tuottajan kunnianhimoisemman Chenin blanc-kokeilun, jolla oli hintaakin jo lähes kymppi enemmän. Delheim Family Chenin Blanc 2013 on kahdelta eri Stellenboschin tarhalla kasvatetuista rypäleistä tehty viini, joka on käynyt vain villihiivojen voimalla ja levännyt sen jälkeen hiivasakan päällä uudessa ranskalaisessa tammitynnyrissä. Kuvauksen perusteella sen pitäisi tuoda hienostunutta tammen aromia, mutta oma kokemukseni hienostuneisuudesta oli kuin tammitynnyrillä olisi lyöty päähän. Tässä viinissä oli selkeästi yritystä ja tuoksussa oli jännää villiyttä, joka lienee hiivan päällä kypsymisen vaikutusta. Silti nämä käymisen ja varsinkin tammikypsytyksen aromit hukuttivat alleen hedelmäisyyden. Tammi tuntui suorastaan poltteena suussa. Näistä kahdesta tykkäsin ehdottomasti enemmän siitä edullisemmasta, raikkaampaa ja hedelmäisempää tyyliä edustavasta versiosta. Jos pidät tammittamattomasta Chardonnaysta, niin saatat hyvinkin pitää myös tästä.