Viinitorstai: oranssi viini

viinikupla
March 2, 2017

Pheasant's Tears Chinuri oranssi viini

Harvoin tulee viinipulloa avatessa mietittyä sen tarinaa; millaisissa maisemissa ja olosuhteissa viini on valmistettu ja keiden käsien kautta se on kulkeutunut minulle asti. Toisaalta harvoin tulee avattua pulloa, jolla on niin vahva tarina kuin tällä georgialaisella oranssilla viinillä.

Viinipiireissä oranssi viini on erittäin kuumaa kamaa siinä missä myös alkuviinitkin (natural wines). Itse asiassa moni oranssi viini onkin valmistettu alkuviinien tapaan mahdollisimman vähällä puuttumisella viinin valmistukseen. Käyminen tapahtuu spontaanisti, ilman kaupallisten hiivojen käyttöä. Valmista viiniä ei suodateta eikä kirkasteta. Jos satut vierailemaan ajan hermoilla olevassa viinibaarissa, saatat bongata listalta oranssit viinit omana kategorianaan. Ne ovat periaatteessa valkoviinejä, siis valmistettu valkoisista rypäleistä, mutta valmistusmenetelmä on yhdessä kohtaa ratkaisevan erilainen. Tavallisesti valkoviiniä valmistettaessa rypäleistä prässätään mehu, jonka jälkeen rypäleiden kuoret poistetaan ja rypälemehu saa käydä. Oranssien viinien kohdalla sen sijaan kuoret ja kypsät rangatkin saavat jäädä uuttumaan mehuun pitkäksi aikaa, muutamasta viikosta jopa puoleen vuoteen. Valkoisten rypäleiden kuorista irtoaa tällöin väriä ja tanniineja, minkä seurauksena viini on tumman kullan tai meripihkan värinen ja rakenteeltaan valkoviinille epätyypillisen roteva ja tanniininen. Siksi oranssia viiniä ei ongelmitta voi luokitella valkoviiniksi vaan sille on sorvattu oma kategoriansa.

Vaikka oranssi viini on vasta hiljattain ilmestynyt viinilistoille, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Itse asiassa tällainen valkoviinin valmistustapa on hyvin vanha ja perinteinen. Georgiasta on löytynyt jäänteitä 6000 vuotta vanhasta kvevris-viiniruukusta. Oranssin viinin uusi tuleminen on sekin peräisin Georgiasta. Perinteiset kvevris-ruukut on tehty savesta ja vuorattu mehiläisvahalla. Ruukut suljetaan ja haudataan maan alle, mikä takaa luontaisesti tasaisen viileän ympäristön viinin käymiselle ja kehittymiselle. Harvoin näkee yhtä eksoottista viininvalmistusta, katso ja lumoudu vaikka itse: Making Wine in Qvevri. Toinen keskeinen alue, jossa valmistetaan oranssia viiniä, on koillis-Italia ja naapurit Slovenia ja Kroatia. Viime vuosina ilmiö on levinnyt nopeasti ja oranssia viiniä valmistetaankin jo joka puolella maailmaa.

Oma ensikosketukseni oranssiin viiniin tapahtui georgialaisen Pheasant’s Tears -tilan Chinuri-viinin avulla (vuosikerta 2013). Pheasant’s Tears on amerikkalaisen kuvataiteilijan vuonna 2007 Georgiaan perustama viinitila, jossa tuotetaan viinejä alkuperäisillä menetelmillä. Chinuri on heidän kevyin ja raikkain oranssi viininsä (tai amber wine, niin kuin he itse sitä kutsuvat). Mutta jos tämä oli kevyttä kamaa, niin olisipa kiinnostavaa maistaa stydimpää tavaraa. Viini oli samea ja väriltään pikemminkin tumma kulta kuin meripihka. Tymäkässä tuoksussa oli ensialkuun voimakasta yrttisyyttä, jonka alta löytyi myös eksoottista hedelmää. Maultaan viini oli täysin kuiva ja yrttisen kitkerä. Mieleeni tuli lähinnä jokin erikoinen katkera olut. Romanialainen mieheni sen sijaan nyrpisti heti nenäänsä ja totesi, että tämä haisee ihan samalle kuin heidän maassaan tyypillinen käynyt vehnäseos, jota käytetään tuomaan happamuutta keittoihin. Saatte ehkä tästä jotain kuvaa siitä, millainen viini oli kyseessä..? Not my cup of tea.

Lopuksi vielä vinkki, jos joku kuitenkin rohkaistuu ostamaan oranssia viiniä: pullon pohjalla saattaa olla reilu kerros sedimenttiä, joten pulloa pitää käsitellä varoen ettei se sekoitu ja samenna koko viiniä. Nosta pullo pystyasentoon viileään monta tuntia ennen avaamista, avaa sitten pullo liikoja heiluttelematta ja kaada lasiin tai dekantteriin varovasti.

Viinitorstai: Greco di Tufo

viinikupla
February 9, 2017

Greco di Tufo viini

Italia Roomasta alaspäin on minulle tuntematonta vyöhykettä. Matkani saapasmaahan ovat aina suuntautuneet joko pääkaupunkiin tai pohjoisiin osiin. Rooman lisäksi tutuksi ovat tulleet Venetsia, Milano, Bergamo, Verona, Bologna, Padova ja muutamat Toskanan pikkukaupungit. Myös viinien suhteen monet ikisuosikkini löytyvät akselilta Veneto-Piemonte-Toskana. Etelää kohti mentäessä alkaa lyödä tyhjää. Toki opiskeluvuosina tuli osteltua edullisia Puglian ja Sisilian punkkuja. Ne eivät ole jättäneet erityisen positiivista muistijälkeä ja siksi olen (epäreilusti) sivuuttanut tyystin eteläisen Italian viinitarjonnan. Ensimmäinen hapuileva yritykseni tutustua Etelä-Italian klassikoihin on ollut Aglianico, voimakas mutta tyylikäs punaviini. Entäpä sitten valkoiset? Etelä on tunnetumpi puna- kuin valkoviineistään, mutta joitakin poikkeuksiakin löytyy. Kampanian viinialueella valmistetaan nimekkäitä valkoviinejä Greco Bianco- ja Fiano-nimisistä alkuperäislajikkeista. Arvostetuimmat appellaatiot ovat Greco di Tufo DOCG ja Fiano di Avellino DOCG, joista edellinen tulee – yllätys yllätys – Tufon kylän liepeiltä ja jälkimmäinen Avellinosta.

Greco tarkoittaa kreikkalaista, sillä rypäleen oletetaan olevan alun perin Kreikasta. Nykyisellään se kuitenkin kasvaa nimenomaan eteläisessä Italiassa. Parhaat Greco di Tufo -viinit valmistetaan hieman korkeammilla kukkuloilla (~500 metriä) kasvaneista rypäleistä. Kampanian auringon paahteisuutta lieventää hieman korkeampi ilmanala ja korkea päivä- ja yölämpötilan vaihtelu. Se auttaa rypäleitä säilyttämään hapokkuuden muuten kuumissa kasvuolosuhteissa. Greco di Tufo sisältää vähintään 85% Greco-rypälettä, loput voi olla Coda di Volpe di Biancaa.

Nettishoppailin jotain aivan muuta viiniä, kun silmiini osui Pietracupan Greco di Tufo 2015. Kyseessä on yksi alueen kehuttuja tuottajia, jonka viinien sanotaan ikääntyvän hyvin. Tämä yksilö oli nuori, mutta varsin miellyttävä. Siihen on käytetty pelkästään Greco di Biancoa ja kypsytys on tapahtunut kahdeksan kuukauden ajan terästankissa. Väriltään viini oli intensiivisen kullankeltainen. Tuoksu oli lupaavan hedelmäinen, mausteinen ja mineraalinen. Rodukkaasssa viinissä oli ryhdikäs hapokkuus ja runsas hedelmäisyys sekä jotakin omintakeista, jota en osannut sanoittaa. Monien mukaan näissä viineissä maistuu vulkaaninen maaperä. Jotakin suolaisuutta tai mineraalisuutta siis, joka toi hienon säväyksen. Unohdin viinin avattuna jääkaappiin, mutta se ei ollut siitä moksiskaan, vaan oli yhtä nautittava seuraavana iltana. Erinomainen tuttavuus, joka kasvatti kiinnostusta eteläisemmän Italian muita viinejä kohtaan.

Viinitorstai: valkoinen Rioja

viinikupla
January 26, 2017

Rioja valkoviini Lopez de Heredia Vina Gravonia

Poden lievää tammikammoa valkoviinien suhteen. Tammen tuoma boosti ja aromit sopivat yleensä kivasti punaviiniin, vaikka ylilyöntejä löytyykin niin uudesta maailmasta kuin täältä Saksastakin. Sen sijaan valkoviinilasista leijaileva tamminen tuoksu on minulle yleensä selkeä nou-nou. Olen silti aina valmis kokeilemaan uutta. Piipahdin Lontoossa loistavassa viinibaarissa nimeltä Noble Rot ja laseittain tarjoiltavien viinien listalta bongasin Lopez de Heredian Vina Gravonia Blancon 2006. En ole koskaan maistanut valkoista Riojaa, joten johan oli aikakin. Tiesin, että luvassa olisi jotain hyvin erilaista kuin raikkaat ja mineraaliset viileän ilmaston valkkarit, joihin olen tottunut.

Suuri yleisö tietää kyllä Riojan punaviinien maineen – jopa äitini, joka maistaa viiniä noin kerran vuodessa -, mutta harvempi on tutustunut alueen valkoviineihin, joita vielä muutama vuosikymmen sitten tuotettiin Riojassa punaviinejä enemmän. Nykyään suhdeluku on 10% valkoista ja 90% punaista. Tärkein valkoinen rypäle on Viura, joka muualla Espanjassa tunnetaan nimellä Macabeo. Viura on varsin muuntautumiskykyinen riippuen viljelytekniikasta ja sadonkorjuun ajoituksesta. Neutraalihkona lajikkeena Viura soveltuu tammikypsytykseen ja sillä on muutenkin kyky ikääntyä hyvin. Perinteinen tapa tehdä valkoviinejä Riojassa on ollutkin pitkä tammikypsytys, joka tuo viineihin oksidatiivisia elementtejä (pähkinäiset ja vahamaiset aromit). Tammitynnyri päästää nimittäin läpi pieniä määriä happea, joten pitkän ajan kuluessa tammessa säilytetyn viinin aromit muuttuvat sen vaikutuksesta.

Vastapainona perinteiselle raskaalle, tammitetulle tyylille nykyään moni tuottaja valmistaa paremmin markkinoilla vetäviä raikkaampia ja hedelmäisempiä valkoviinejä. Samalla lainsäädäntö on muuttunut niin, että sekoituksiin sallitaan lähes puolet ulkomaisia lajikkeita kuten Chardonnayta ja Sauvignon Blancia. Viura on menettämässä jalansijaa, sitä ei enää juuri istuteta.

Muutamat perinteikkäät viinitilat jatkavat kuitenkin vanhalla linjalla, niiden joukossa Lopez de Heredia. Vina Gravoniaa on kypsytetty tammessa peräti neljä vuotta ja ikää on kaikkiaan kertynyt jo 10 vuotta ennen kuin se on laskettu markkinoille. Ja sen huomaa. Jo viinin väri on hätkähdyttävän kullankeltainen. Hedelmäisyys on jo väistynyt taka-alalle ja ikääntymisen tuomat aromit hallitsevat. Suussa viini on raskas ja öljyinen, melkein pureksittava. En ole koskaan maistanut tällaista valkoviiniä ja vaikka se on totaalisen päinvastainen kuin suosimani tyyli, olen silti hurmaantunut. Taidolla tehty, moniulotteinen viini on vaikuttava elämys ja jää mieleen erilaisuutensa vuoksi. Yhtä lasia enempää en silti tätä joisi.

Viinitorstai: Alsace

viinikupla
January 5, 2017

 

alsace viinialue

Jos jokin viinialue on helppo ottaa haltuun, niin se on Alsace. Ranskan koillisnurkassa sijaitseva Alsace on kooltaan kompakti: viinejä viljellään kapealla, vain noin satakunta kilometriä pitkällä kaistaleella pohjois-etelä-akselilla Strasbourgista Mulhouseen. Lännessä aluetta rajaa Vosges-vuoristo, joka suojelee viiniviljelyksiä sateilta ja kylmiltä länsituulilta. Alsace kuuluukin Ranskan aurinkoisimpiin seutuihin ja kuiva syksy takaa sen, että rypäleet saavuttavat korkean sokeripitoisuuden. Alsacesta itään on Rein-joki, jonka toisella puolella on samansuuntainen saksalainen viinialue Baden.

Alsacelaisten viinien luokitusjärjestelmä on superhelppo (sanoo hän, joka parhaillaan opiskelee Bordeaux’n luokituksia). On joko perustason Alsace AOC tai Alsace Grand Cru AOC. Kuohuviinit ovat nimeltään Crémant d’Alsace ja ne valmistetaan samppanjamenetelmällä, niin kuin muutkin crémantit. Grand Cru -tason viinitarhoja on viitisenkymmentä, mutta näiden viinien osuus koko tuotannosta on pientä (4%). Alsace on leimallisesti valkoviinialuetta. Tärkeimmät rypälelajikkeet ovat Riesling, Gewürztraminer, Pinot Gris, Pinot Blanc, Sylvaner ja Muscat. Rosé- ja punaviiniä tehdään Pinot Noirista, joka on täällä yleensä niin kevyttä, hedelmäistä ja hailakkaa, että punaviinikin näyttää rosélta. Rypälelajike on aina merkitty pulloon ja tällöin viini on tehty 100% kyseisestä rypäleestä. Myös joitakin sekoiteviinejä löytyy, jolloin etiketissä lukee joko ‘Edelzwicker’, ‘Gentil’ tai tuottajan antama oma nimi. Valtaosa on kuitenkin yhden lajikkeen viinejä.

Perinteisesti Alsacen Rieslingit ovat olleet kuivia ja saksalaiset makeampia. Nyt kun Saksassa kuljetaan kohti yhä kuivempia viinejä, on Alsacessa suunta päinvastainen; yhä useammassa viinissä on aiempaa enemmän jäännössokeria. Saksassa pullojen kyljessä ilmoitetaan yleensä makeustaso, mutta alsacelaisista viineistä ei voi päätellä pullon perusteella, onko kyseessä kuiva vai puolimakea viini ellei tunne kyseisen tuottajan tyyliä. Yleisesti ottaen alsacelaiset valkoviinit ovat täyteläisiä, aromikkaita ja konsentroituneita ja toisinaan väriltäänkin syvän kullankeltaisia (Gewürztraminer, Pinot Gris ja joskus myös Riesling). Gewürztraminerissa ja Muscatissa on hyvin kukkaisen parfyyminen tuoksu. Muistan, että ensimmäisellä Alsace-reissulla kahden päivän maistelun jälkeen pystyin tunnistamaan jälkiruokasorbetistakin Gewürztraminerin, niin erottuva on sen aromimaailma. Alsacelaisissa Gewürztraminereissa on parhaimmillaan riittävästi hapokkuutta niin että kokonaisuus on tasapainoinen ja hienostunut, jollaista en ole löytänyt tuosta rypäleestä tehdyistä viineistä muualta maailmasta. Myös alsacelaiset Pinot Gris’t, varsinkin vähän ikääntyneinä, ovat vertaansa vailla. Ylipäänsä en muista, että olisin koskaan maistanut alsacelaista valkoviiniä, joka olisi ollut pettymys. Olen fani, jos ei vielä tullut selväksi.

alsace viinialue maistelutila

Sen lisäksi, että Alsacesta saa hyviä (ja edullisia!) viinejä, on se myös ihastuttava matkakohde. Alue on kuulunut vuoron perään Saksalle ja Ranskalle, joista jälkimmäiselle taas viime sodasta lähtien. Rakennuskanta ja paikannimistö on hyvin saksalaista, kuten myös perinneruokalajit. Alsacesta löytyy juuri niitä ihania, värikkäitä puuristikkotaloja, joita saksalaiset keskiaikaiset pikkukaupungit ovat pullollaan. Muualla Ranskassa tyyli on hyvin erilaista. Toki vaikkapa Champagnen vanhat pikkukylät ovat viehättäviä, mutta kivitalojen luoma vaikutelma on harmaampi ja karumpi. Alsace tarjoaa silmäkarkkia. Kylät ovat vieri vieressä, joten vaikkapa pyörällä on helppo tehdä retkiä. Tykkään itse majoittua jossakin pittoreskissa pikkukylässä. Pienestä koostaan huolimatta joka kylästä löytyy taatusti loistava ravintola ja kylän viinitiloja voi kierrellä jalkaisin. Majapaikan olen yleensä varannut Gîtes de France -sivuston kautta, jossa tarjolla on B&B-tyyppisiä paikkoja tai huoneistoja. Isommista kaupungeista Colmar on viehättävä ja sijainniltaan keskeinen, pikkukaupungeista Ribeauvillé ehdottomasti turistisin. Strasbourg sijaitsee pohjoisempana, mutta on vierailun arvoinen. Ihastuin Strasbourgiin niin, että voisin muuttaa sinne vaikka heti.

Ensi kesäksi olen suunnitellut automatkaa Pfalziin ja Badeniin. Nyt näitä vanhoja reissukuvia selatessa iski Alsace-ikävä ja kun huomasin, että Kaiserstuhlista on Alsaceen vain tunnin matka, täytynee myös siellä pyörähtää parin päivän verran.

Viinitorstai: Fetească Neagră

viinikupla
December 15, 2016

Romaniasta löytyy koko joukko kotoperäisiä rypälelajikkeita. Punaisten joukossa yksi nousevista tähdistä on Fetească Neagră. Viime vuosina siitä on alettu puuhata kansallista ylpeyttä, jolla Romania viinimaana voisi profiloitua. Aiemmin ns. paremman kategorian viinit olivat sekoitteita, joissa mukana oli tunnettuja ulkomaisia rypälelajikkeita, kuten Cabernet Sauvignonia ja Merlot’a. Ne ovat vielä toistaiseksi maan viljellyimmät punaiset lajikkeet. Mutta nykyään näkee yhä enemmän ja enemmän kunnianhimoisesti tehtyjä 100% Fetească Neagră -viinejä, joilla pyritään karistamaan jokamiehen arkiviinin imago menneisyyteen. Osittain sen hehkutus liittyy trendiin, joka suosii paikallisia lajikkeita. Mitä alkuperäisempi, sitä parempi. Mutta onko niin? Olen maistanut upeita romanialaisia pinot noireja, mutta en vielä yhtään vastaavan tason Fetească Neagrăa.

Mies kävi äskettäin pikaisella työmatkalla Bukarestissa. Pyysin häntä tuomaan tuliaiseksi viiniä, sillä romanialaisten viinien tarjonta oman maan ulkopuolella on onnetonta. Käsimatkatavaroilla matkustava mies joutui shoppailemaan lentokentällä. Hän erehtyi luulemaan, että hyllyissä olevat hinnat on ilmoitettu paikallisella valuutalla ja ihmetteli miten huonoja myynnissä olevien viinien täytyi olla kun ne olivat niin halpoja. “Onko teillä jotain kalliimpia viinejä”, hän kysyi myyjältä, jonka pokka piti hyvin kun hän ryhtyi esittelemään premium-osastoaan. Vasta jälkikäteen mies tajusi kuitista, että oli maksanut kolmesta pullosta 70 euroa eikä 7o leitä (~15 euroa). Se on kuulkaa paljon se, kun puhutaan romanialaisista viineistä. Kotona googletin, että jokaista näistä viineistä olisi saanut ainakin puolet halvemmalla muualta. Että näin erinomainen tax free -diili tuli tehtyä. Mutta ainakin nyt on tilaisuus maistaa laadukkaampia Fetească Neagră -viinejä, joista aiemmat kokemukseni eivät ole mitenkään mieltäylentäviä.

Fetească Neagră on kotoisin Romanian koillisosasta, mutta nykyään lajiketta viljellään kaikkialla maassa kuten myös naapurimaassa Moldovassa. Lajike on sopeutunut maan mannerilmastoon, jossa lämpötilanvaihtelut vuodenaikojen välillä ovat jyrkkiä. Kesät ovat tukahduttavan kuumia ja talvet lumisia. Roomalaisaikana tämä oli valtakunnan perimmäistä kolkkaa, jonne epäsuosioon joutuneet karkotettiin rangaistuksena. Ilmastollisia oloja kun pidettiin epäinhimillisinä (roomalaiset eivät tosin tunteneet Suomea…). Mutta näissä olosuhteissa Fetească Neagră porskuttaa tyytyväisenä. Rypäleiden paksu kuori takaa viiniin runsaan pigmentin ja tanniineja. Hyvin valmistetuilla viineillä onkin kypsymispotentiaalia ainakin kymmenisen vuotta. Aromimaailmasta pitäisi löytyä ainakin luumua, mustikkaa ja pippurisuutta.

Korkkasimme ensimmäiseksi viineistä edullisimman ja ulkonäkönsä puolesta minua eniten epäilyttävän. Castellum Draculan vampyyritematiikalla ratsastava viini on ilmiselvästi tehty pelkästään vientiin. Tunnen romanialaisia sen verran hyvin, että he inhoavat sydämensä pohjasta amerikkalaista Dracula-myyttiä, jota pitävät täysin vääristyneenä hapatuksena omista vampyyritraditioistaan (niistä kirjoitin toisen blogini puolella). Tämännäköinen pullo tuskin olisi myyntimenestys Romaniassa. Mieheni tosin sortui ostamaan sen myyjän suosituksesta. Hän oli myös meistä kahdesta pettyneempi korkeiden odotustensa takia. Dracula-viini olikin lopulta pehmeän mehumaista, juuri sellaista jota mies on kotimaassaan koko ikänsä saanut. Helppoa juotavaa toki ja siksi moni tästä varmasti pitäisikin. Mutta minulle Fetească Neagră ei vieläkään päässyt näyttämään todellisia kynsiään. Lataan omalta osaltani nyt suuret odotukset kaapissa vielä odottavaan Serve-viinitalon lippulaivasekoitteeseen Cuvée Charlotteen. Ainakin Jancis Robinson on sitä ylistänyt. Kyseessä ei tosin ole 100% Fetească Neagră, vaan sen joukossa on Merlot’a ja Cabernet Sauvignonia; rypäleiden sekoitussuhde vaihtelee vuosikerrasta toiseen. Ehkä tämä viini päätyy lasiin joululomien aikana.