“Mistä löytäisin suomalaistyylistä glögiä?” huhuili joku äskettäin eräällä saksansuomalaisten foorumilla. Hän sai varsin nopeasti huvittuneita vastauksia, joissa huomautettiin, että glögi on kylläkin kulkeutunut Suomeen keski-Euroopasta. Jo roomalaiset joivat kuumaa, maustettua viiniä. Keskiajalla viinin maustaminen oli kätevä tapa peittää sen virheet, siis parantaa dokabiliteettia. Hehkuviini on yksinkertaisimmillaan punaviiniä, jossa on mausteita ja sokeria maun mukaan. Mitään erityisen vakiintunutta reseptiä ei hehkuviinille ole Saksassa, mutta ainakin neilikkaa, kanelia ja oranssinkuorta tunnutaan käyttävän yleisesti. Suomalainen glögi eroaa hehkuviinistä siinä suhteessa, että se on useimmiten mehupohjaista, jota sitten on täydennetty viinillä tai terävämmällä (saksalaisetkin saattavat muuten juoda hehkuviininsä mit Schuss eli terästettynä). Glögi on myös oman näppituntumani perusteella imelämpää.
Glühwein eli hehkuviini on tolkuttoman suosittu juoma joulun alla. Perinteiset joulumarkkinat ovat avautuneet tällä viikolla (tuomiosunnuntain jälkeen) ja keräävät väkeä jouluun asti, muutamat jopa uudenvuoden yli. Joulumarkkinoita on kirjaimellisesti joka nurkalla, omassa kaupunginosassanikin niitä on kaksi ja keskustassa voi helposti harrastaa joulumarkkinahyppelyä. Suusta suuhun kulkee huhu siitä, missä on parhaat Glühweinit. Varsin moni Hampurissa muuten kehuu virolaisen kojun höögiveiniä Ottensenin joulumarkkinoilla.
Kaupassa 1,5 litran Glühwein-pullo maksaa noin 2,5 euroa. Joulumarkkinoilla parin desin annos Glühweiniä on tavallisesti 3 euroa. Tästä voi päätellä kaksi asiaa. Ensinnäkin hehkuviinin myyjillä on melkoiset katteet ja toisekseen Glühwein tehdään umpisurkeasta viinistä. Siihen käytetään sitä viiniä, mitä halvimmalla saadaan ja mikä ei muuhun tarkoitukseen kelpaa. Ja se ero, mikä eri kojujen Glühweinin välillä on, johtuu siihen käytetystä viinistä. Toiset ovat hankkineet vähän parempaa tavaraa ja se maistuu lopputuloksessa. Pahaa viiniä ei oikein onnistu peittämään edes mausteilla ja sokerilla. Ehkä arvaatkin, että en ole Glühwein-fani. Irvistelin yhden pakollisen mukillisen ihan sitä varten, että sain otettua kuvan blogiin. Mutta loppuvuonna taidan tilata joulumarkkinoilta taas lumumbaa, siis rommilla terästettyä kaakaota. Sillä kivahan markkinoilla on patsastella tunnelmaa imemässä, höyryävä mukillinen kädessä.
Toivoa on kuitenkin näkyvissä minullekin, sillä Saksan viini-instituutti mainosti juuri viinintekijöiden omaa Glühweinia. Tänä vuonna tarjolla on viinitilojen omista viineistään ja omilla mausteyhdistelmillään valmistamia viinejä nyt jo jokaiselta Saksan viinituotantoalueelta. Vähän epäilen, että eksyisivät Hampuriin asti, mutta täytyy katsella Glühwein-kojuja sillä silmällä.
Vuodenkiertoon mahtuu monenlaisia viiniaiheisia juhlia, mutta yksi näkyvimmistä – Suomessakin – on eittämättä Beaujolais nouveau -päivä. Joka vuosi marraskuun kolmantena torstaina vyörytetään markkinoille Beaujolais’n viinialueen uuden sadon viini. Juuri sen nuorempaa tavaraa ei markkinoilta löydy, sillä viini tuodaan myyntiin nopean tuotantoprosessin päätteeksi vain 6-8 viikon kuluttua sadonkorjuusta. Maailmalle päätyy kaikkiaan kolmisenkymmentä miljoonaa pulloa, joista jopa seitsemän miljoonaa Japaniin. Googlettamalla löydät häkellyttäviä kuvia, jossa japanilaiset kirjaimellisesti kylpevät uuden sadon viinissä.
Ranskassa Beaujolais nouveau -päivä on yksi odotettuimmista ja rakastetuimmista vuotuisista juhlista. Le Beaujolais nouveau est arrivé! julistavat ranskalaislehdet ja ihmiset jonottavat keskiyön juhliin, jossa uuden sadon viini korkataaan ensimmäisen kerran. Suomessakin juhlintaan on liitytty jo pitkään, siellä tämän tavan itsekin opin. Saksalaisia sen sijaan ei voisi vähempää kiinnostaa ranskalaisten uuden sadon juhla. Ensimmäisenä marraskuuna tässä maassa juoksin viinikaupasta toiseen Beaujolais’n perässä. Kaikkialla tarjottiin ei-oota. Yhdessä kaupassa jouduin jopa väittelemään siitä, oliko kyseinen päivä marraskuun kolmas torstai vai ei. Lopulta löysin yhden ketjun, jossa tätä harvinaista tavaraa oli myynnissä. Mutta ei enää. Kun tänään toiveikkaana astuin saman liikkeen ovesta sisään ja huhuilin Beaujolais nouveaun perään, sain vastaukseksi pahoittelevat päänpudistukset. Se on kuulema kallistunut niin paljon, että tilaaminen ei kannata. Saksalaiset eivät mitenkään suostuisi maksamaan kymppiä tästä viinistä. (Jotkut ovat, sillä tilastojen perusteella Beaujolais nouveauta viedään Saksaan useita satoja tuhansia pulloja.)
Kiinnostavaa huomata, miten Beaujolais nouveaun suosio aaltoilee. Ilmiö sai alkunsa jo vuosikymmeniä sitten, mutta sitä vietettiin vain paikallisesti Beaujolais’n ja Lyonin baareissa ja bistroissa. Kun innostus levisi Pariisiin, oli vain ajan kysymys, milloin muu maailma seuraisi perässä. Vuonna 1985 lanseerauspäiväksi määrättiin marraskuun kolmas torstai. 80-luvulla Beaujolais-hype oli kuumimmillaan ja myynti kymmenisen miljoonaa pulloa nykyistä suurempaa. Sen jälkeen innostus on laskenut ja joskus markkinoille on päätynyt jopa täysin kelvotonta viiniä. Tuottajat ovat huomanneet, että vaikka Beaujolais nouveau myy vuodesta toiseen, se ei kohenna alueen viinien mainetta jos tuote on kuraa. Siksi moni viinintekijä näkee nykyään vaivaa sen eteen, että myös talon uuden sadon viinit olisivat kelvollisia. Monet eivät silti koske Beaujolais nouveau -viiniin pitkällä tikullakaan ja sitä saatetaan kutsua juomakelvottomaksi (imbuvable). Viini-innostuksen leviäminen Pohjois-Amerikkaan ja Aasiaan takaa kuitenkin laajat markkinat, jotka ovat valmiita maksamaan yhä suurempia summia pelkän hypetyksen vuoksi.
Tunnustan, minäkin olen sitä koulukuntaa, joka juoksee Beaujolais nouveaun perässä, vaikka ei itse viinistä erityisemmin pidäkään. Se on vain kiva traditio. Ja parhaimmillaan, joinakin vuosina, viini voi olla luokkaa “ihan kiva”. Virkistävän erilainen, jota on hauska juoda lasillinen-pari, mutta toista pulloa ei tee mieli hankkia. Miltä se sitten maistuu? Vähän raa’alta, sanoo muistikuvani. Uuden sadon viini on kepeää, kirpakkaa ja marjaista. Tyypillinen Beaujolais nouveaun aromi on banaani, joka kuulema syntyy viinin tekemiseen käytetyn tietynlaisen hiivan sivutuotteena.
Kaapit pursuavat nyt espanjalaisia viinejä, joita hiljattain tilailin. Pari niistä olen jo korkannutkin ja erinomaiseksi havainnut. Mutta kuitenkin käsi hamusi pitkän päivän jälkeen komeron perukoilta niiden espanjalaisten sijaan naapurimaan Portugalin antimia. Kävin Lissabonissa viimeksi viime keväänäja raahasin pienessä matkalaukussani kotiin kolme viinipulloa. Niistä tämä viimeinen oli vielä jäänyt odottelemaan oikeita aikoja. Muistoille aurinkoisista ajoista on tarvetta erityisesti nyt, kun Hampuri värjöttelee ensilumen keskellä.
Touriga Nacional on Portugalin ylpeys, arvostetuin punainen lajike jota tapaa muualla vain vähäisissä määrin (Australia, Kalifornia). Se on täyteläinen ja kaikin puolin tuhti: on alkoholia, pigmenttiä, tanniineja ja intensiteettiä. Pitkäikäisiksikin näitä viinejä kehutaan ja verrataan monilta ominaisuuksiltaan Cabernet Sauvignoniin. Aromimaailmaan kuuluu luumua, karhunvatukkaa, mustikkaa, yrttejä ja nahkaa sekä orvokkia. Tyypillisimmin Touriga Nacionalia tapaa portviiniin käytettävässä sekoituksessa, mutta nykyään siitä valmistetaan myös laadukkaita, yhden lajikkeen kuivia viinejä, erityisesti Douron ja Dãon alueilla. Edullisia ne eivät ole, sillä Touriga Nacional on onnettoman pienisatoinen lajike. Tosin Portugalin hintatasolla hintava viini on aika eri juttu kuin muualla Euroopassa.
Quinta da Pedra Altan Touriga Nacional 2010 oli sokko-ostos, jonka poimin myyjän suosituksesta lissabonilaisen viinikaupan hyllyltä. Sanoin haluavani jotain tyylikästä punaviiniä Dourosta, jota en juurikaan tunne. Tämä oli kauppiaan näkemys asiasta. Kun avasin pullon, vastaan tulvi kypsien, tummien marjojen tuoksu ja häivähdys nahkaisuutta. Juuri sitä, mitä rypäleen kuvauksessa luvataankin (paitsi että kukkia olen huono tunnistamaan viinissä…). Viini täytti suun; konsentroitunut maku jäi kielelle pitkään ja tymäkät tanniinit tekivät heti olemassaolonsa tiettäväksi. Alkoholi (14,5%) sai posket hehkumaan pian. Varsinainen talvi-illan viini, sillä pian en enää palellut. Jotenkin jännästi tavoitin portviinimäisyyttä sekä luontaisesti korkean alkoholipitoisuuden että kypsien marjojen tuoman makean vivahteen myötä, vaikka siis täysin kuivasta viinistä olikin kysymys.
Oli kiinnostavaa testata ns. laadukkaampaa, yhden lajikkeen Touriga Nacionalia. Vielä kiinnostavampaa olisi kokeilla samaa viiniä muutaman vuoden päästä ja nähdä, miten se on kehittynyt. Mutta suosikkilistalleni se ei silti kiilannut. Vannon edelleen Alentejonblendien nimeen.
Mikähän tämäkin taas on, tuumin, kun pyysin viime keväänä viinimessuilla maistettavakseni Scheurebeä. Kun nuuhkaisin minulle kaadettua viiniä, olin varma, että lasissani oli Sauvignon Blancia. Niin erottuvan herukkainen oli nenään kantautuva aromi. Mutta loppujen lopuksi tämä viini oli hedelmäisempi, vähähappoisempi ja kesympi kuin hintaluokkansa Sauvignon Blancit. En edelleenkään ole päässyt yli Sauvignon Blanc-assosiaatiostani, sama efekti iskee joka kerta kun saan eteeni Scheurebeä. Täytynee joskus maistella näitä kahta rypälettä rinnakkain, niin eroavaisuudet on helpompi osoittaa.
Scheurebe on jälleen yksi lukuisista saksalaisista risteytyksistä. Sen kehitteli tohtori Georg Scheu vuonna 1916. Toiveissa oli saada Silvanerin ja Rieslingin risteytys, joka toimisi Rheinhessenin hiekkaisessa maaperässä. Mutta loppujen lopuksi risteytykseen Rieslingin rinnalle päätyi jokin mysteerirypäle Silvanerin sijaan. Lopputulos oli onnistunut: hedelmäinen, runsassatoinen, Prädikat-viinien kypsyyden helposti saavuttava ja Rieslingiä säyseämpää hapokkutta tarjoileva rypäle, joka nimettiin kehittäjänsä mukaan Scheurebeksi (kirjaimellisesti se muuten tarkoittaa ujoa köynnöstä..). Rheinhessenin sijaan Scheureben kasvualueeksi vakiintui Pfalz ja Franken. Myös Itävallassa tavataan jonkin verran Scheurebeä, mutta nimellä Sämling 88. Scheureben aromimaailmassa on mustaherukkaa tai sitten verigreippiä, sitruunaa ja toisinaan trooppisia hedelmiä ja hitusen yrttisyyttä. Yleisilme on raikas ja helposti lähestyttävä.
Viime vuosikymmeninä Scheureben kasvuala on hiljalleen vähentynyt sitä mukaa, kun kuivien viinien suosio on kasvanut. Scheurebestä nimittäin tehdään muun muassa Beerenauslese- ja Trockenbeerenauslese-viinejä ja se on usein assosioitu nimenomaan makeaksi viiniksi. Toisaalta monet nimekkäät tuottajat ovat ryhtyneet uudestaan panostamaan Scheurebeen, tällä kertaa sen kuiviin versioihin. Ainakin Müller-Catoir, Pfeffingen ja Lingenfelder Pfalzissa sekä Wirsching Frankenissa tekevät Scheurebestä vakavasti otettavia viinejä. Saksalaisista kaupoista ei itse asiassa kovin helposti löydä muuta kuin kuivaa Scheurebeä. Amerikkalaisissa sommelier-piireissä tuntuu kytevän jopa pienimuotoinen Scheurebe-trendi. Mutta hei, kaikki ammattilaisten villitykset eivät aina päädy kuluttajille asti, joten nähtäväksi jää, onko Scheurebe vielä joskus kaikkien huulilla. Alkosta sitä ei ainakaan toistaiseksi saa.
Kuukausi saksalaisia viinejä alkaa olla loppusuoralla, joten minulle tuli kiire tarkastella, mitä vielä pitäisi maistella. Siksi laadin lyhykäisen muistilistan Saksan kolmestatoista viinialueesta. Maistelulistaltani puuttuvat vielä pienimmät viinialueet, joiden antimia ei ole erityisen helppoa löytää muuta kuin paikan päältä. Ei siis edes muualta Saksasta. Mutta katsotaan, mitä vielä ehdin kymmenessä päivässä.
Ahr
Pikkuruinen viinialue Bonnin lähellä Moselista pohjoiseen. Ahr on toinen kahdesta alueesta Saksassa, jossa punaisia rypäleitä viljellään valkoisia enemmän. Ahrin Spätburgunderit ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana alkaneet saavuttaa maailmanmainetta. Tunnettuja viinitiloja ovat muun muassa Meyer-Näkel, Jean Stodden ja Nelles.
Baden
Eteläisin ja myös ilmastoltaan lämpimin Saksan viinialueista. Pitkulainen alue alkaa Mannheimin ja Heidelbergin liepeiltä ja jatkuu 400 kilometriä Ranskan rajaa myötäillen aina Sveitsin rajalle asti. Lännessä vuorten takana samansuuntaisesti kulkee Alsace. Baden on määrällisesti kolmanneksi suurin viinintuottaja. Valkoisista lajikkeista eniten viljellään Müller-Thurgauta, Grauburgunderia ja Weißburgunderia. Vasta niiden jälkeen tulee Riesling sekä alueen erikoisuus Gutedel, joka Sveitsissä tunnetaan nimellä Chasselas. Ilmastonsa puolesta Baden on sovelias punaviineille ja jopa kolmasosa viljelyalasta onkin Spätburgunderia. Badenin viineissä on korkeampi alkoholiprosentti ja ne ovat usein tyyliltään tuhdimpia, joskus myös tammitetumpia kuin muualla Saksassa. Tyylikkäimmät badenilaiset tulevat Ortenausta ja Kaiserstuhlista.
Franken
Frankfurtista itään kohti Würzburgia Reinin myötä kiemurteleva Franken on erityisesti valkoviinialue, jonka päälajikkeet ovat Müller-Thurgau, Silvaner ja Bacchus. Hassunmallisiin littanoihin ja leveisiin Bocksbeutel-pulloihin pakatut Frankenin viinit eivät ole mikään vientihitti, mutta parhaiden Silvanereiden intensiteettiin ei kyetä missään muualla. Nimekkäimpiä tuottajia ovat muun muassa Bürgerspital, Juliusspital ja Wirsching.
Hessische Bergstraße
Kartalta katsottuna Hessische Bergstraße on peukalonmuotoinen uloke Badenin pohjoispuolella. Tällä kaikkein pienimmällä viinialueella viljellään eniten Rieslingiä, joka kulutetaan paikallisesti. Yhdelläkään tuottajalla ei ole VDP-sertifikaattia ja suurelle osalle kuluttajista Hessische Bergstraße on nevöhööd.
Mittelrhein
Kapea kaistale Reinin varrella Rheingaun ja Nahen välistä Moselin ohi kohti Ahria. Jyrkillä rinteillä sijaitsevat viinitarhat ovat vaikeahoitoisia ja viinitarhat vähenevät koko ajan. Kaksi kolmaosaa viljelyspinta-alasta on Rieslingiä, pieniä määriä myös Spätburgunderia. Jää maineeltaan auttamatta naapurialueidensa varjoon, vaikka alueelta muutama erinomainen tuottaja löytyykin (esimerkiksi Jost). Mittelrheinin viinejä ei juuri ole saatavilla alueen ulkopuolella.
Mosel
Jos jossakin esiintyy valokuva saksalaiselta viinialueelta, on se mitä suurimmalla todennäköisyydellä Moselista. Tiukasti mutkittelevan Mosel-joen molemmin puolin jyrkästi nousevat kukkulat viinirinteineen tarjoavat huikeita maisemia. Monien mielessä Riesling assosioituu Moseliin ja Mosel Rieslingiin, vaikka nykyään muitakin lajikkeita löytyy enenevissä määrin (jopa punaisia). Moselin Rieslingit ovat kehittyneet kuivempaan suuntaan, mutta yhä valtaosa niistä sijoittuu akselille puolikuiva-makea ja alkoholiprosentti on poikkeuksellisen alhainen. Mosel jakaa mielipiteitä; toiset rakastavat sen runsaan hedelmäistä tyyliä, toiset suosivat Rheingaulle tyypillisempiä narskahtavan hapokkaita ja rutikuivia Rieslingejä. Mosel on niin täynnä huipputuottajia, että niistä on vaikea nimetä vain muutamaa. Viime aikoina olen törmännyt toistuvasti Egon Müllerin nimeen ja se taitaa olla seuraavaksi kokeilulistallani.
Nahe
Samannimisen joen varrelle sijoittuva alue Rheinhessenin ja Moselin välissä on tunnetuin Rieslingistä, vaikka alueella vilejlläänkin monipuolisesti myös muita lajikkeita. Tyylillisesti Nahen Rieslingejä pidetään välimuotona Rheingaun ja Moselin vastaavista. Parhaiden tuottajien joukkoon lukeutuu muun muassa Prinz Salm ja Dönnhoff.
Pfalz
Viljelyalaltaan toiseksi suurin viinialue on käytännössä Alsacen pohjoinen jatke Saksan puolella. Vuoret suojaavat aluetta kylmiltä tuulilta ja sateilta, mistä johtuen Pfalzissa kärsitään ajoittain kuivuudesta. Valkoisista rypäleistä viljellyin on Riesling ja punaisista Dornfelder, mutta lajikkeiden kirjo on laaja ja kansainvälistyvä. Yhä useammin vastaan tulee pfalzilaista Chardonnayta ja Sauvignon Blancia. Punaviinejä alueen tuotannosta on 40% ja erityisesti Spätburgunderit ovat täälläkin maineeltaan nousussa. Tunnettuja tuottajia ovat esimerkiksi Reichsrat von Buhl, Knipser, Müller-Catoir ja Dr. Bürklin-Wolf.
Rheingau
Frankfurtista länteen Reinin pohjoispuolen rinteille sijoittuva alue, joka on Moselin tavoin erityisen tunnettu laadukkaista Rieslingeistä. Riesling varastaakin viljelypinta-alasta melkein 80 prosenttia. Loput on pääosin Spätburgunderia, joista parhaat tulevat Assmannshausin kylästä. Nimekkäiden tuottajien joukkoon kuuluu mm. Schloss Johannisberg, Robert Weil, Schloss Vollrads ja Kloster Eberbach.
Rheinhessen
Frankfurtista länteen Reinin etelä- ja länsipuolelle pääosin tasamaalle levittäytyvä Rhenhessen on Saksan viiniaitta kokonsa ja määriensä puolesta. Rypälelajikkeita viljellään laidasta laitaan, punaisia noin kolmannes. Yleisimmät lajikkeet ovat Riesling ja Donrfelder, mutta jos laatua katsotaan niin erityisesti täällä tuntuu toimivan Weißburgunder ja Spätburgunder. Rheinhessen kärsii vanhasta maineestaan makeahkojen bulkkivalkkareiden tuottajana, mutta laatuviinituotanto kasvaa vauhdilla. Kuumia nimiä ovat esimerkiksi Keller, Stefan Winter ja Philipp Wittmann. Lisää tietoa Rheinhessenistä kaipaavan kannattaa tutustua Viinihullun päiväkirjan tietopakettiin.
Saale-Unstrut
Toinen entisen itä-Saksan puolella sijaitsevista viinialueista ja koko maan pohjoisin laatuviinejä tuottava viinialue. Pääosin valkoisia lajikkeita, eniten Müller-Thurgauta. Erikoisuutena Elbling.
Sachsen
Se toinen niistä itäisen Saksan viinialueista Dresdenin ympäristössä. Kukaan läntisessä Saksassa ei tosin tunne lainkaan Sachsenin tai Saalen viinejä lukuunottamatta Rottkäppchenin halpisskumppaa tai paria marketin bulkkivalkkaria.
Württemberg
Stuttgartin ympäristöön levittäytyvä Badenin naapuriviinialue on Ahrin ohella se toinen, jossa punaviinejä tuotetaan valkkareita enemmän. Württembergin viljellyin lajike on Trollinger, josta valmistetaan makeita, kevyitä punkkuja paikalliseen makuun. Muita punaisia lajikkeita ovat esimerkiksi Lemberger (Blaufränkisch Itävallassa) ja Schwarzriesling (Pinot Meunier). Valkoisista lajkkeista yleisin on Riesling. Württembergiläiset tuntuvat olevan erityisen innokkaita kehittelemään uusia lajikkeita ja uuden polven viinintekijöistä löytyy myös niitä, jotka haluavat panostaa laatuun sen sijaan että vastaisivat paikallisiin makutottumuksiin. Württembergin viininvalmistuksenvolyymit ovat melkoiset, mutta toistaiseksi vientiin päätyy vain pari hassua prosenttia.
