Viinitorstai: Uruguay

viinikupla
July 7, 2016

Wines from Uruguay

Viime kuussa osallistuin paikallisen viiniklubin tastingiin, jossa tutustuttiin uruguaylaisiin viineihin. Minulla ei ollut niistä mitään käsitystä etukäteen, joten lähdin tilaisuuteen uteliaana. Viinejä esitteli meille Simone Wangemann, jonka yritys Atlantik Weine on erikoistunut tuomaan maahan ainoastaan uruguaylaisia viinejä. Simone ei itse ole sieltä kotoisin, mutta hän on matkustanut Uruguayssa paljon ja ihastui paikallisiin viineihin niin paljon, että halusi ryhtyä tuomaan niitä Eurooppaan. Simone on itse valinnut viinitilat, joiden tuotteista ja tarinasta hän pitää ja joiden omistajiin hän on tutustunut henkilökohtaisesti. Valikoima on punaviinivoittoinen, sillä saksalaiset ovat mieltyneitä omiin valkoviineihinsä. Maistoimme illan mittaan kolmen eri tilan viinejä ja saimme kattavan tietopaketin Uruguayn viinintuotannosta.

Etelä-Amerikan viinimaista maailmalla tunnetuimpia ovat Argentiina ja Chile. Chileläiset viinit ovat itse asiassa Alkon myydyimpiä viinejä. Näiden kahden maan jälkeen mantereen kolmanneksi suurin tuottaja on Brasilia, jonka perässä neljännellä sijalla keikkuu Uruguay. Maassa on tehty viiniä 1800-luvun loppupuolelta lähtien, mutta laatuviinituotanto on polkaistu käyntiin vasta 1990-luvulla ja palkintoja maan viinit ovat alkaneet kahmia vasta viime vuosina. Nykyään maassa toimivista viinitiloista vain kymmenisen prosenttia valmistaa ylemmän laatuluokituksen VCP-viiniä, joiden joukossa siis ovat myös vientiin päätyvät viinit. Viennistä suurin osa menee naapurimaahan Brasiliaan. Laatuviinit ovat melko hinnakkaita ja uruguyalaiset juovat pääosin edullisia pöytäviinejä (vaikka maan yleinen hintataso ei olekaan erityisen matala), joten jokunen tila myykin kaiken viininsä ulkomaille.

Uruguay sijaitsee samoilla leveysasteilla kuin muutkin uuden maailman viinialueet. Sademääriltään ja kasvukaudeltaan Uruguay on verrattavissa Bordeaux’hin, joskin lämpötila on korkeampi ja auringonvalo intensiivisempää. Chilessä ja Argentiinassa viileämmän ilmanalan viinialueet sijaitsevat korkealla, mutta littanassa Uruguayssa pääsevät puolestaan merituulet puhaltamaan ja viilentämään ilmaa iltaisin. Yleisesti ottaen Uruguayn viinit ovat alkoholipitoisuudeltaan matalampia ja hapokkaampia kuin naapurimaidensa vastaavat. Suurin osa viininviljelyalueista on levittäytynyt joko Atlantin rannikon varteen pääkaupunki Montevideon ympärille tai Rio de la Plata-joen varteen. Maasto on kivikkoista ja soraista tai sitten savista ja todellakin merenpinnan korkeudella, mistä Irurtian viinien nimi Km.0 juontaakin juurensa. Maan kansallisrypäleenä pidetään Tannatia. Muutoin viljeltävät lajikkeet ovat kansainvälisesti tunnettuja, niin kuin vaikka Chardonnay, Cabernet Sauvignon, Merlot tai Malbec.

Maistamistani viineistä Antigua Bodega Stagnarin Chardonnay vuodelta 2015 oli tammittamaton ja yllättävän hapokas, joskaan ei muuten erityisen mielenkiintoinen. Saman talon Tannat 2015 oli mausteinen ja kypsän hedelmäinen sekä tujun tanniininen, niin kuin tästä rypäleestä valmistetut viinit ilmeisesti kautta linjan. Bodega Familia Irurtian Reserva Tannat 2013 ei ollut yhtä voimakkaan hedelmävetoinen, joskin edelleen mausteinen ja tanniininen. Saman talon Malbec oli lajikkeelleen uskollisesti niin kypsiä hedelmiä uhkuva, että vaikutelma oli makeahko, vaikkakin pitkässä jälkimaussa oli tässäkin suuta kuivattavaa tanniinisuutta. Eniten pidin Alto de la Ballenan sekoitteesta Tannat (50%), Merlot (35%) ja Cabernet Franc (15%) vuodelta 2012. Elegantti tuoksu ja tiukempi suutuntuma toivat mieleen Bordeaux-tyylin.

Alkossa on myynnissä tasan kaksi uruguyalaista viiniä: Garzón Tannat 2013 sekä tilausvalikoiman valkoinen Garzón Albariño 2014. Jos pidät näistä ja maan viinit kuulostavat enemmänkin tutustumisen arvoisilta, niin Simone lupasi mielellään toimittaa tuotteitaan myös Suomeen. Yhteystiedot löytyvät Atlantik Weinen sivuilta.

 

In English: Uruguay is the fourth biggest wine producer in the South America. Their flagship red grape variety is powerful, rustic, and tannic Tannat. At a recent Hamburg Wine Tasting Society’s meeting we tried five different wines from three different producers (Antigua Bodega Stagnari, Bodega Familia Irurtia, and Alto de la Ballena). The overall impression was very pleasant. Uruguayan red wines in general have a ripe fruit character of the New World wines, but also nice acidity and tannins. I’m looking forward to tasting some more examples from this country. Our evening was hosted by a lovely polyglot Simone Wangermann, whose company Atlantik Weine imports Uruguayan wines to Germany – and is willing to ship to other countries as well.

 

Viinitorstai: Brunello di Montalcino

viinikupla
June 30, 2016


Teini-ikäisestä lähtien olen rakastanut Ranskaa ja se on edelleen mieluisin lomakohteeni. Viime aikoina kuitenkin veri on vetänyt Italiaan. Äskettäin pyörähdin pikaisesti Veronassa ja nyt on perheloman vuoro Toskanassa. Koska matkustamme kolmevuotiaan tahdilla ja ehdoilla, täytyy viinitilavierailut jättää minimiin. Mutta aion silti maistella toskanalaisia viinejä laajalla skaalalla! Yhdeksi päiväretkikohteeksi halusin ehdottomasti Montalcinon, joka on Toskanan nimekkäimpiin (ja kalleimpiin) DOCG-viiniin lukeutuvan Brunello di Montalcinon kotiseutua.

Montalcino on ollut tunnettu viineistään jo keskiajalla. Brunello di Montalcinon historia katsotaan alkaneeksi 1870-luvulla, Italian yhdistymisen jälkeen. Sodasta palannut Ferruccio Biondi-Santi alkoi alueen viininvalmistusperinteistä poiketen erotella Sangiovese-rypäleet muista lajikkeista ja luopui toisesta käymisestä. Maailmanmaineeseen nämä viinit nousivat viime vuosisadan puolenvälin jälkeen, jolloin Biondi-Santin lisäksi yhä useampi ryhtyi valmistamaan Brunello di Montalcinoa. DOC-statuksen viini sai vuonna 1968 ja DOCG-statuksen 1980. Nykyään parisensataa tuottajaa valmistaa Brunelloa.

Sangiovese kypsyy myöhään, joten kesäkuun lopussa rypäleet ovat vielä pieniä. 

Toisin kuin valtaosa Toskanan muista appellaatioista (esim. Chianti), Brunello valmistetaan pelkästään Sangiovese-rypäleestä tai tarkemmin ottaen sen kloonista, joka tuottaa hieman suurempia rypäleitä ja muuttuu väriltään punertavanruskeaksi. Tästä juontuu nimi Brunello. Säädökset edellyttävät, että viiniä kypsytetään tynnyreissä vähintään kaksi vuotta, jonka jälkeen vielä vähintään neljä kuukautta pullossa. Minimikypsytysaika yhteensä on kuitenkin neljä vuotta, joten tällä hetkellä nuorimmat markkinoilla olevat Brunellot ovat vuosikertaa 2011. Vinkiksi sen verran, että vuosikertaa 2010 pidetään yhtenä viime vuosikymmenien parhaista.

Montalcino on ilmastoltaan Toskanan kuivin alue ja myös selvästi lämpimämpi kuin Chianti. Sangiovese saavuttaa täällä täydemmän kypsyysasteen kuin muualla Toskanassa, minkä johdosta viinit ovat täyteläisempiä ja myös alkoholipitoisuudeltaan korkeampia. Montalcinon noin 30 kilometrin laajuinen alue jakautuu kuitenkin ilmastoltaan kahtia: pohjoisessa korkeammilla alueilla on viileämpää kuin etelässä, maaperä on erilaista ja viininkorjuuajassa saattaa olla jopa viikon ero.

Seetripuu, kirsikka, luumu, vanilja, yrtit, nahka ja maamaisuus ovat leimallista Brunellolle. Joidenkin makuun tyyli voi olla liian tanniininen ja kuiva, ainakin nuoremmassa Brunellossa. Parhaimmillaan viini on vasta kymmenen vuoden jälkeen. Hedelmäisempää ja kevyempää tyyliä tarjoaa alueen alempi laatuluokitus Rosso di Montalcino, joka lanseerataan markkinoille jo vuoden kypsytyksen jälkeen. 

Lähiaikoina luvassa on myös kertomus vierailustamme Brunello-tilalla, josta otin ylläolevan kuvan.

Viinitorstai: Trollinger

2016-06-20 20.43.30-2

Kun vuosia sitten matkustin ensimmäistä kertaa Romaniaan ja tilasin punaviiniä, olin hämmästynyt kysymyksestä “kuivaa vai makeaa”? Olin tottunut siihen, että punaviini on aina kuivaa. Romanialaiset sen sijaan olivat makeiden valkoviiniensä ohessa tottuneet makeuteen myös punaviineissä. Saksassa vastaava ilmiö esiintyy Württembergin viinialueella. Siellä tuotetaan pääasiassa punaviinejä ja niiden johtotähtenä Trollingeria. Se on kevyt ja hailakka, mehumainen punaviini, jota paikalliset rakastavat kuin hullu puuroa. Muut pitävätkin sitten paikallisia ihan vaan hulluina. Hulluista puheen ollen, Viinihullun päiväkirjassa on tuoreita raportteja württembergiläisistä viineistä ja pitkä taustaselostus kyseisestä alueesta, suosittelen tutustumaan.

Niin suuri on swaabilaisten himo Trollingeriinsa, että se on koko Saksan neljänneksi viljellyin punaviinilajike – ja sitä siis viljellään lähes pelkästään Württembergissä. Vientiin württembergiläisistä viineistä päätyy vain häviävän pieni osa, suurimman osan paikalliset kaatavat itse alas kurkustaan. Mutta jokunen pullo päätyy sentään Hampuriin asti, ainakin hyvinvarusteltuihiin viinikauppoihin. Uskaltauduin ostamaan Brukerin Trollinger mit Lembergerin, vaikka vähän hämmästelinkin vuosikertaa 2012. Olen käsittänyt, että nämä viinit juodaan yleensä nuorina. Trollinger on simppeli pöytäviini, josta ei valmisteta korkeamman laatuluokituksen versioita. Raikkaus ja hedelmäisyys ovat avainsanoja. Kuten myös makeus, niin kuin tulin huomaamaan.

Brukerin sivuilta löytyi niukasti taustatietoa viinistä, ei rypäleiden suhdetta saati sitten sokerin määrää. Halbtrocken eli puolikuiva oli ainoa määre, ja sitä viini tosiaan on hapoistaan huolimatta. Makeus puskee läpi heti kun viini lämpenee. Olin kaukaa viisaasti jäähdyttänyt sitä ennen maistamista ja parhaiten se itse asiassa meni alas reilusti viileämpänä kuin punaviinien tarjoilulämpötila.

Trollinger on myöhään kypsyvä lajike ja siksi se viihtyy juuri Württembergissä, joka on Saksan eteläisimpiä ja lämpimimpiä kasvualueita. Tässä kyseisessä viinissä sen seuraksi oli sekoitettu Lembergeriä, joka Itävallassa tunnetaan Blaufränkisch- ja Unkarissa Kekfrankos-nimellä. Lemberger tuo viiniin lisää ryhtiä, tanniineja sekä mausteisuutta, joka tässäkin viinissä tuntui ensinuuhkaisulla. Totean silti, että Trollingerista on vaikea pitää jos ei ole kasvanut sen makuun ja tyyliin. Jatkan suosiolla tutkimusmatkaa muihin rypälelajikkeisiin.

Viinitorstai: Amaronen pauloissa

viinikupla
June 16, 2016

Amarone kuivattu rypäle

Amarone kuuluu kiistämättä maailman “suurten” punaviinien joukkoon. Se on tyyliltään kaikin puolin muhkea ja runsas. Italialaiset kutsuvat tällaisia viinejä nimellä vino da meditazione erotuksena arkisista ruokaviineistä (vino da pasto). Sen nauttiminen edellyttää pysähtymistä ja rauhoittumista viinin moniulotteisuuden äärellä. Italian suurista punaviineistä Amarone on korkeasta alkoholipitoisuudestaan huolimatta mielestäni helpoimmin lähestyttävä. Kuivattujen hedelmien aromit tuovat runsaaseen makuun pyöreyttä, joka hillitsee tanniineja. Amarone on usein valmista juotavaksi jo siinä vaiheessa kun se tuodaan kauppoihin, toisin kuin vaikkapa Barolo. Toisaalta Amarone myös ikääntyy hienosti ja näyttää uudenlaisia puolia useiden vuosien pullokypsytyksen jälkeen. Muutama ystäväni on aivan hillitön Amarone-fani ja kesti kauan ennen kuin kohtasin ketään, joka ei olisi lainkaan pitänyt tästä viinityylistä. Se, johon Amarone ei uponnut oli saksalainen, jonka suosikkeja olivat saksalaiset Spätburgunderit.

Tommasi viinitarha

Amarone on cuvée eli sekoite eri rypälelajikkeista, joita ovat tyypillisimmin Corvina, Corninone, Molinara ja Rondinella. Viini valmistetaan passito-menetelmällä kuivaamalla rypäleitä noin kolmen kuukauden ajan olkimatoilla ilmastoiduissa kuivatushuoneissa. Vain parhaat rypäleet kelpaavat tähän prosessiin. Kuivaaminen konsentroi makua ja nostaa rypäleiden sokeripitoisuutta, mikä selittää valmiin Amaronen korkean alkoholipitoisuuden (vähintään 14%, usein yli 15% mutta tietyillä alueilla jopa lähes 17%). Nesteen haihtuminen tarkoittaa myös sitä, että yhtä Amarone-pullollista kohti tarvitaan kaksinkertainen määrä rypäleitä kuin muihin viineihin. Passito-menetelmällä on valmistettu vuosisatoja makeita viinejä, Venetossa nimellä Recioto della Valpolicella. Tällöin käyminen keskeytetään ennen kuin kaikki sokeri on ehtinyt muuttua alkoholiksi. Amarone sen sijaan saa käydä kuivaksi asti. Tähänkin liittyy tietenkin legenda, jonka mukaan Amarone keksittiin vahingossa viinintekijän unohdettua viinin käymään liian pitkään. Nykyinen Amarone on varsin moderni, DOC-statuksen ja siis oman identiteetin Reciotosta se sai vasta vuonna 1990 ja DOCG-kategoriaan Amarone yleni vuonna 2009. Aiemmin viinityyli tunnettiin nimellä Recioto Amaro. Nimi Amarone tulee sanasta amaro, kitkerä. Olen kuullut sitä selitettävän sillä, että Amaronen maussa olisi häivähdys kitkeryyttä, mutta paremman selityksen antoi viinikierrostamme ohjannut paikallinen sommelier: amaro on yksinkertaisesti vastakohta viinille, joka ei ole dulce, siis makea, kuten passito-menetelmällä valmistetut viinit aiemmin olivat.

Kun viini on käynyt hitaasti, se siirretään kypsymään tammitynnyreihin. Minimikypsytysaika on kaksi vuotta (Riservalle neljä vuotta). Valmistusprosessi, pitkä kypsytysaika ja viiniin tarvittava rypäleiden määrä ja laatu selittävät Amaronen korkean hinnan. Oma osansa on toki kasvaneella kysynnällä. Amaronesta on tullut Veneton lippulaivaviini ja sen tuotanto on moninkertaistunut lyhyessä ajassa.

vierailu Tommasilla

Veronan-matkallamme halusimme ehdottomasti käydä joillakin viinitiloilla. Yleensä teen viinitilavierailut omalla tai vuokra-autolla, mutta nyt päätin turvautua valmiseen pakettiin, joita Veronassa on tarjolla pilvin pimein. Valitsimme Pagus Wine Toursin Amarone-kierroksen hyvien arvostelujen perusteella. Ystäväni halusi välttämättä käydä Tommasilla, joiden viinejä hän rakastaa ja jonka vuoksi hän ylipäänsä halusi matkustaa Venetoon. Matkanjärjestäjä oli niin joustava, että saimme esittää toiveen kohteesta ja pian hän vastasi, että vierailu järjestyy. H-hetkellä saavuimme määrättyyn osoitteeseen ja pikkubussiin kapusi yhteensä kuusi turistia, meidän lisäksemme kaksi saksalaista ja kaksi amerikkalaista. Oppaamme ja kuskimme Lara Damoli oli ihastuttava, hyvää englantia puhuva paikallinen viinialan moniyrittäjä. Hän oli opiskellut markkinointia ja kieliä ja suorittanut hiljattaina myös sommelier-tutkinnon. Aamupäivisin hän auttaa vanhempiensa viinitilalla ja iltapäivisin vetää ohjattuja kierroksia muille tiloille. Hän tunsi hyvin alueen ja sen tuottajat. Silti tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän vieraili Tommasilla. Lara oli sen verran vaikuttunut kierroksesta Tommasilla, että päätti ottaa sen vakituiseksi kohteeksi. Tommasi kuuluu Veneton suurimpien tuottajien joukkoon Masin ja Allegrinin ohella. Sen vastapainoksi Lara halusi viedä meidät myös aivan pienelle Amarone-tilalle.

Tommasi tankit

Tommasi on toiminut vuodesta 1902. Talon omistuksessa on Veneton lisäksi tiloja Toskanassa, Lombardiassa ja Pugliassa. Konserni tuottaa vuosittain 3 miljoonaa pulloa, joista 1 miljoona Veneton tilalla ja siitä 25-30% Amaronea. Talon valikoimaan kuuluu koko skaala perustason Valpolicellasta Classicon ja Riservan kautta Ripassoon sekä Amaroneen ja Reciotoon. Lisäksi löytyy pari IGT-tason punaviiniä, Lugana-valkoviini ja kaksi single vineyard -Amaronea. Amarone kypsystetään käymisen jälkeen isoissa, vanhoissa botti-tammitynnyreissä. Ainoastaan single vineyard -Amarone viettää ensin vuoden uudessa ranskalaisessa tammessa. Tommasin viennistä suurin osa suuntautuu Pohjoismaihin ja Yhdysvaltoihin, joskin eksoottisempiakin vientikohteita löytyi, kuten kuvasta näkyy.

2016-06-09 15.21.38

Kierroksen päätteeksi maistelimme läpi lähes koko talon tuotannon ja ekstrana päälle vielä kuohuvaa Lombardiasta sekä grappaa. Ripasso ja Amarone ovat perushyviä, mutta itseäni miellytti yllättäen eniten Valpolicella Classico 2015. Il Sestante Monte Masua Amarone 2012 ei vielä vaikuttanut olevan optimaalisessa iässä nautittavaksi.

Le Marognole tasting room view

Perusteellisen Tommasi-visiitin jälkeen suunnistimme tyystin toisenlaisiin oloihin. Le Maroglone on perheyritys, jossa työskentelee vain viinintekijä Fabio Corsi, hänen vaimonsa ja isänsä. Tila on toiminut 12 vuotta. Tällä hetkellä vuosituotanto on 25 000 pulloa ja vienti on vielä vähäistä. Talon tuotantoon kuuluu Valpolicella classico, Ripasso, Amarone ja Recioto sekä kolme IGT-viiniä. Jälkimmäisistä yllättävin valinta on Corvinasta ja Rondinellasta valmistettu rosé, joita ei Venetosta juuri löydä. Passito Bianco on Recioton tapaan valmistettu makea valkoviini. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin El Nane (“isoisä”, Fabio Corsin isän kunniaksi), joka on kuivatuista rypäleistä tehty “vanhan ajan” Amarone. Sen rypälelajikkeiden valinnassa ja keskinäisissä suhteissa ole ole noudatettu säädöksiä, joita Amaronelta vaaditaan, joten siksi laatuluokitus on IGT.

Le Marognole kellari

Talon virallinen Amarone on hyvin intensiivinen ja sisältää hurjat 16,5% alkoholia, mikä on kuulema tyypillistä tämän laakson muidenkin tuottajien viineille. El Nane on tätä hedelmäisempi ja vähäalkoholisempi (15%), mikä lienee lyhyemmän kuivausprosessin seurausta (100 päivää vs. 150 päivää). El Nane ja Amarone kypsyvät käymisen jälkeen suurissa, uusissa ranskalaissa tammitynnyreissä. Ripasso puolestaan kypsytetään kolmannen tai neljännen vuoden ranskalaisessa tammessa, mikä ei enää luovuta aromeja. Pienellä tilalla vieraita kohdeltiin persoonallisemmin ja talon viinitkin tuntuivat miellyttävän suurinta osaa seurueestamme enemmän kuin Tommasin. Jäin vielä harkitsemaan viinien tilaamista täältä, sillä vaikka viinit itsessään olivat todella edullisia, niin postituskulut puolestaan korkeita. Meille tosin vakuuteltiin, että kulut sisältävät myös kaikki verot, joita kohdemaassa edellytetään, joten ystäväni uskalsi tilata laatikollisen Norjaan. Iso peukku ja lämmin suositus Le Marognolelle!

Le Marognole viinitila

Viinitorstai: mainettaan parempi Soave?

Veneto on mielessäni assosioitunut punaviineihin: kevyeen Valpolicellaan sekä tuhteihin Ripassoon ja Amaroneen. Kun ystäväni heitti ilmoille ajatuksen minilomasta Veneton viinialueella, niin ensimmäisenä ryhdyimme tutkimaan viinitilakierroksia ja buukkasimme kolmen tilan Amarone-kierroksen. Matkan lähestyessä ja taustatietoja lukiessa Veneton valkoiset alkoivat kuitenkin kutkuttaa yhä enemmän. Prosecco nyt on oma lukunsa, mutta alueen alkuperäislajike Garganega erityisesti kuulosti tutustumisen arvoiselta. Rypäleen nimi ei välttämättä soita mitään kelloja, mutta appellaatio, jota tuosta rypäleestä tietyllä alueella Venetossa valmistetaan, on taatusti tuttu: Soave.

Johan heti ajatukset lennähtivät nuoruusvuosiin ja nuorisotalon discon takapihalla hengailuun. Ei ihme, jos viinikulttuuriin kasvaminen oli haastavaa, kun sisäänheittotuotteina oli sellaisia markkinoiden halvimpia valkoviinejä kuin Lippis (=Liebfraumilch) ja Soave. Jätetään nyt kokonaan mainitsematta helmeilevät omena- ja mansikkaviinit. Hyh. Toivottavasti nykypäivän nuoriso osaa valita paremmin. Soavella ei siis ole erityisen hyvä kaiku. Se johtuu siitä, että Soavella oli takavuosikymmeninä niin paljon kysyntää, että markkinoille alettiin lykätä huonoa laatua. 1970-luvulla Soave syrjäytti Chiantin myydyimpänä italialaisena viinikategoriana Amerikassa. Kysyntä siis kasvatti tarjontaa, mutta kun Soaven nimellä myyty tavara oli heikkoa, kärsi sen imago.

Soave DOC sisältää vähintään 70% Garganegaa ja loput on useimmiten Chardonnayta, Verdicchiota (Trebbiano di Soave) tai Pinot Biancoa, joskin myös 100% Garganegakin on mahdollista. Peruslaatuluokituksen lisäksi on olemassa Soave Classico DOC sekä Soave Superiore DOCG. Perus-Soave kasvaa tasamaalla, muut rinteellä. Mitä korkeampi laatuluokitus, sitä pienempänä myös satomäärää pidetään hehtaaria kohden.

Saksassa on tosi vaikeaa löytää muuta kuin bulkki-Soavea. Ratsasin muutaman viiniliikkeen tarjonnan, joukossa jopa italialainen supermarket, jolla on valikoimissaan satoja italialaisia viinejä. Heiltäkään ei löytynyt parin halpis-Soaven lisäksi kuin yksi Garganega-Chardonnay-sekoite (Scaia Tenuta San Antonio 2015). Korkkasin sen uteliaana juuri ennen Venetoon lähtemistä. Garganegan makuprofiiliin kuuluu esimerkiksi meloni, persikka, appelsiininkuori, sitruuna, manteli ja kamomilla. Miten tämä viini sitten vastasi odotuksia? Lasista tulvi vastaan valtavasti aromeja, joista päällimmäisenä mustaherukka. Intensiivisen hedelmäinen tuoksu oli kuitenkin yllättävän esanssinen. Keskihapokkaassa maussa tuntui Chardonnayn omenaisuutta ja eksoottisempia hedelmiä, mutta viinin lämmetessä lasissa maku tuntui väljähtäneeltä, vähän kuin kuoharissa, josta kuplat ovat jo karanneet. Yksi lasillinen tätä riitti.

En vielä heittänyt toivoa, vaan päätin maistella määränpäässä Veronassa Garganegaa ja löytää joukosta loistoyksilöitä. Mutta kuinka sitten kävikään? Soaven maistelu jäi monien muiden ihanien viinien jalkoihin. Ensimmäisellä lounaalla pyysin Soavea, mutta tarjoilija puhui minut tilaamaan Lugana Superiorea. Luganan viinit tulevat Garda-järven itäpulelta (korjaus: eteläpuolelta), Veneton ja Lombardian rajalta. Niihin käytetty rypäle on Trebbiano di Lugana. Pidin tästä viinistä paljon. Tuoksu oli aromikas ja kukkainen, kielellä hedelmäinen ja keskihapokas. Alkoholipitoisuus oli selvästi korkea, se tuntui suussa paksuna, öljymäisenä rakenteena. Ennen illallista aikomus oli tilata aperitiiviksi Soavea. No, päädyin kuitenkin Verdicchio dei Castelli di Jesiin, johon harvoin törmää laseittain tarjottuna. Enkä yhtään ihmettele, että sitä pidetään yhtenä Italian parhaista valkoviineistä. Soavea sain eteeni vasta seuraavalla lounaalla. Pieropanin Soave Classico oli tuoksultaan hillitty, suussa oljymäinen, hennosti persikkainen ja kukkainenja selvästi vähiten hapokas edellisiin verrattuna. Meni alas hyvin, mutta ei jättänyt vau-fiilistä. Upean Soaven löytäminen siirtyy siis seuraavan Italian-matkan tavoitteisiin.

Tätä torstaita on oikeastaan hallinnut Amarone-kierros, josta lisää toisella kertaa. Ciao ciao!