Viinikupla

Katharina Wechsler on Rheinhessenin nouseva tähti

viinikupla

April 10, 2019

Oletko koskaan miettinyt, voivatko perinteikkään viinitilan perilliset todella vapaasti valita ammattinsa? Onko suvun nimen kantaminen ja sukupolvia jatkuneen työn ottaminen kantaakseen ylpeyden aihe vai taakka ja raskas velvollisuus? Tiuskivatko perijätkin teineinä vanhemmilleen: “teidän tyhmät viininne eivät voisi vähempää kiinnostaa!”

Joskus kestää tovin kauemmin hahmottaa, mitä todella haluaa tehdä. Näin kävi Katharina Wechslerille, jota kävin tapaamassa hänen tilallaan. Rheinhessen on nyt in. Aiemmin halvoista bulkkiviineistä tunnettu viinialue kuhisee nyt nuoria, lahjakkaita viinintekijöitä, jotka haluavat tehdä asioita eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet. He haluavat laatua määrän sijaan. He kokeilevat uusien rypälelajikkeiden kasvattamista ja pohtivat terroirin merkitystä viineilleen. Eräs nimi tulee toistuvasti vastaan listoissa, jossa on nimetty Rheinhessenin viinintuotannon nuoria, nousevia tähtiä. Tuo nimi on Katharina Wechsler.

Katharina kasvoi viinitilalla Westhofenissa, mutta odotti vain, että saisi jättää taakseen uinuvan kylän ja lähteä suureen maailmaan. Kotoa lähdettyään Katharina vietti 11 vuotta Pariisissa, Stuttgartissa ja Berliinissä opiskellen ranskalaista kirjallisuutta ja poliittista historiaa ja työskennellen media-alalla. Ajan myötä juurien merkitys alkoi kuitenkin tuntua yhä tärkeämmältä. Perinteiden kunnioittamisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että on perinteinen, hän ymmärsi tutustuttuaan nuoriin viinintekijöihin. Niinpä Katharina päätti vaihtaa alaa ja valita polun, joka oli hänelle tarkoitettu. Vuonna 2009, viiniopintojen ja harjoitteluiden jälkeen, Katharina palasi kotiin ja tuotti ensimmäisen oman vuosikertansa.

Eri tavalla toimiminen tarkoitti hänelle sitä, että viiniä tehtiin määrällisesti vähemmän, mutta lopputulos oli korkealaatuisempaa. Katharina keskittyi alueelle perinteisiin lajikkeisiin: Rieslingiin, Silvaneriin ja Scheurebeen. Hän osti pienempiä tankkeja, huolehti vanhoista köynnöksistä, ja siirtyi poimimaan rypäleitä käsin. Tällä hetkellä hänellä on 17 hehtaarin verran viinitarhoja, jotka tuottavat 80 000 pulloa viiniä vuodessa.

Katharinan viinit jakautuvat kolmeen kategoriaan. Gutsweine ovat perustason yhden lajikkeen viinejä, joita hän tekee Rieslingistä, Scheurebestä, Silvanerista, Grauburgunderista, Weißburgunderista ja Sauvignon Blancista. Nämä viinit ovat helposti lähestyttäviä, raikkaita ja ihastuttavia; erinomaisia ostoksia alle 10 euron hintaluokassaan. Kun euroja latoo tiskiin vain pari enemmän, tullaan kategoriaan Ortswein. Näistä Riesling Westhofener trocken vakuutti tyylipuhtaudellaan ja harmonisuudellaan siinä määrin, että tilasin heti kotiin laatikollisen.

Ylin kategoria on Lagenwein, jotka ovat yhden tarhan Rieslingit Benn, Kirchspiel ja Morstein, joista kaikissa on erilainen maaperä. Ne ovat Katharinan versio GG-viineistä, joskaan hän ei voi kutsua niitä tällä luokituksella, koska ei ole VDP:n jäsen. Lagenwein-viinit ovat niitä, joihin Katharina kohdistaa kunnianhimonsa. Hän haluaa niiden ilmentävän aina vain paremmin terroiriaan. Toisaalta Katharina tykkää myös irrotella ja tehdä kokeiluja. “Joka vuosi yritän luoda jotain uutta. Kerran kokeilin Pét-Natia (naturaalimenetelmällä valmistettu kuohuviini), mutta se ei onnistunut…” Entä mitä Katharina itse juo mielellään? “Jotain täysin toisenlaista kuin mitä itse teen. Makeita Moselin Rieslingejä tai naturaalimenetelmin valmistettuja punaviinejä Ranskan Roussillonista.

En malttanut olla kysymättä, millaista on elää Westhofenissa kaikkien metropoleissa vietettyjen vuosien jälkeen. “Tylsää”, hän vastaa, “niin kuin voit vain kuvitella”. Unelmien seuraaminen tarkoittaa sitä, että jostakin on luovuttava. Mutta se, mitä saa vastineeksi, on vielä arvokkaampaa.

Suomalaista viiniä?

viinikupla

January 19, 2019

No Comment

ilmiöt

Äskettäinen uutinen sai minut lähestulkoon tyrskäyttämään kahvit rinnuksille: Fiskarsin panimon omistajakaksikko on ryhtynyt tekemään viiniä! Suomessa! Noita Winery on osa urban winery -trendiä, jossa viinintuotanto tuodaan viinirinteiden kupeesta kaupunkiin. Urban winery -tiloja löytyy monista maailman metropoleista Sydneystä New Yorkiin – ja nyt myös Fiskarsista, josta ei aivan ensimmäisenä tule mieleen adjektiivi urbaani. Yleensä kaupunkitilojen rypäleet tulevat, jos nyt eivät aivan lähialueilta, niin ainakin samasta maasta. Lontoolainen, tunnettu ja palkittu kaupunkitila London Cru hankki aiemmin rypäleitä eri puolilta Eurooppaa, mutta viime vuosi oli ensimmäinen, jolloin he turvautuivat yksinomaan englantilaisiin rypäleisiin.

Noita Wineryn kohdalla voi kerrankin käyttää kulunutta lausetta, että “asioista ei saa puhua niiden oikeilla nimillä”. He tekevät viiniä, jota ei saa nimittää viiniksi, vaan virallisesti se on mieto rypäleistä käymisteitse valmistettu juoma. Noita Wineryn mieto rypäleistä käymisteitse valmistettu juoma tehdään itävaltalaisista luomurypäleistä. Valkoiseksi rypäleeksi on valittu Riesling ja punaiseksi Blaufränkisch. Hipsterihengen mukaisesti juomat on valmistettu naturaaliviinien tapaan; ne ovat siis saaneet käydä luonnonmukaisesti ilman kaupallisia hiivoja, sulfiitteja lisätään mahdollisimman vähän tai ei ollenkaan, kirkasteita ei käytetä eikä viiniä suodateta.

Parin lukemani arvion perusteella lopputulos on varsin onnistunut. Peukutan ehdottomasti ennakkoluulotonta kokeilua, mutta hanke herättää silti mielessäni muutamia periaatteellisia kysymyksiä. Onko kyse suomalaisesta viinistä? Vai itävaltalaisesta? Vai itävaltalais-suomalaisesta? Kummalla on lopputulokseen enemmän vaikutusta, rypäleillä ja niiden kasvupaikalla vai viininvalmistuksen taidolla? Molemmilla näkemyksillä on omat kannattajansa ja koulukuntansa. Osa nostaa valokeilaan osaavaa ja kokenutta viinintekijää, joka kykenee valitsemaan oikeat käymis- ja kypsytysmenetelmät kullekin viinille, ja harjaantuneiden aistiensa avulla luomaan optimaaliset sekoitukset. Esimerkiksi suurten samppanjatalojen kellarimestareiden taitoja ihaillaan – mutta isojen volyymien tilat ostavatkin rypäleet monesta paikasta, niin että terroirin merkitys häivyttyy taustalle. Reimsin samppanjataloista voisi muuten aivan hyvin käyttää nimitystä urban winery.

Toinen joukko taas korostaa rypäleiden merkitystä. Huonoista rypäleistä ei saa hyvää viiniä. Terroir, viinitarhan ilmaston, maaperän ja bakteeriston kokonaisuus vaikuttaa siihen, millaisia rypäleet ja niiden myötä valmis viini on. Samasta lajikkeesta samanlaisin menetelmin valmistettu viini on aivan toisenlaista toisella puolella maailmaa. Jopa naapuritarhan samasta lajikkeesta tehty viini voi olla selvästi erilainen. Naturaaliviinien tarinaan kuuluu romantisoitu näkemys luonnonmukaisuudesta, suorastaan luonnon taianomaisuudesta: viiniä ei tehdä, se syntyy itsestään. Kuitenkin vakavasti otettavien naturaaliviinien valmistajat korostavat kokonaisuuden merkitystä. Pellolta pulloon on yhtenäinen kaari, alusta loppuun asti samaa jatkumoa. Kun tämä kaari särjetään, ja viini valmistetaankin jonkun toisen jossain toisessa maassa kasvattamista rypäleistä, onko lopputulos vielä naturaaliviiniaatteen mukainen? Myös käytännölliseltä kannalta rypäleiden kuljettaminen mantereen halki kuulostaa riskialttiilta. Kuinka pian ja missä kunnossa ne ovat perillä viininkorjuun jälkeen? Yleensä rypäleistä pyritään puristamaan mehu mahdollisimman pian korjuun jälkeen, jotta aromit ja hapot säilyisivät mahdollisimman hyvinä.

Toisin kuin Ruotsi, Suomea ei ole EU:ssa luokiteltu virallisesti viinintuottajamaaksi, eikä se ole sellaiseksi pyrkimässäkään. Harrastelijaviininkasvattajia maastamme kyllä löytyy monia, mutta lähitulevaisuudessa Suomessa ei ole mitään edellytyksiä tuottaa riittävän laadukkaita rypäleitä kaupalliseen tarkoitukseen. Noita Wineryn viinit tuskin tulevat saamaan avainlippua etikettiinsä kotimaisuuden merkiksi. Alkuhämmennyksestä toivuttuani pidän silti ideaa hauskana ja kannatettavana. Suomalaisia viinintekijöitä – palkittujakin sellaisia – on maailmalla jo liuta, mutta ehkäpä tästä alkaa suomalainen urban winery -trendi?

Noita Wineryn viinejä on kuulema maisteltavissa Helsinki Natural Wine -tapahtumassa Korjaamolla 22.-23.3. Taidan mennä testaamaan.

Viininörtin paluu Suomeen

viinikupla

October 29, 2018

1 Comment

viiniharrastus

Viini ei ole kadonnut elämästäni mihinkään, vaikka blogi onkin kokenut pitkän hiljaisen jakson. Monet olosuhteet ovat sen sijaan muuttuneet. Kesällä jätimme taaksemme Saksan, jossa ehdimme asua 6,5 vuotta, ja palasimme takaisin Suomeen. Paluu on sujunut suurelta osin kuin tanssi; työpaikka, asunto ja lapsen päivähoitopaikka järjestyivät kivuttomasti. Toisessa blogissani olen avannut paluumuuton tunnelmia vertailemalla Saksaa ja Suomea sekä kertomalla oudoista onnellisuuden aiheistani. Sekä minä että romanialainen mieheni olemme olleet onnesta sykkyrällä Suomen laadukkaan ruokatarjonnan edessä. Toinen toistaan kiinnostavampia ravintoloita ja annoksia, joiden jokainen haarukallinen on nautinto.

Mutta se viini!

Ihanan kallista

Aloitetaan ravintoloista. Kenellekään ei varsinaisesti tule yllätyksenä, että alkoholi maksaa suomalaisissa ravitsemusliikkeissä hävyttömän paljon. Hyvissä ravintoloissa on usein innostuksen hihkaisuja synnyttävä viinilista. Huolella valitusta harvinaisuudesta raaskii silloin tällöin maksaa ravintoloitsijan tolkuttomat katteet, mutta toki soisi Rosterin ja Groteskin hinnoittelupolitiikan yleistyvän muuallakin. Molemmissa ravintoloissa on käytössä kiinteä kate, noin 20-30 euroa. Tällaisista paikoista poistuu tyytyväisenä, toisin kuin niistä, joissa bongaa Alkossa kympillä myytävän viinin viisin-kuusinkertaiseen hintaan. Laadukkaat viinilistat saavat siis minut joskus höllentämään kukkaronnyöriä tavallista enemmän. Sen sijaan ottaa päähän perusravintoloiden halpisvinkut, joihin hädin tuskin koskisi vaikka ilmaiseksi eteen kannettaisiin, mutta silti niistä pokkana pyydetään lähemmäs kymppiä per lasi.

Viini ei hyllyissä kasva

Ensimmäinen vierailuni lähi-Alkoon sai minut melkein itkemään. Miten onneton valikoima! Täälläkö muka pitäisi jatkossa tehdä viiniostokset? En nyt väitä, että Saksassakaan yhdessä viinimyymälässä olisi ollut erityisen kattava valikoima, mutta jos ei yhdestä kaupasta löytänyt mieleistään, niin seuraavasta jo löytyikin. Täällä on vastassa samat Gato negrot kaikkialla. Piipahdin kerran työmatkan varrella toisessa Alkossa tutkimassa hyllyjä ja tarjonta oli prikulleen sama kuin omassa Alkossani. Onneksi sentään myyjä oli asiantunteva, olisin jäänyt hänen kanssaan suustani kiinni vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

Tiedän, että monelle suomalaiselle Alkon valikoima on aivan riittävä. Viiniharrastajalle se ei kuitenkaan sitä ole. Alusta asti oli siis selvää, että jatkan jo Saksassa oppimaani tapaa tilata viinit netistä. Valitettavasti vain Suomeen toimittavien nettikauppojen määrä on huomattavan paljon rajallisempi tai postituskulut ovat korkeat. Viiniharrastajien kesken vallitsee salamyhkäisyys, parhaista nettikaupoista ei sovi julkisesti huudella. Sain muutaman vihaisen kommentin julkaistuani postauksen, jossa esittelin viisi Suomeen toimittavaa viinin verkkokauppaa. Niistä ei kuulema saisi kertoa, sillä tulli seuraa viiniaiheisia keskustelufoorumeita ja ryhtyy uhkailemaan ulkomaisia kauppoja, jotka sitten lopettavat toimituksen Suomeen. Tämä ei ole kokonaan foliohattuilua, sillä tiedän ainakin yhden ison toimijan, joka tiputti Suomen listaltaan pois saatuaan tullilta uhkauskirjeen. Uskon kuitenkin, että tullilla on tehokkaampiakin tapoja seurata sitä, mistä viinipaketit saapuvat kuin keskustelufoorumeiden kyttääminen. Eräskin viinitilan edustaja kertoi minulle, että toimitus Suomeen onnistuu, mutta ei yli 12 pullon laatikoille, sillä ne jäävät tulliin.

Kuluttajia kiinnostaa, mistä viiniä saa tilata. Postaukseni Nettiviinikauppoja jotka (vielä) toimittavat Suomeen keikkuu jatkuvasti blogini luetuimpana. Siinä oleva tieto on kuitenkin jo vanhentunutta. Kirjoitan jossain vaiheessa päivitetyn version, jossa esittelen sellaisia verkkokauppoja, jotka taatusti maksavat kaikki verot Suomeen asianmukaisesti. Keskustelu etämyynnin laillisuudesta velloo edelleen akuuttina, mutta tämänhetkisessä tilanteessa näillä kaupoilla ei ole mitään pimitettävää.

Tasting vai after work?

Ehkä eniten intoilin Helsinkiin paluusta viinien kannalta siksi, että täällä viiniaiheisia tapahtumia on paljon enemmän kuin Hampurissa. Syksyn aikana olen ehtinyt niistä kahteen, mutta kumpaankaan en enää jatkossa eksy. Kymmenkunta vuotta sitten Mikä viini! oli mielestäni kutkuttavan kiinnostava viinitapahtuma, joka laajensi aloittelijan tajuntaa. Niistä ajoista olen toki kehittynyt viinintuntijana huomattavasti, mutta väitän silti, että nykyisin Viinimaa Festival -nimellä kulkevan tapahtuman tarjonta on surkastunut. En selvästi ole kohderyhmää, sillä en jaksa innostua bulkkiviineistä.

Viime viikonloppuna kävin pariin otteeseen kirjamessuilla. Kiipesin toiveikkaana myös yläkertaan Ruoka ja viini -osastolle. Mitä ihmettä? Päästäkseen maistelemaan viinejä oli pakko ostaa 10 euron hintainen lasi – siis sen jälkeen kun on ensin maksanut varsinaisen sisäänpääsyn koko messuille. Tällainen pakkomyynti on täysin typerää. En minä tarvitse kaappiini paritonta Riedelin lasia. Maksan mielelläni lasista pantin, jonka saan sitten lähtiessäni takaisin sen sijaan, että tunkisin likaisen viinilasin laukkuuni. Kiertelin ja kaartelin ständeillä pähkäilemässä, oliko kympin sijoitus kannattavaa. Missään ei ollut tarjolla katalogia, jossa olisi nähnyt kaikki ständit ja niiden tarjonnan, jotta tietäisi mitä haluaa maistaa. Ainoa mahdollisuus oli kierrellä väentungoksessa ja kurkistellä ihmisten selkien takaa tiskille. Mutta eihän näissä tapahtumissa edes ole kyse maistelusta. Lasimaksun jälkeen toki suomalaiseen tapaan maksettiin jokaisesta maisteluannoksesta. Tämä käytäntö ohjaa siihen, että kalliilla ostettu annos juodaan viimeistä pisaraa myöten.

Viini ja ruoka -tapahtuma oli siis vain suuri after work -tilaisuus, jonne tultiin juomaan viiniä kavereiden kanssa. Itse olin liikkeellä yksin, enkä halunnut seisoskella tungoksessa juomassa puolikkaita lasillisia. Saksassa vastaavilla viinimessuilla maksaisin sisäänpääsymaksun (10-15 euroa), jota vastaan saisin maistella kaikkea, mitä tarjolla on. Ovella saisin katalogin, josta pääsen tarkastelemaan tarjontaa. Jokaisella ständillä on sylkykuppeja, sillä viinejä on tarkoitus maistaa eikä juoda janoonsa. Parinkymmenen viinin maistelu ei onnistu, jos kaiken kulauttaa kurkkuunsa.

Kävin siis viinimessuilla, enkä maistanut yhtään viiniä. Palasin alakertaan ja kävin kaverin kanssa huitaisemassa siiderin muovituopista messualueen kahvilassa. Säästän viininmaistelun ekslusiivisempiin tapahtumiin. Grand Champagne on erinomainen ja toivottavasti myös Grand Vin, johon en tällä kertaa ehtinyt. Vielä parempi kuitenkin olisi, jos löytäisin Helsingistä tasting-porukan ja samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa vouhkata viinistä. Onko sinulla vinkata minulle sopivaa seuraa?

Viinin synnyinsijoilla Armeniassa

viinikupla

May 25, 2018

No Comment

matkat

Legendan mukaan Nooan arkki karahti kuivalle maalle Ararat-vuoren laella. Ensi töikseen arkista ulos astunut Nooa istutti viiniköynnöksen. Asiat tärkeysjärjestykseen, hän tuntui ajattelevan. Aloitetaan viinistä.

Myytti on myytti eikä Nooan arkin jäämiä tulla koskaan löytämään Araratin huipulta, mutta yhdessä kohden ikiaikainen legenda osui oikeaan: viiniköynnökset ja viininvalmistus todella periytyvät Kaukasukselta, nykyisen Georgian ja Armenian suunalta. Georgiassa viininvalmistus ja perinteiset menetelmät ovat jatkuneet katkeamattomana ainakin 8000 vuoden ajan. Armeniassa sen sijaan neuvostojärjestelmä kykeni tehokkaasti romuttamaan vanhoja perinteitä. Neuvostoliiton aikana Georgia sai olla se osa valtiota, jossa valmistetaan viiniä ja Armenia se osa, jossa valmistetaan brandya. Yhä edelleen 90% Armeniassa kasvatetuista viinirypäleistä käytetään brandyn valmistukseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tilanne on kuitenkin alkanut muuttua. Uusia viinitiloja putkahtelee koko ajan ja niiden omistajilla on kunnianhimoiset tavoitteet sekä kiinnostusta kotoperäisiä lajikkeita kohtaan.

Vietimme äskettäin viikon verran Armeniassa, maassa, jossa mieheni on halunnut vierailla jo pitkään. Armenia on pieni maa vuorten keskellä, geopoliittisesti haastavassa paikassa. Vuosisatojen ajan maa on ollut osa milloin mitäkin valtakuntaa, mutta on hämmästyttävästi onnistunut säilyttämään omaleimaisen kulttuurinsa ja kielensä. Armenialaiset ovat ylpeitä siitä, että heidän maansa on maailman vanhin kristillinen valtio. Vuorten rinteillä sijaitsevat ikivanhat kirkot ja luostarit ovatkin maan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Minä tietenkin halusin luostarien lisäksi myös viinikohteisiin. Ohittamaton sellainen Armeniassa on Areni-1 -luola, josta aivan viime vuosina on löydetty jäänteitä maailman vanhimmasta tunnetusta viinitilasta. Käymisastioilla, viiniprässillä ja säilytysruukuilla on ikää hämmästyttävät 6100 vuotta. Luolan lämpötila on ympäri vuoden tasaisen viileä, joten se todettiin jo ammoin ihanteelliseksi viinintekoon ja -säilytykseen. Luola sijaitsee Arenin kylässä eteläisessä Armeniassa, noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä pääkaupunki Jerevanista. Matka Areniin kannattaa jo pelkästään huikeiden vuoristomaisemien vuoksi.

Ennen luolaan menemistä pysähdyimme myös Areni-nimisellä viinitilalla, joka tuntui olevan vilkas turistikohde. Aluksi kirjoitin innokkaasti muistiinpanoja, mutta maisteltuani talon viinit läpi totesin kaiken olevan niin kuraa, että niistä ei kannattaisi kirjoittaa sen enempää. Varsinaisen viinin ohella tila tuottaa paljon erilaisia hedelmäviinejä, jotka tuntuivat olevan paikalliseen makuun. Itse en välittänyt kokeilla niistä yhtä enempää. Vasta jälkeenpäin kuulin, että samassa kylässä sijaitseva Hin Areni -niminen tila olisi ollut aivan toista luokkaa. Paluumatkalla asetin toiveeni Zorah-nimiseen tilaan, jonka viineistä olin lukenut ylistäviä arvioita. Tilan omistaja on italianarmenialainen, joka alun perin oli ajatellut perustaa viinitilan Toskanaan, mutta Armeniassa käytyään muutti mielensä. Oppaamme ei kuitenkaan ollut saanut vastausta vierailupyyntöömme. Aavistelin, että tämänkaltaiseen boutique-tilalle ei noin vain voi pelmahtaa paikalle ja oikeassa olin – meidän käännytettiin ovelta varsin tylysti. “Emme tarvitse julkisuutta”, sanoi joku työntekijöistä. Melko erikoinen asenne yritykseltä, jonka toimeentulo kuitenkin perustuu tuotteidensa myyntiin. Myöhemmin luin jostakin blogista vastaavan kokemuksen. Tilalle ei oteta vastaan lainkaan vierailijoita.

Zorahin viinejä oli kuitenkin tarjolla muualla. Syntymäpäiväni iltana ostin Karasi-nimisen punaviinin, joka tarkoittaa kirjaimellisesti “amforasta”. Viini on valmistettu paikallisesta Areni-lajikkeesta osittain modernein ja osittain perinteisin menetelmin, joista jälkimmäinen tarkoitti viinin kypsytystä amforassa. Viini oli ehdottomasti tyylikkäin niistä monista Areni-lajikkeen edustajista, joita viikon aikana kokeilin, mutta noin kolmenkymmenen euron hinta tuntui kuitenkin liioittelulta. Paikallisille se tarkoittaa kymmenesosaa keskimääräisestä kuukausipalkasta.

Viininviljely Armeniassa ei ole aivan yksinkertaista. Mannerilmasto tarkoittaa sitä, että talvet ovat lumisia ja kylmiä ja kesät tukahduttavan kuumia. Myös päivittäiset lämpötilaerot ovat huomattavan suuria. Rypäleeltä vaaditaan sekä kuuman- että kylmänkestävyyttä. Talvisin köynnökset haudataan maan alle, jotta pakkanen ei tuhoaisi niitä. Armenia sijoittuu samoille leveysasteille kuin Kreikka tai Etelä-Italia. Lämpöä siis piisaa, mutta sitä kompensoi korkeus. Jerevan sijaitsee laaksossa, mutta korkeus merenpinnasta on kuitenkin jo kilometrin luokkaa. Monet viinialueet sijaitsevat lähes kahden kilometrin korkeudessa. Paahtava aurinko tuntuu viinien kypsässä, tummassa marjaisuudessa, mutta toisaalta suuret lämpötilanvaihtelut pitävät yllä riittävää hapokkuutta.

Armenialaiset eivät ole viinikansaa, ainakaan vielä. Väkevien kulutus on täällä samaa tasoa kuin muissakin entisen Neuvostoliiton osissa. Mutta liikahdusta on nähtävissä. Jerevanissa vierailevan viininystävän kannattaa ehdottomasti suunnata ainakin viinibaareihin nimeltä Wine Republic (2 Tamanyan Street) sekä Vinograd (62 Hanrapetutyan Street). Molemmissa on loistava ruokalista sekä huolella mietitty valikoima kiinnostavimpia armenialaisia viinejä. Kysymykseeni armenialaisesta viinikulttuurista Vinogradin omistaja vastasi, että laatuviinien valmistus on vasta noin kymmenen vuotta vanhaa, ja viiniharrastus sitäkin nuorempaa, vasta parivuotiasta. Viini-innostus on silti selvästi leviämässä maan pääkaupungissa.

Zorahin lisäksi muita mieleenpainuvimpia tuottajia viikon aikana maistamieni joukossa olivat Voskevaz ja ArmAs. Näihin kannattaa tarttua, jos jossakin tulee vastaan. Tuskinpa tulee, sillä armenialaisten viinien vienti suuntautuu pääasiassa Venäjälle (jonka kanssa maalla on edelleen hämmentävät läheiset suhteet) sekä Amerikkaan (jossa on merkittävä armenialaisdiaspora). Parasta onkin mennä itse paikan päälle. Laskeutua keskellä yötä vuorten keskelle. Hämmästellä majesteettista, lumihuippuista Ararat-vuorta, joka liian usein piiloutuu pilviverhon taakse. Ihastua paikalliseen keittiöön. Hengästyä loputtomia portaita kävellessä matkalla taas yhteen muinaiseen kirkkoon, jonka ympäriltä avautuvia maisemia ei koskaan unohda.

Kalifornian viinit tarjoavat jokaiselle jotain

viinikupla

March 20, 2018

No Comment

ilmiöt

Kalifornian viinit ovat jääneet minulla katveeseen siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden saatavuus Saksassa on olematon. Alkon valikoimakaan ei vielä hurraahuutoja herätä. Sitäkin ilahtuneempi olin, kun sain kutsun Hampurissa järjestetyille kalifornialaisten viinien messuille. Vihdoinkin koitti tilaisuus paikata aukkoja tiedoissa ja makunystyröissä!

Kalifornian viinien lyhyt historia

Amerikan mantereen tunnetuimmat ja kalleimmat viinit tulevat Kaliforniasta. Se on loogista sikäli, että tällä alueella tuotetaan yli 90% koko Yhdysvaltojen viineistä, ja viininvalmistuksella on Kaliforniassa pitkät perinteet. Pelkästään historia ja volyymi eivät kuitenkaan selitä kalifornialaisten viinien nousua maailmanmaineeseen. Tarvittiin myös eurooppalaisten viinikriitikoiden hyväksyntä ja tarina, joka on kuin suoraan amerikkalainen ryysyistä tähtiin -unelma.

1800-luku oli kalifornialaiselle viinintuotannolle rajun kasvun ja kukoistuksen aikaa. Sitten iskivät ongelmat: ensin ylituotannosta seurannut hintojen romahtaminen, sitten Euroopankin viinitarhat tuhonnut phylloxera-hyönteinen ja lopulta markkinat romuttanut kieltolaki vuosien 1920 ja 1933 välillä. Kieltolain ja sotien jälkeen hiljalleen uudelleen käynnistynyt viinituotanto vastasi kuluttajien tarpeisiin, joka oli makeaa ja/tai geneeristä bulkkiviiniä. Uusi kukoistuskausi alkoi vasta niinkin myöhään kuin 1970-luvulla. Amerikkalaiset kuluttajat alkoivat kiinnostua viineistä, uusia viinitiloja syntyi tihenevällä tahdilla, ja viinien laatuvaatimukset kohosivat.

Muiden kuin amerikkalaisten tietoisuuteen kalifornialaiset viinit nousivat yhdessä yössä Pariisissa vuonna 1976 pidetyn sokkomaistelun seurauksena. Judgement of Paris -nimellä tunnettu tilaisuus oli Pariisissa toimivan brittiläisen viinikauppiaan järjestemä tasting, jossa arvostetut ranskalaiset viinituomarit maistoivat sokkoina rinnakkain ranskalaisia ja kalifornialaisia viinejä. Valkoviinien kategoriassa kilpailivat Chardonnayt ja punaviineissä vastakkain olivat Bordeaux’n parhaimmisto sekä Cabernet Sauvignon Kaliforniasta. Kaikkien yllätykseksi kalifornialaiset viinit voittivat molemmat kategoriat. Tämä takasi useiden kalifornialaisten tuottajien nousun kertaheitolla kulttimaineeseen. Enää kukaan ei epäillyt, etteikö Kaliforniasta voisi tulla ensiluokkaisia viinejä.

Tyyli vakiintuu

Uuden nousukauden kokeneessa Kaliforniassa ykkösrypäleiksi nousivat Chardonnay ja Cabernet Sauvignon, jotka monille amerikkalaisille kuluttajille ovat valko- ja punaviinin synonyymeja. Tyypilliseksi tyyliksi vakiintui raskas ja runsas, kypsän hedelmäinen, runsaasti tammitettu ja korkea-alkoholinen viini, jollaisia maailman johtava viinikriitikko Robert Parker suosi. Mitä korkeampia pisteitä tietyt viinit keräsivät, sitä useampi halusi jäljitellä niiden tyyliä. Kalifornian tasainen, vähäsateinen ja lämmin ilmasto takasi sen, että rypäleiden poimimiselle ei ollut kiirettä. Mitä kypsempiä rypäleet ovat, sitä enemmän sokeria niissä on, ja sitä korkeampi on valmiin viinin alkoholipitoisuus. Viineistä tuli vuosi vuodelta yhä raskaampia, kunnes saturaatiopiste tuli vastaan. Maailmalla jo jonkin aikaa vaikuttanut kevyempien viinien trendi tuntuu Kaliforniassakin.

Kalifornia on muutakin kuin Chardonnayta ja Cabernet Sauvignonia

Chardonnayn ja Cabernet Sauvignonin ohella Kaliforniassa viljellään laajaa kirjoa erilaisia rypälelajikkeita. Ilmasto saattaa vaihdella pienelläkin alueella sen verran merkittävästi, että lämpimän ja viileän ilmaston rypälelajikkeita voidaan viljellä lähes rinta rinnan, mikä on verrattain harvinaista. Kaliforniassa ei yksittäisten viinitarhojen merkitys ole yhtä suuri kuin Euroopassa, viinejä myydään brändi eikä terroir edellä. Tietyt alueet ja tietyt rypäleet assosioituvat silti toisiinsa, kuten esimerkiksi Lodi ja Zindanfel, Monterey ja Chardonnay tai Russian River Valley ja Pinot Noir. Muistatko 14 vuoden takaisen suurmenestykseen nousseen indie-elokuva Sidewaysin, jossa kaksi kaverusta reissaa Kalifornian viiniseuduilla? Elokuvan päähenkilö Miles rakasti yli kaiken Pinot Noiria ja ylisti sitä vuolaasti. Sidewaysin ilmestymisen jälkeen Pinot Noirin myynti kasvoi maailmanlaajuisesti. Vastaavasti Milesin inhoama Merlot on kärsinyt elokuvan tuomasta huonosta maineesta siitä asti. Myönnän, että itsellänikään ei ole ollut erityisen positiivinen mielikuva Merlot’sta, joka useimmissa ravintoloissa on geneeristä, halpaa italopunkkua. Merlot ja Zinfandel pääsivätkin yllättämään minut messuosastolla positiivisimmin. Näihin pitää tutustua paremmin!

Moderni Kalifornia

Messujen yhteydessä osallistuin Master Sommelier Geoff Kruthin pitämään seminaariin The Unknown California. Geoff kuvasi viinityylien muuttumistaa heiluriliikkeenä: kun heiluri on saavuttanut lakipisteen, se singahtaa täysin toiseen päähän. Viime vuosina Kalifornian viinihipsterit ovat suosineet mahdollisimman vähäalkoholisia ja minimaalisella interventiolla tehtyjä viinejä. Molemmissa ääripäissä mennään kuitenkin helposti yli, eikä Geoff tuntunut erityisesti arvostavan 10,5 tilavuusprosentin Cabernet Sauvignoneja, joita kuvasi yksinkertaisesti raaoiksi. Hänen mielestään heiluri on onneksi hilautumassa enemmän keskelle. Kalifornialaiset viinit eivät siis automaattisesti ole superraskaita ja korkea-alkoholisia, vaan tyyliin voi vaikuttaa sadonkorjuun ajankohdalla.

Napa Valley ja Sonoma alkavat olla sekä uusille viinintekijöille että kuluttajille liian kalliita alueita, joten katseet suuntautuvat uusille alueille. Laadullisesti lupaavina nousevina alueina Geoff piti Kalifornian itäosia. Laatu maksaa silti, eivätkä kalifornialaiset viinit mitenkään voi kilpailla hinnassa eteläamerikkalaisten tai edes eteläeurooppalaisten viinien kanssa. Me pääsimme ohjatussa tastingissa kokeilemaan muun muassa Rieslingiä ja Albarinoa Napa Valleysta, Grüner Veltlineriä Sonomasta, Vermentinoa Carneroksesta ja Sangiovesea Alexander Valleysta. Kaikki olivat kiinnostavia ja laadukkaita viinejä, ja hyviä esimerkkejä Kalifornian viinien monipuolisuudesta. Eurooppalaisilla markkinoilla niitä silti tullaan tuskin näkemään. Geoff kehui 20-30 dollarin pulloja hyväksi diiliksi, mikä kirvoitti saksalaiselta viinikauppiaalta vastalauseen: miksi ostaa 20 dollarin Sangiovesea Kaliforniasta, kun puolet halvemmalla saa yhtä laadukasta eurooppalaista? Kun seminaari oli ohi ja suuntasimme messuosastolle maistelemaan tarjolla olleita viinejä, kävi selväksi mitä kalifornialaiset haluavat eurooppalaisille tarjota ja mitä eurooppalaiset Kalifornialta odottavat.

Chardonnayta ja Cabernet Sauvignonia.