Takavuosina tunnustin ensimmäistä kertaa ääneen olevani aika innostunut samppanjoista, mitä eräs professorini piikikkäästi kommentoi: “melko erikoinen valinta jatko-opiskelijalta”. Totta on, että en erityisesti rypenyt rahassa ja samppanjaahan ei saa pikkurahalla. Ostin sitä lähinnä ulkomaanreissuilta ja tax freestä. Kalliimpia merkkejä testailin tastingeissa. Viinibaareissa tarkistan aina, olisiko tarjolla jotakin erikoisempaa samppanjaa laseittain. Raaskin ostaa prestige-samppanjaa lasillisen, mutta koko pullon kanssa tulee henkinen kynnys vastaan. En ole vielä koskaan maksanut yhdestäkään viinipullosta lähellekään sataa euroa.
Viiniharrastus on kokenut 2000-luvulla suuren muodonmuutoksen. Aiemmin viiniharrastaja toi mieleen setämiesten sikarintuoksuiset kerhot, joissa kilpailtiin knoppitiedoilla. En väitä, että tämä mielikuva vastaa todellisuutta, joten älä pahastu jos olet setämies ja kuulut viiniklubiin. Viineistä puhuminen oli joka tapauksessa hyvin pienen piirin juttu. Mutta nykyään lista Suomessa toimivista viiniseuroista paljastaa, että ainakin pääkaupunkiseudulla ne ovat kovassa suosiossa opiskelijoiden keskuudessa. Tähtikokkibuumi on vaihtunut sommelierien fanittamiseen. He ovat nuoria ja dynaamisia. Viinivinkkejä jaellaan kaikissa naistenlehdissä. Satuinpa hiljattain lukemaan eräästä naistenlehdestä artikkelin, jossa toimittaja oli osallistunut viininmaisteluiltaan siksi, että hän koki sen kuuluvan yleissivistykseen. Kaikki muut kuulema jo harrastavat viinejä. Onko todellakin näin? Samankaltaisia havaintoja on tehty muuallakin maailmassa. Viiniharrastuksesta on haihtunut pois elitismin tuoksu ja siitä on tullut suuren yleisön puheenaihe. Samaa jatkumoa on tämä minunkin viiniblogini, jota rohkenen kirjoittaa olemattomalla auktoriteetilla, pelkästä kirjoittamisen ilosta ja rakkaudesta viiniin.
Viiniharrastus on siis tietyssä mielessä tasa-arvoistunut. Samalla huippuviineistä on tullut entistä tavoittamattomampia. Kiinan kasvanut kysyntä on nostanut Bordeaux’n ja Burgundin viinien hinnat pilviin ja tavallisen harrastajan ulottumattomiin. Myös samppanjan hinta on noussut sitä mukaa kun sen kulutus on yleistynyt. Hyllyssäni on vino pino viinilehtiä viime vuosikymmenen alkupuolelta, mistä Suomen silloisen hintatason voi helposti tarkistaa. Nousevat hinnat takaavat sen, että luksus pysyy aina luksuksena, johon kaikilla ei ole varaa.
Väitän kuitenkin, että viinejä voi harrastaa pienelläkin budjetilla. Ei kaikkien ole pakko panostaa keräilyyn ja arvoviinikokoelman kartuttamiseen, vaan pulloja voi nauttia sitä mukaa kun niitä hankkii. Keräillä voi myös loistavan hinta-laatusuhteen viinejä alueilta, joissa kova kysyntä ei ole vielä johtanut hintojen karkaamiseen käsistä. Tapahtumissa voi maistella uusia viinejä pientä maksua vastaan ja tietoutta voi kartuttaa ilmaiseksikin. Toisaalta viiniharrastus voi viedä mukanaan niin, että se alkaa tuntua jo kukkarossakin. Ainakin täällä Viinikuplassa on arkiviinien hintakatto hiljalleen hivuttautunut ylöspäin. Samppanjapullon avaaminen ei vaadi mitään erityistä syytä ja muutenkaan niitä yksittäisiä kalliimpia hankintoja ei tule säästeltyä epämääräisen “sopivan juhlavan tilanteen” varalle. Suoritan viinikursseja ja haaveilen viinikaapin hankkimisesta. Ja lomamatkat, ne tietysti suuntautuvat (pakollisia Suomen-visiittejä lukuunottamatta) aina viinialueille. Mutta harrastus on tietysti aina oma valinta, johon on valmis panostamaan myös taloudellisesti.
